Sairauspoissaolojen kustannuksista käytetään monenlaisia mittareita, jotka antavat hyvin erilaisia lopputuloksia. Tulosten erot hämärtävät poissaolojen taloudellisen merkityksen arviointia ja vaikeuttavat niiden vähentämiseksi tehtyjen interventioiden kannattavuuden mittaamista. Kaikissa yleisimmin käytetyissä mittareissa on puutteita, ja vasta niiden raportoiminen antaa tiedon käyttäjälle mahdollisuuden arvioida tulosten relevanssia. Myös suoria väärinymmärryksiä kustannusten koostumisesta liikkuu usein julkisuudessa, kirjoittaa Etla kolumnissaan Tarmo Valkonen.
Sairauspoissaolot ovat merkittävä taloudellinen ongelma työntekijöille, työnantajille ja koko yhteiskunnalle. Niiden vähentämiseksi panostetaan paljon työoloihin ja työterveyshuoltoon. Rahallisen merkityksen suuruus näkyy myös poissaolojen tutkimuksessa: alan akateemiset julkaisut ovat pullollaan erilaisten interventioiden vaikutuksia sairauspoissaolopäivien määrään. Tutkimusten laatu on parantunut valtavasti, kun on päästy kausaalisuutta mittaavien asetelmien käyttöön.
Poissaolojen taloudellisen merkityksen kannalta sairauspäivien määrien mittaaminen on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Yksittäisille päiville on myös annettava hinta. Työnantajan näkökulmasta taloudellisen menetyksen mittari on menetetty tuotanto, joka pienentää voittoja yrityksissä ja heikentää palveluja julkisella sektorilla. Tuotannon menetys ei yleensä vastaa täsmällisesti poissaolevan työntekijän yksin tuottamaa määrää, koska poissaolo vaikuttaa myös muiden työntekijöiden työpanokseen ja heikentää heidän tuottavuuttaan (Krol ym., 2023). Poissaolijalle voidaan myös palkata sijainen, mutta se vie aikaa ja rahaa, eikä sijaisen tuottavuus välttämättä ole yhtä suuri.
Tuotannon, tai yritysten tapauksessa tarkemmin voittojen menetyksen mittaamisessa paras menetelmä olisi tehdä tilastollinen tutkimus käyttäen yhdistettyä työntekijä-työnantaja-aineistoa (Grinza & Rycx, 2020; Zhang ym., 2017). Tällaista sairauspoissaolot sisältävää aineistoa on kuitenkin harvoin saatavilla ja syy-seuraussuhteen paljastavaa tutkimusasetelmaa on muutoinkin vaikea saada aikaan.
Käytännössä sekä tutkimuksissa että julkisessa keskustelussa käytetään enemmän tai vähemmän perusteltuja approksimaatioita sairauspäivän hinnoittelussa. Selvästi yleisin tapa on arvottaa poissaolo työvoimakustannuksen suuruiseksi. Taustalla olevan talousteorian mukaan yritys palkkaa työntekijöitä siihen asti, kunnes viimeinenkään ei tuota enää lisää voittoa yritykselle. Silloin tämän viimeisen työntekijän poisjäänti aiheuttaisi tilanteen, jossa menetetyn tuotannon arvo on työvoimakustannuksen suuruinen.
EK on ehdottanut tapaa, jolla arvioidaan keskimääräisen työntekijän aikaansaaman tuotannon (tarkemmin bruttoarvonlisäyksen) arvon menetys (Tanskanen & Vuori, 2024). Erotuksena edelliseen laskentatapaan on, että keskimääräisen työntekijän aikaansaaman tuotannon arvo oletetaan yhtä suureksi kuin syntyvä työvoimakustannus ja keskimääräinen voitto. Molemmat menetetään sairauspoissaolon sattuessa. Laskelmassa jaetaan bruttoarvonlisäys palkkasummalla ja lopputulos skaalataan luvulla 0,8. Näin saadaan tuottavuuskertoimeksi nimetty luku, jolla kerrotaan päiväpalkka. Lopputulos on sairauspäivän kustannus. Menetelmä ei sovellu julkiselle sektorille, koska siellä arvonlisäystä ei kyetä mittaamaan relevantilla tavalla.
Skaalaukseen käytetty luku 0,8 kuvaa tuotannon muutosta työpanosta muutettaessa. Se on poimittu historiallisesta kansainvälisestä aineistosta ja sen käyttöä perustellaan osin samalla tavoin kuin yleisimmässä laskentatavassa: työvoimaa lisättäessä aikaansaatu bruttoarvonlisäys työtuntia kohden pienenee (Koopmanschap ym., 1995). Silloin menetyskään ei enää välttämättä vastaa keskimääräisen työntekijän kontribuutiota tuotantoon.
