Työn tuottavuus ja talouspolitiikka

Kansantalouden elintason kehitys riippuu ennen kaikkea kahdesta tekijästä: työn tuottavuudesta, eli siitä kuinka paljon saadaan aikaan tuotosta tehtyä työtuntia kohti sekä vaihtosuhteesta, eli siitä mikä on vienti- ja tuontihintojen suhde.

Vaihtosuhteeseen hallitus ei juuri voi vaikuttaa ja työn tuottavuuteenkin vain rajallisesti. Tämä on valitettavaa, sillä viime kädessä valtiot kilpailevat siitä, kuinka houkutteleva maa on asua ja elää. Elintaso on sen yksi keskeinen tekijä. Hyvä elintaso tarjoaa kansalaisille laajat mahdollisuudet toteuttaa niitä asioita, joita pitävä elämässään tärkeänä.

Talouskasvu ei ole ainoa, mutta on edelleen tehokas keino tuohon päämäärään. Huolellisesti tehdyt tutkimukset nimittäin osoittavat, että vauraissakin maissa talouskasvu lisää edelleen asukkaiden tyytyväisyyttä elämäänsä. Tulos on merkittävä, sillä näissä kyselyillä vastaajaa pyydetään nimenomaan miettimään elämäänsä kokonaisuudessaan. Lisäksi näissä tutkimuksissa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, että tulokset olisivat mahdollisimman vertailukelpoisia eri ajankohtien ja eri maiden välillä.

Työn tuottavuuden parantaminen on siis loppujen lopuksi talouspolitiikan tärkeimpiä tavoitteita. Ongelma on, että työn tuottavuutta on vaikea nopeasti ja helposti talouspolitiikan keinoin parantaa. Sen vuoksi on tärkeää tunnistaa mahdollisimman tarkasti juuri ne tuottavuuden tekijät, joissa valtiovalta pystyy tehokkaasti tukemaan ja täydentämään sitä päivittäistä tuottavuustyötä, joita kaikki kilpailuoloissa toimivat yritykset joutuvat joka tapauksessa tekemään. Panostuksen täsmällisen kohdentamisen merkitys korostuu nykyisissä rakenteellisen budjettivajeen oloissa.

Kansantalouden tai sen tietyn sektorin tuottavuuskasvu syntyy kahden kanavan kautta, jotka on tärkeä pitää toisistaan erillään politiikkatoimia suunniteltaessa. Ne ovat: 1) yrityksissä tapahtuvat tuottavuuskasvu ja 2) yritys- ja työpaikkarakenteiden välityksellä tapahtuva tuottavuuskasvu. Jälkimmäistä kutsutaan usein myös ”luovaksi tuhoksi”.

Seuraavaksi tarkastellaan ensimmäistä ja sen jälkeen toista työn tuottavuuden kasvukanavaa. Tarkastelun näkökulma on koko ajan se, mitä valtiovalta voi tai mitä sen kannattaa tehdä tuottavuuden edistämiseksi.

Yrityksissä tapahtuvan tuottavuuskasvun tukeminen

Elinkeinopolitiikassa huomio kiinnittyy usein ensimmäiseen näistä tekijöistä. Yrityksille tarjotaan rahaa, jota käyttäen niistä kukin voisi parantaa omaa tuottavuuttaan. Kaikkein vanhakantaisimmillaan tarjottu raha on investointitukea, jonka avulla yrityksen on tarkoitus kasvattaa kone- ja laitekantaansa ja tällä tavalla parantaa yrityksessä syntyvää tuotosta tehtyä työtuntia kohti. Modernimpi ja vauraalle maalle paremmin sopiva keino on tarjota tukea innovointia varten.

Näissä molemmissa politiikkakeinoissa ongelmana on se, että useissa tapauksissa yritys olisi tehnyt nämä panostukset joka tapauksessa. Sellaisessa tapauksessa valtion rahat menevät tavallaan hukkaan. Ne olisi mieluummin kannattanut käyttää esimerkiksi valtion velan lyhentämiseen, yritysverotuksen yleiseen keventämiseen tai muuhun parempaan käyttötarkoitukseen.

