Viime päivien uutisointi vastasyntyneiden elinajanodotteen ennen näkemättömästä laskusta on ohjannut ajatukset pahasti harhaan. Vuoden 2022 elinajanodotteen laskelma perustuu kaikkien silloin eläneiden suomalaisten kuolintodennäköisyyksiin. Heidän elämänsä on kuitenkin ollut monella tapaa erilainen kuin viime vuonna syntyneiden tulee olemaan. Havaittu kuolleisuuden kasvu keskittyy vanhimpiin ja hauraimpiin ikäluokkiin, joille Covid-19 erilaisine jälkiseurauksineen on ollut kohtalokas. Kuolleiden määrän väheneminen tänä vuonna antaa toivoa käänteestä, kirjoittaa Etla-kolumnissaan Tarmo Valkonen.
Kuolleisuutta voidaan mitata monella tavalla, joista kaikki valottavat eri näkökulmaa asiaan. Nopein arvio saadaan väestön ennakkotilastosta.
Kuukausittainen kuolleiden määrä on vain suuntaa antava mittari kuolemanriskille, koska siihen vaikuttaa väestön määrä eri ikäluokissa. Kuukausiluvuissa on mukana myös satunnais- ja kausivaihtelua.
Oheisen kuvion mukaan alkuvuoden aikana kuolleiden määrä on edelleen merkittävästi korkeampi kuin ennen koronaa, mutta matalampi kuin samaan aikaan viime vuonna.
Huomiota herättänyt elinajanodote kuvaa tiettynä vuonna toteutunutta kuolemanriskiä eri ikäluokissa. Mittarin avulla arvioidaan odotettu elinajan pituus esimerkiksi vastasyntyneille ehdolla, että he eläisivät syntymästä alkaen loppuelämän kyseisen vuoden kuolintodennäköisyyksien mukaan.
On selvää, että viime vuonna syntyneiden kuolemanriski eri ikävaiheissa tulee olemaan erilainen kuin esimerkiksi 1920-luvulla syntyneiden, joiden kuolintodennäköisyydet vuodelta 2022 kuitenkin vaikuttivat uutisoituun elinajanodotteeseen.
Siksi tulkinta, että vastasyntyneiden vanhempien pitäisi olla nyt huolissaan elinajanodotteen laskusta, on yksinkertaisesti väärä.
Elinajanodotteita voidaan laskea eri ikäisille. Niiden muutosten tarkasteleminen ajan kuluessa antaa mielikuvan siitä, missä iässä muutokset kuolintodennäköisyydessä ovat muuttuneet eniten.
Oheisesta kuviosta nähdään, että yli 80-vuotiaiden kuolleisuus on kasvanut vuoden 2019 jälkeen. Tämä sama muutos näkyy hieman suurempana 60-vuotiailla, mikä tarkoittaa, että myös ikävälillä 60–80 vuotta on riski marginaalisesti kasvanut. Tätä nuoremmilla odotteen aleneminen heijastaa suoraan kuolintodennäköisyyksien kasvua vanhemmissa ikäluokissa.
Kun kyse on vielä poikkeuksellista vuosista, tulkintoja elinaikojen pitenemisen pysyvästä taittumisesta pitäisi välttää.
Kolmas tapa tarkastella kuolleisuutta on kuolemanvaaraluvut. Ne lasketaan yksinkertaisesti jakamalla tietyssä iässä tiettynä vuonna kuolleiden määrä samanikäisten määrällä.
Esimerkiksi 70-vuotiaiden luku viime vuodelta lasketaan jakamalla 2022 kuolleiden määrä 70-vuotta täyttäneiden määrällä. Tulos ilmaistaan usein promilleina. Kuolemanvaaraluvuissa on myös satunnaisvaihtelua ja joillakin syntymäkohorteilla kuolleisuus on jatkuvasti suurempaa kuin toisilla.
Elinaikojen trendinomainen piteneminen tarkoittaa, että kuolemanvaaraluvut pienenevät ajan myötä. Niiden lasku näyttää hidastuneen yli 60-vuotiailla jo 2010-luvulla, mutta käänne nousuun ajoittuu vasta koronan alkuun. Nuoremmissa ikäluokissa on vaikea havaita mitään satunnaisvaihtelusta poikkeavaa.
Oheisessa kuviossa esitetään kuolemanvaaranlukujen erotus vuosien 2019–2022 välillä ikäryhmittäin. Toinen tapa olisi seurata muutosta syntymäkohorteittain.
Kuvion mukaan kuolemanriskin kasvu on osunut lähinnä yli 80-vuotiaisiin. Tuloksia tulkittaessa on muistettava, että myös kuolemanriskin pysyminen ennallaan tarkoittaa ei-toivottua muutosta aiempaan pitkään alentuneiden kuolintodennäköisyyksien trendiin.
Hätiköityjä johtopäätöksiä tulevien elinaikojen pituudesta ei siis kannata vetää yksittäisten vuosien havaintojen perusteella.
Koronan vaikutus on lopulta väliaikainen, jolloin paluu nousevalle trendille myös vastasyntyneiden elinajanodotteessa on enemmän kuin todennäköistä.