Jos halutaan ottaa huomioon sijaisen palkkaamisen vaikutus kustannuksiin pitkissä poissaoloissa, lasketaan tuotantomenetys yksittäiselle työnantajalle vain keskimääräiseen palkkaamiseen kuluvaan aikaan asti. (Pike & Grosse, 2018). Lopputulosta voidaan vielä muokata arviolla sijaisen matalammasta tuottavuudesta, jos siitä on tietoa käytettävissä. Laskettaessa kustannuksia kansantalouden tasolla poissaolon ajallinen rajaaminen on vähemmän perusteltua, koska sijainen ei ole käytettävissä muuhun työhön. Toisaalta kansantalouden kokonaiskustannuksia laskee se, että poissaolijat ovat useammin matalapalkkaisia.
Joissakin arvioissa (muutamissa nettilaskureissa ja tutkimuksissa) lasketaan yhteen menetetyn tuotannon kustannus ja työvoimakustannus, joka syntyy siitä, että työntekijälle maksetaan palkkaa poissaoloajalta. Tämä kaksinkertainen laskenta perustuu väärinkäsitykseen. Jos poissaoloa ei ole, työnantaja saa tuotannon ja menettää työvoimakustannuksen. Poissaolon tapauksessa menetetään tuotanto ja työvoimakustannus säilyy ennallaan ensimmäisen 10 päivän ajan. Jos työnantaja maksaa palkkaa tämän jakson jälkeen, saatu päiväraha pienentää työvoimakustannusta. Palkanmaksupäivien loputtua tuotantoa ei edelleenkään synny, mutta ei myöskään työvoimakustannusta. Jos palkataan sijainen, tilanne palaa alkuperäiseksi (mahdollisia sijaisen matalammasta tuottavuudesta johtuvia menetyksiä lukuun ottamatta).
Julkisuudessa näkyy joskus myös käytetyn nyrkkisääntöä, jonka mukaan kustannus olisi kolme kertaa päiväpalkan suuruinen. Tämä sääntö tuottaa vielä suuremman harhan kustannuksiin.
Poissaoloista syntyy työnantajalle myös muita kustannuksia, kuten hallinnollista työtä. Lisäksi työntekijöiden sairastelu kasvattaa työterveyshuollon menoja.
Kuten edellisistä huomioista voi päätellä, sairauspoissaolojen kustannusten arvioiminen on monimutkainen tehtävä. Lopputuloksista viestitettäessä on keskeistä kertoa, lasketaanko kustannuksia työnantaja-, vai kansantalouden tasolla ja miten laskelma on tehty.
Yksinkertaisinta sairauspäivän kustannuksen mittaria valittaessa työvoimakustannus nousee hyväksi lähtökohdaksi etenkin lyhyissä poissaoloissa. Mahdollisia lisäelementtejä ovat muun muassa työntekijöiden työpanoksen keskinäinen riippuvuus tiimityössä ja pienissä yrityksissä, sijaisten palkkaamisesta, tai muunlaisesta sopeutumisesta saatava hyöty ja kustannukset, sekä pääoman vajaakäytöstä aiheutuva menetys. Jos näitä asioita huomioidaan, on niiden arviointimenetelmä ja vaikutus lopputulokseen kerrottava avoimesti läpinäkyvyyden vuoksi.
Tämän pohdinnan perusteella kannattaa jättää klikkiotsikot sairauspoissaolojen kustannuksista vähälle huomiolle. Vasta perusteellisempi kuvaus auttaa ymmärtämään mistä on kyse.
Tämä kolumni perustuu Kevan rahoittamaan tutkimukseen sairauspoissaoloista ja sen yhteydessä tuotettuun laajempaan katsaukseen, joka ilmestyy Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä. Tutkimus on tuotettu osana Kevan Kestävää työelämää -hanketta, joka on saanut valtionavustusta EU:n elpymis- ja palautumistukivälineestä rahoitettavasta Suomen kestävän kasvun ohjelmasta.
Grinza, E. & Rycx, F. (2020). The Impact of Sickness Absenteeism on Firm Productivity: New Evidence from Belgian Matched Employer–Employee Panel Data. Industrial Relations 59, 150–194.
Koopmanschap, M. A., Rutten, F. F., Van Ineveld, B. M., & Van Roijen, L. (1995). The friction cost method for measuring indirect costs of disease. Journal of Health Economics, 14(2), 171–189.
Krol, M., Hosseinnia, N., Brouwer, W. & van Roijen, L. (2023). Multiplier Effects and Compensation Mechanisms for Inclusion in Health Economic Evaluation: A Systematic Review. Pharmacoeconomics. 41(9), 1031–1050.
Pike, J. & Grosse, S. (2018). Friction Cost Estimates of Productivity Costs in Cost-of-Illness Studies in Comparison with Human Capital Estimates: A Review. Applied Health Economics and Health Policy 16(6), 765–778.
Tanskanen, A. J. & Vuori, L. (2024). Sairauspoissaolon aiheuttama työpanoksen menetys. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 120(3).
Zhang, Wei, Sun, Huiying, Woodcock, Simon & Anis, Aslam (2017). Valuing productivity loss due to absenteeism: firm-level evidence from a Canadian linked employer-employee survey. Health Economics Review 7,3.