Tällaisia investointeja yritykset tekevät muutenkin siksi, että tuottavuuden parantaminen on niiden oma etu. Järkevät investoinnit parantavat yrityksen kannattavuutta ja edellytyksiä selvitä kilpailuoloissa. Toisaalta yritykseltä saattaa jäädä tekemättä järkeviäkin investointeja, jos yksityisiltä markkinoilta ei saa niihin rahoitusta.

Rahoitusmarkkinat ovat kuitenkin kehittyneet valtavasti 1980-luvun vuosista. On hyvin epätodennäköistä, että meillä jäisi laajassa mitassa toteuttamatta sellaisia tuottavia hankkeita — ainakaan sellaisia, jotka perustuvat kone- ja laiteinvestointeihin tai ns. inkrementaalisiin innovaatioihin. Jälkimmäisellä tarkoitetaan vähittäisiä parannuksia olemassa oleviin tuotteisiin tai vaikutuksiltaan helposti ennakoitaviin prosessien parannuksia.

Sen sijaan radikaaleihin innovaatioihin tähtääviä hankkeita saattaa helpommin jäädä toteutumatta rahoituksen saatavuusongelmien vuoksi. Radikaalit innovaatiot usein tarkoittavat merkittäviä investointeja aineettomaan pääomaan. Tällainen pääoma kelpaa heikosti lainan vakuudeksi, minkä vuoksi investointi saattaa jäädä yksityistä rahoitusta vaille hyvistä tuotto-odotuksista huolimatta.

Tässä on yksi mahdollinen kohta, jossa valtiovalta voi potentiaalisesti korjata markkinapuutteita tavalla, joka vahvistaa koko kansantalouden tuottavuuskasvua. Helppoa se ei ole. Potentiaalisesti tuottavat radikaalit innovaatiot täytyy tunnistaa lukemattomien vähemmän tuottavien tarjokkaiden joukosta. Politiikan toteuttajilla harvoin on tunnistamiseen tarvittavaa erikoisosaamista. Valtiovalta voi toki tehdä yhteistyötä yksityisten rahoittajien kanssa, mutta tässäkin on syytä olla tarkkana, sillä järjestelyihin saattaa sisältyä erilaisia sudenkuoppia.

Turvallisimmilla ja sille tutummilla vesillä valtiovalta on panostaessaan perustutkimukseen. Sekä talousteoria että kokemukset todistavat siitä, että tällä tavalla valtiovalta voi aidosti myötävaikuttaa kansantalouden tuottavuuskasvuun. Suomen taloushistoria tarjoaa tästä havainnollisen esimerkin: 1990-luvun puolivälistä finanssikriisiin saakka jatkuneen vahvan tuottavuuskasvun perustuksena oli aikaisempien vuosikymmenien perustutkimus ja sen synnyttämä monipuolinen osaaminen.

Perustutkimukseen kannattaa panostaa sen vuoksi, että onnistuessaan sen vaikutukset leviävät lukuisiin yrityksiin. Lisäksi perustutkimuksella tuotetut edistysaskeleet usein ruokkivat jatkoinnovaatiota sarjana. Näistä syistä perustutkimuksen kansantaloudelliset tuottavuusvaikutukset ovat parhaimmillaan hyvin merkittäviä.

Ongelmana tässä tietysti on se, että tällaiset vaikutukset tulevat monesti todella pitkien viiveiden jälkeen. Siksi perustutkimukseen panostamisella ei suoraan tämänhetkisiä talous- ja tuottavuusongelmia ratkota. On kuitenkin olemassa eräs nopeammin vaikuttava epäsuora mekanismi, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Tähän palataan myöhemmin.

Vaikutuksen viive on tietysti poliittinen ongelma, sillä päätöksiä tehneen hallituksen ja hedelmistä nauttivan hallituksen välillä on pahimmillaan useita hallituskausia. Toinen ongelma on siinä, että perustutkimuksen vaikutus ei ole yhtä selvästi sormella osoitettavissa kuin se uusi kone, jonka avulla työntekijä saa aikaisempaa enemmän tuotosta aikaan. Vastuunsa kantava hallitus ei tietenkään tuollaisista kanna liiaksi huolta. Ja onneksi on olemassa tuo aikaisemmin mainittu epäsuora mekanismi, joka voi vaikuttaa nopeammin, joskaan ei paljoa selvemmin kuin tuo pidempi vaikutuskanava.

