Petteri Orpon hallitus ei aio kiristää verotusta, vaikka ennusteiden mukaan kaikkien verojen määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen laskee lähivuosina. Opposition mielestä julkinen talous olisi hallituskauden lopussa useita miljardeja euroja tasapainoisempi, jos kokonaisveroasteen lasku estettäisiin. Osansa kritiikistä saa ansiotulojen korkeimpien rajaveroasteiden lasku, joka keventää yli 85 000 euroa vuodessa tienaavien verotusta. Kokonaisveroaste on kuitenkin finanssipolitiikan tervehdyttämisen mittarina harhaanjohtava – varsinkin, jos sen korottamiseen pyritään ansiotuloverotusta kiristämällä, kirjoittavat Etla-kolumnissaan Aki Kangasharju ja Tero Kuusi.
Verotuksella tehdään paljon hyvää, mutta sen haitat ovat Suomessa jokseenkin tabu. Ehkäpä se johtuu kulttuurisesta ideaalista: luterilaista ahkeruuttamme ei kireäkään verotus pysty lannistamaan. Vastakkaiset näkemykset leimataan helposti rikkaiden suosimiseksi.
Jos verotuksen haittoihin ei usko, julkisen talouden sopeuttaminen hyvätuloisten verotusta kiristämällä on pelkästään solidaarisuutta. Paremmin tienaavat saadaan mukaan talkoisiin ilman, että se kostautuu talouden heikkoutena. Verotuksen keventäminen puolestaan on paremmin tienaavien suosimista.
Ideaalista on ollut helppo pitää kiinni, sillä verotuksen taloutta kangistava vaikutus jää helposti piiloon tutkijoiden suosimissa yksilötason ja lyhyen aikavälin tarkasteluissa. Ansiotulojen veroprogression jyrkentäminen näyttää vähentävän työtunteja niin vähän, että haittoja pidetään pieninä (Matikka 2018; Kirkko-Jaakkola ja Kotamäki 2022).
Koko talouden tasolla verotuksen haittavaikutukset on tiedetty suuremmiksi jo pidempään (Chetty 2012, Keane ja Rogeson 2012, 2015). Yksilötasoa laajempia vääristymiä syntyy, kun yhden kohteen kireä verotus siirtää taloudellista toimintaa vähemmän verotettuihin kohteisiin. Talouden resurssit eivät ole enää elintason kannalta parhaassa käytössä. Veronkiristyksen haitat ovat ylipäätään sitä suuremmat, mitä kireämmälle verotusta edelleen kiristetään (Gunter ym. 2021).
Vasta Klevenin ym. (2023) kaltaiset tutkimukset pystyvät osoittamaan empiirisesti, että ansiotulojen korkeat rajaveroasteet voivat aiheuttaa suuria kannustinvaikutuksia myös yksilötasolla. Valtaosa marginaaliverojen haitoista kohdistuu koulutukseen ja valintoihin urapolulla eikä varsinaiseen työtuntien välittömään vähentämiseen. Kun 500 euron bruttopalkan korotuksesta jää käteen 200 euroa, kannustaa se ennemmin periksi antamiseen kuin työuralla etenemiseen.
Huoli ei ole toki uusi yksilötasollakaan. Esimerkiksi kirjallisuutta laajasti läpikäyvät Kirkko-Jaakkola ja Kotamäki (2022) arvioivat jo ennen Klevenin tuoreita tuloksiakin, että marginaaliverot ovat olleet lähellä ns. Lafferin käyrän huippua, jossa veronkorotukset vähentävät verotuloja. Kleven ja Kreiner (2006) puolestaan havaitsivat, että ylimmät rajaveroasteet olivat Lafferin käyrän väärällä puolella kaikissa Pohjoismaissa jo 2000-luvun alun veroparametreilla.
Muut pohjoismaat ovatkin päätyneet laskemaan korkeita marginaaliveroja tulojakauman yläpäässä. Tanska laski korkeimpia marginaaliveroja 10 prosenttiyksiköllä vuonna 2009 ja Ruotsi 5 prosenttiyksiköllä vuonna 2020.
Kokonaisveroaste näyttäytyy tässä valossa ongelmallisena talouspolitiikan mittarina. Veroasteet vaikuttavat verokertymään sen mukaan, mitä veroja kiristetään. Ansiotulojen rajaveroasteiden kiristykset kääntyisivät todennäköisesti itseään vastaan.
Jos tutkimustuloksiin uskoo, ansiotulojen korkeimpien rajaveroasteiden nostaminen nostaisi kyllä kokonaisveroastetta, mutta samaan aikaan se laskisi julkisen talouden verokertymää.[1] Veroprosenttien kiristämisestä huolimatta euromääräinen kokonaisverokertymä pienenee, koska taloudellinen aktiviteetti vähenee.
