Elpymisrahastosta tulee pysyvä

Euroalueelle on suunniteltu yhteistä budjettia jo pitkään. Koronakriisi edistää sen voimaantuloa ja kasvattaa kokoa. Euroalue aloittaa näin pysyvän finanssipolitiikan, vaikkei sitä tällä hetkellä Suomessa myönnetäkään. Se tarkoittaa piilevän velkavastuun kasvua, kirjoittavat Aki Kangasharju ja Päivi Puonti.

Idea euroalueen yhteisestä finanssipolitiikasta on elänyt vuosia. Vuonna 2015 merkittävimpien eurooppalaisten instituutioiden johtajat visioivat näyttävästi finanssipolitiikasta EMU:n täydentäjää. Vuonna 2017 komissio esitti etenemissuunnitelmansa EMU:n syventämiseksi[1], ja sen perusteella 2018 tuotiin lainsäädäntöehdotukset niin sanotun investointien vakautusjärjestelyn ja uudistusten tukiohjelman perustamiseksi.

Investointien vakautusjärjestelyssä oli kyse euroalueen omasta finanssipolitiikasta makrotalouden vakauttamiseksi. Uudistusten tukiohjelmalla oli tarkoitus palkita jäsenmaita rahallisesti maakohtaisten uudistussuositusten toimeenpanosta.

Suomi vastusti molempia ehdotuksia. Katsoimme, ettei euroalueelle ole tarpeen perustaa uusia makrotaloudellisia järjestelyitä suhdanteiden tasaamiseksi.[2] Rakenneuudistusten rahallisen edistämisen puolestaan katsottiin siirtävän rakennepolitiikan toimivaltaa jäsenvaltioilta komissiolle[3].

Suuret maat kuitenkin ajattelivat toisin, joten euromaiden huippukokous päätti eurobudjetin perustamisesta joulukuussa 2018.[4] Myöhemmin nimestä häivytettiin budjetti-sana kutsumalla sitä ”euroalueen lähentymistä ja kilpailukykyä edistäväksi välineeksi”. Kyse oli euroalueen yhteisestä finanssipolitiikasta, ja pakettiin oli integroitu myös Suomen vastustama uudistusten tukiohjelma[5].

Nyt eurobudjetti on periaatteessa jäissä koronakriisin vuoksi.

”Mikään ehdotus ei EU:ssa koskaan kuole”, totesi hiljattain FT:n toimittaja Jim Brunsden kirjoittaessaan Eurooppaan suunnitellusta pääomamarkkinaunionista.[6] Komissio esittääkin yhteisen finanssipolitiikan perustamista, kunhan koronakriisin pysäyttämä ”talouspoliittisen kehikon arviointi” lopulta valmistuu[7]. Nimeltään se voi olla euroalueen budjetti, fiskaalikapasiteetti, investointien vakautusjärjestely, elpymisväline tai joku muu, mutta kyse on samasta asiasta.

Koronakriisi pysäytti eurobudjetin kehityksen näennäisesti, mutta itse asian kehitys on vain kiihtynyt ja budjetin loppusumma kriisin myötä kasvanut. Suunnitellusta eurobudjetista otettiin jo elementtejä elvytyspakettiin. Sekä suunnitellussa budjetissa että elvytyspaketissa on tarkoitus antaa avustuksia investointeihin ja rakenneuudistuksiin EU-ohjausjaksossa määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti.

Varsinaisesti koronan perusteella elvytyspaketista annetaan avustuksia vasta ohjelman viimeisenä vuonna 2023. Valtaosaltaan kyse on valmiiksi heikompien alueiden tukemisesta yhteisin varoin.

Jos euroalueen budjetin voi muuntaa koronaelpymisvälineeksi, miksei elpymisvälinekin voisi muuntua pysyväksi yhteiseksi finanssipolitiikan välineeksi.

Suomen hallitus kiistää näkymän. Ranska sen sijaan on ajanut asiaa jo pitkään. Saksan valtiovarainministeri Olaf Scholzin mukaan elpymisväline merkitsee Euroopan finanssiunionin alkua, vaikka hallitus lienee vielä virallisesti kertaluonteisen elvytyspaketin kannalla.

Euroopan keskuspankki puolestaan puhuu avoimesti pysyvän finanssipolitiikan aloittamisesta. Rahapolitiikan teho on nollakorkojen myötä vähentynyt, eikä sitä voida räätälöidä finanssipolitiikan tapaan maakohtaisesti vaihteleviin tarpeisiin.

Myös tunnetun brysseliläisen ajatushautomon CEPSin (Centre for European Policy Studies) johtaja Daniel Gros esitti EU:n valtiovarainministereille epävirallisessa Ecofinissä Berliinissä 11.9.2020, että elpymisrahasto on merkittävä askel kohti syvempää integraatiota ja EU:n omaa fiskaalikapasiteettia. [8]

Julkinen keskustelu integraation syventämisestä pitäisi käydä hyvissä ajoin ennen kuin komission lainsäädäntöaloitteet tupsahtavat pöydälle. Siihen meillä olisi ollut hyvä mahdollisuus pitkin matkaa eri työryhmien ja eduskunnan valiokuntien käsitellessä ehdotuksia. Virallinen Suomi päätti kuitenkin jättää tilaisuuden käyttämättä.

Ydinkysymys on se, miksi juuri finanssipolitiikassa halutaan edetä ja vielä tavalla, jonka taloudellinen teho on helppo kyseenalaistaa. Parempaan lopputulokseen olisi päästy käyttämällä eurokriisissä rakennettuja tukivälineitä.

Pankkiunionin eteneminen odottaa, että heikoimmat pankit pääsevät irti ongelmaluotoista ja suurista oman valtion lainamääristä. Sen sijaan finanssiunionin eteneminen ei ole jäämässä kiinni siitä, että muutamat maat ovat vaarallisen velkaantuneita.

Paradoksaalisesti vaaralliset velkatasot ovatkin juuri se syy, miksi finanssipolitiikassa pitää edetä. Velkaantuneille maille on luotava elvytysvaraa, koska heillä ei sitä enää itsellään ole. Vastaavasti meille maksajamaille kehitys tarkoittaa näkyvän julkisen velan rinnalla kasvavia piileviä vastuita euroalueen kasassa pitämiseksi.

 

Viitteet:

[1] https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/fi/IP_17_5005

[2] SuVL 9/2018 vp – U 86/2018 vp.

[3] SUVL 8/2018 vp – U 85/2018 vp.

[4] Eurohuippukokouksen julkilausuma 14.12.2018

[5] Valtiovarainministeriön perusmuistio Eduskunnalle VM2019-00602

[6] https://www.ft.com/content/3096a9fd-f7c0-497d-b374-700f1574fedf

[7] Komission Economic Governance Review, s. 20:

https://ec.europa.eu/info/business-economy-euro/economic-and-fiscal-policy-coordination/eu-economic-governance-monitoring-prevention-correction/economic-governance-review_en

[8] Daniel Gros: Europe and the Covid-19 crisis, s. 12: the NGEU package … represents an important step towards European solidarity and a mobilisation of common fiscal resources. The RRF represents a fundamental advance in European integration https://www.ceps.eu/ceps-publications/europe-and-the-covid-19-crisis/