Luova tuho

Yrityksissä tapahtuva tuottavuuskasvu on saanut elinkeinopolitiikassa enemmän huomiota kuin luova tuho. Moni jopa ajattelee, että yrityssektorin tuottavuuskasvu syntyy pelkästään siitä, että sektorin yritysten tuottavuudet ovat parantuneet. On kuitenkin periaatteessa mahdollista, että sektorin tuottavuus paranee, vaikka yhdessäkään yrityksessä tuottavuus ei ole parantunut laisinkaan. Näin käy silloin, jos sektorin tuottavuuskasvun perustuu luovaan tuhoon. Luova tuho voi olla esimerkiksi sitä, että markkinoille tulee uusia tuottavuudelta aikaisempia parempia yrityksiä ja sieltä poistuu heikommin tuottavia.

On totta, että kun sektorien tuottavuuskasvun osatekijöitä on eritelty, on huomattu, että yrityksissä tapahtuva tuottavuuskasvu on yleensä vaikutukseltaan suurempi kuin luova tuho. Tutkimukset kuitenkin kertovat myös, että nimenomaan luova tuho on se tekijä, joka selittää jonkun maan muita paremman tuottavuuskasvun tai jonkun toimialan tuottavuuskasvun kiihtymisen. Sen sijaa yrityksissä tapahtuva tuottavuuskasvu näyttää olevan ikään kuin varmempaa ja vakaampaa.

Luova tuho sen sijaan näyttää olevan läsnä erityisesti silloin, kun radikaalit innovaatiot ovat kääntymässä nopeammaksi tuottavuuskasvuksi. Kuten edellä todettiin, radikaalien innovaatioiden tukeminen on perustellumpaa kuin inkrementaalisten innovaatioiden. Tästä seuraa, että jos valtiovallan innovaatiopolitiikka tuottaa todella sitä tulosta, mitä sillä pitäisi ensisijaisesti tavoitella, ne vaikutukset pitäisi tulla näkyviin merkittävältä osin luovan tuhon mekanismin kautta.

Tämä tarkoittaa sitä, että kansantalouteen syntyy entistä kiivaampaan tahtiin aikaisempaa tuottavampia työpaikkoja, mutta samaan aikaan niitä myös tuhoutuu aikaisempaa vilkkaammin. Tästä seuraa, että kansantaloudessa tarvitaan aikaisempaa enemmän erilaisia täydentäviä politiikkatoimia. Niillä helpotetaan ja kannustetaan työntekijöiden liikkumista työpaikkojen välillä.

Luovan tuhon tueksi tarvitaan joustavia työmarkkinoita. Niihin kuuluvat riittävän pitkät koeajat uusille työntekijöille, jotta heidän tuottavuutensa uusissa työpaikoissa voidaan varmistaa. Joustaviin työmarkkinoihin ei kuulu korkeat irtisanomiskustannukset. Ne vähentävät uusien yritysten tuloa markkinoille radikaaleilla, mutta epävarmoilla teknologioilla. Työmarkkinoiden joustavuutta voidaan vahvistaa myös järkevän aktiivisen työvoimapolitiikan keinoin. Esimerkiksi Tanskan ns. flexcurity mallissa aktiivisella työvoimapolitiikalla pyritään lisäämään työntekijöiden liikkuvuutta.

Luovaan tuhoon kuuluu myös onnistuneita ja epäonnistuneita yrittäjiä. Edelliset tienaavat parhaimmillaan valtavia omaisuuksia, jotka voivat herättää kateutta ja voimistunutta verotushalukkuutta. On kuitenkin syystä pitää mielessä, että näiden ”ylisuurien” voittojen tavoittelu on useissa tapauksissa ollut yksi innovaatiotoiminnan kiihoke. Ilman tällaisia kiihokkeita Suomeen syntyisi vähemmän kasvuyrittäjyyttä kuin mitä kansantalouteemme tarvittaisiin erityisesti tällaisen elinkeinorakenteen murroksen aikana. Toisaalta on tunnustettava, että myös epäonnistuminen kuuluu yrittäjyyteen: monen onnistuneen yrittäjän historiasta löytyy epäonnistumisia. Lainsäädännössä on syytä pitää huolta, että epäonnistumisen hinta ei ole niin suuri, että se liiaksi pelottaa uusia yrittäjiä tai että se estää epäonnistuneita yrittämästä uudelleen.