Tällöin julkisella taloudella on vähemmän tuloja menojen kattamiseen, vaikka kokonaisveroaste nousee. Kun asukkaiden tarpeet eivät kuitenkaan muutu, hyvinvointivaltion rahoitus rapautuu. Itse asiassa julkiset menot oletettavasti vain kasvavat, koska talouden pienempi aktiivisuus tarkoittaa suurempaa työttömyyttä.
Tällä veroasteen korottamisen viitoittamalla tiellä voitaisiin ajautua heikentämään julkista taloutta.
Sen sijaan, jos hallitus alentaa korkeinta rajaveroastetta, verotulot kasvavat tutkimustulosten mukaan taloudellisen aktiviteetin lisääntyessä. Talouden toiminta kasvaa niin paljon, että verotulot kasvavat matalammista rajaveroista huolimatta. Kokonaisveroaste (verokertymä/bkt) kuitenkin laskee, vaikka politiikkamuutos parantaa julkisen talouden rahoitusasemaa.
Jos veropolitiikan tervehdyttämisen mittatikuksi otettaisiin kokonaisveroaste, tätä julkista taloutta tosiasiassa tukenutta politiikkamuutosta ei pitäisi tehdä, koska bruttokansantuote kasvaisi verotuloja enemmän.
Veroaste on siis huono mittatikku julkisen talouden tervehdyttämisessä, jos politiikkatoimet kohdistuvat itseään rahoittaviin veroasteiden laskuihin. Näitä ovat kireiden ansiotuloverojen ohella todennäköisesti myös yrittämisen, pääoman ja omistamisen verot, vaikka niistä on akateemista tutkimusnäyttöä vähemmän. Nämä verokohteet kuitenkin liikkuvat rajojen yli osaavaa ja koulutettua työvoimaa herkemmin, joten niin sanottu Lafferin käyrän huippu tulee vastaan selvästi alhaisemmilla veroprosenteilla.
Talouskasvu perustuu koko ajan voimakkaammin osaamiseen. Talouspoliittisen keskustelun kannalta olisi tervehdyttävää, että osaajien kannustinongelmista puhuttaisiin jatkossa yhdessä T&K-tukien kanssa.
[1] Haluamme todentaa, että (1) veronkiristyksen vähentäessä verotuloja (2) kokonaisveroaste kuitenkin nousee. Tarkastellaan muutosta:
Kun (1) pätee, muutettava verotulo (muutettava veroaste*muutettava tulopohja) laskee veronkorotuksen seurauksena. Silloin muutoksen kohteena olevan tulopohjan on pienennyttävä suhteellisesti nopeammin kuin veroaste nousee. (2) seuraa siitä, että muutettava verotulo (1. termi osoittajassa) laskee vähemmän kuin muutettava tulopohja (1. termi nimittäjässä). Vaikutus syntyy siitä, että veroasteen kasvu kompensoi tulopohjan laskua osoittajassa.
Veroastetta laskettaessa vaikutus toimii symmetrisesti toiseen suuntaan: Kokonaisveroaste laskee mutta verotulot nousevat.
On vielä syytä todeta, että muiden verojen osalta veroaste pysyy samana, jolloin niiden veropohjan muutokset (mahdollisesti välillisten kerrannaisvaikutusten vuoksi) kasvattavat osoittajaa ja nimittäjää samassa suhteessa, ja välillisten vaikutusten muihin tuloihin voi olettaa olevan pieniä suhteessa päävaikutukseen.
Molemmissa tapauksissa julkinen interventio tai sen puute voivat synnyttää hankalia, kasvua hidastavia vääristymiä. On aika luopua idealismista ja etsiä Suomen talouskasvun käynnistäjiä entistä rohkeammin.
Chetty (2012). Bounds on elasticities with optimization frictions: a synthesis of micro and macro evidence on labor supply. Econometrica 969–1018.
Gunter, Riera-Crichton, Vegh ja Vuletin (2021). Non-linear effects of tax changes on output: The role of the initial level of taxation. Journal of International Economics, vol 131.
Keane ja Rogerson (2012). Micro and Macro Labor Supply Elasticities: A Reassessment of Conventional Wisdom. Journal of Economic Literature, 464–476.
Keane ja Rogerson (2015). Reconciling Micro and Macro Labor Supply Elasticities: A Structural Perspective. Annual Review of Economics, 89–117
Kirkko-Jaakkola ja Kotamäki (2022). Kasvattaako ylimmän marginaaliveron kevennys verotuloja? Kansantaloudellinen aikakauskirja – 118. vsk. – 2/2022
Kleven ja Kreiner (2006). The marginal cost of public funds: Hours of work versus labor force participation. Journal of Public Economics, 1955–1973.
Kleven, Kreiner, Larsen ja Sögaard (2023). Micro vs Macro Labor Supply Elasticities: The Role of Dynamic Returns to Effort. Nber Working Papers 31 549.
Matikka (2018). Elasticity of taxable income: Evidence from changes in municipal income tax rates in Finland. Scandinavian Journal of Economics 120: 943–973.