Luovan tuhon varsinainen lähde on yritysten välinen kilpailu tai pikemminkin kamppailu. Kilpailu kannustaa yrityksiä panostamaan innovointiin. Ne yritykset, jotka onnistuvat innovoinnissa, selviävät kamppailussa paremmin kuin ne, jotka eivät ole innovoineet tai innovointi ei ole ollut tuloksekasta. Luovassa tuhossa koetellaan myös yritysjohtajien johtamistaitoja. Jos kilpailu toimii, heikosti innovoivat ja huonosti johdetut yritykset karsiutuvat markkinoilta.
Kilpailu on siis tärkeää sekä innovaatioiden että luovan tuhon kannalta. Kilpailupolitiikka on siis tärkeää tuottavuuspolitiikkaa. Kilpailun lisääminen ei ole aina helppoa. Tutkimustieto kertoo, että markkinoilla syntyy erityisen paljon tuottavuutta kasvattavaa pöhinää silloin, kun markkinoille tulee ulkomaisia yrityksiä. Tuottavuusvaikutukset tulevat kahden kanavan välityksellä.

Suorin, nopein ja varmin tuottavuusvaikutus syntyy siitä, että ulkomaalaiset, eli monikansalliset yritykset ovat yleensä tehokkaita. Ne osaavat käyttää työtä ja muita tuotantopanoksia tehokkaasti ja tuloksellisesti — ei maailmanmarkkinoilla muuten monikansallisena yrityksenä pärjäisikään.

Toinen vaikutuskanava on hieman hitaampi ja epäsuorempi. Tämä vaikutus tulee siitä, että tehokkaiden monikansallisten yritysten markkinoille tulo pakottaa kotimaisia yrityksiä lisäämään ja tehostamaan innovointitoimintaansa. Monikansallisten yritysten markkinoille tulo siis kiihdyttää kotimaisten yritysten tuottavuuskasvua. Tutkimusten mukaan kuitenkin vain osa yrityksistä onnistuu. Heikoimmin onnistuvat, siis tehottomat yritykset, poistuvat markkinoilta.
Jos luovan tuhon edellytyksistä on pidetty huolta, työntekijät siirtyvät sujuvasti tehokkaampiin yrityksiin. Lisäksi monikansallisista yrityksistä siirtyy tuottavuutta parantavaa teknologista tietoa kotimaisiin yrityksiin. Näiden useiden eri mekanismien kautta kansantalouden tuottavuus kohoaa, elintaso paranee ja kansalaiset ovat aikaisempaa tyytyväisempiä elämäänsä — kun he miettivät sitä kokonaisuudessaan.

Miten valtiovalta voi helpottaa tai kannustaa tehokkaita ulkomaalaisten yritysten markkinoille tuloa ja tällä tavalla kiihdyttää kansantalouden tuottavuuskasvua näiden moninaisten mekanismien kautta? Kuten monesti, parhaaseen tulokseen päästään käyttämällä laajaa keinovalikoimaa. Siihen kuuluu yritysverotuksen kehittämistä sekä erilaisten suorien ja epäsuorien kaupan esteiden purkua.

Siihen kuuluu myös laaja joukko muita tekijöitä, jotka tekevät Suomesta houkuttelevan sijoittumiskohteen. Sitä varten kansantalouden kustannuskilpailukyky on pidettävä riittävän hyvässä kunnossa palkka-, työaika- ja verotusratkaisujen avulla. Mutta tämän lisäksi Suomen nykyistä houkuttelevuutta monikansallisten yritysten sijoittautumiskohteena voidaan parantamaa myös panostamalla järkevästi myös Suomen kasvukilpailukykyyn.

Tähän kuuluvat jo edellä esillä olevat panostukset perustutkimukseen ja opetukseen. Jos niillä pystytään houkuttelemaan nyt monikansallisia yrityksiä Suomeen, seurauksena on parempaa tuottavuuskasvua sekä nyt että tulevina vuosina.