Hoitotakuun tavoite nopeammasta kiireettömän hoidon aloituksesta on perusteltu. Lakiehdotuksen mukainen hoitotakuu on kuitenkin väärin ajoitettu ja liian kunnianhimoinen. Sen käyttöönotto osuu päällekkäin koronakriisin lisäämän hoidon tarpeen purkamisen ja hyvinvointialueiden käynnistymisen kanssa. Hoitojonojen purkuun on varattu rahaa, mutta takuu on pysyvä. Sen vaikutukset kohdentuvat alueille ja toimintoihin, joihin on jo ennestään ollut vaikea saada työvoimaa, kirjoittavat Etla-kolumnissaan Martti Kulvik ja Tarmo Valkonen.
Hoitotakuuta on tarkoitus tiukentaa niin, että potilaan on saatava saman arkipäivän aikana yhteys terveyskeskukseen, joka arvioi hoidon tarpeen ja kiireellisyyden. Jos hoitotarve arvioidaan kiireettömäksi, ensimmäinen hoitotapahtuma on järjestettävä seitsemän päivän sisällä arvioinnista nykyisen kolmen kuukauden sijasta.
Takuu kattaa sekä fyysiset että psyykkiset sairaudet, pääpainona sairastumiseen, vammaan, tai uusiin tai pahentuneisiin oireisiin soveltuvat hoidot. Suun terveydenhuollossa hoitotapahtuma on järjestettävä kolmessa kuukaudessa aiemman kuuden kuukauden sijaan.
Lakimuutoksen on tarkoitus tulla voimaan huhtikuun alusta 2023, jolloin hyvinvointialueet ovat siirtyneet hoidon järjestämisvastuuseen.
Hoitoon pääsyn paraneminen on tavoitteena mielekäs, ja sen toteuttaminen saattaa avata ratkaisevia Suomen terveydenhuollon solmukohtia. Hoitotakuu-uudistuksen aikataulu on kuitenkin väärä. Tiukennusten dynaamisiin vaikutuksiin kätkeytyy uhkia, jotka toteutuessaan voivat heikentää terveydenhuoltomme ja sote-uudistuksen toimivuutta.
Käynnissä oleva pandemia on joiltakin osin nopeuttanut terveydenhuollon ongelmien esiintuloa, ja joiltain osin myös muuntanut ongelmien ilmiasua.
Merkittävin vaikeus on terveydenhuollon henkilöstötilanteen kriisiytyminen. Matalapalkkaisuus, johtamisongelmat, sekä suurten ikäluokkien eläköityminen olivat tiedossa jo etukäteen; COVID-19:n tuoma raju lisäkuormitus on ikävä ja odottamaton lisäisku.
Pandemian aikana terveydenhuollon henkilökuntaa on jouduttu siirtämään lisävahinkojen hillitsemiseen, mikä on kasvattanut ja kasvattaa Suomen hoitovelkaa. Epäsuotuisana vuorovaikutuksena erikoissairaanhoitoon kertyvä hoitovelka heijastuu myös perusterveydenhuoltoon, ja perusterveydenhuollon hoitovelka johtaa erikoissairaanhoidon lisäkuormittumiseen.
Hoitotakuun toteutus määrää lainmuutoksen paikalliset kokonaisvaikutukset. Lopputulosten kirjo saattaa tarjota kokemusperäisen valikoiman erilaisista toteutustavoista ja niiden seurauksista. Parhaiden käytäntöjen tunnistaminen ja levittäminen on ongelmanratkaisun arvokkaita perustyökaluja.
Mutta lopputulosten kirjo saattaa näkyä myös alueellisen eriarvoisuuden kasvuna.
Jo valmiiksi selviytymisen äärirajoilla olevien alueiden työvaatimukset lisääntyvät hoitotakuun vuoksi entisestään; lyhyellä aikavälillä työnkuvan muuttumisen vuoksi, ja keskipitkällä aikavälillä kiristysten edellyttämän potilasvirran lisääntymisen johdosta. Kriisiytyneissä yksiköissä osaajista on huutava pula, eikä osaajavaje välttämättä käänny vuosikymmenen puoliväliin mennessä.
Huonoimmin tuottavilta yksiköiltä vaaditaan suurimmat tuottavuusparannukset, mutta niiden huomio menee tulipalojen sammuttamiseen.
Tuottavuutta voidaan nostaa investoimalla laitteisiin ja osaajiin. Toiminnan tehostamisella, pitkälti lääkäri-hoitaja-työnjakoa muuttamalla sekä etäyhteyksin, voidaan lyhentää jonoja osittain. Vähäiset kokemukset viittaavat toimien soveltuvan korkeimmillaan 60 %:iin potilaista.
Vajaalle puolelle väestöstä on siten löydettävä muita keinoja jonojen purkuun.
Iso kysymys on, mitä tapahtuu hoidon ensikontaktin jälkeen. Nopeutuminen on vaikuttavaa vain, jos jatkon tukena ovat riittävät resurssit. Ilman niitä joudutaan tinkimään hoidon suunnittelusta, seuraavien kontaktien ajoituksesta, ja laadusta. Esimerkiksi mielenterveyspalveluissa jatkon tukena on oltava syvä moniammatillinen rakenne.
Emme tunnista lakimuutoksesta ajatusta tällaisen struktuurin ylläpitämisestä tai kehittämisestä.
Lisäongelmana on mielenterveystyön paheneva lääkärivaje. Julkisella sektorilla vallitsee valmiiksi vakava psykiatripula. Erikoisalakohtainen koulutusvertailu osoittaa, että vuoteen 2030 ulottuvalla ajanjaksolla psykiatripula tulee vielä huomattavasti syvenemään.
Väestön näkökulmasta voidaan puhua sairauskohtaisesta eriarvoisuudesta, jonka lisääntyminen kuormittaa nopeasti muitakin sosiaali- ja terveyspalveluja.
Hoitotakuulain lausuntopyynnössä ehdotettiin keinoja henkilöstön riittävyyden varmistamiseksi. Näistä ovat arviomme mukaan keskeisimpiä johtamisen parantaminen, mahdollisuus vaikuttaa työn ja tehtävien sisältöön ja toteuttamiseen, sekä toimiva työyhteisö.
Muita toimivia keinoja ovat riittävä tuki työn tekemiseen ja konsultointiin, palkkauksen parantaminen, monipuolinen tehtävänkuva, hyvä työnantajakuva sekä ammattihenkilöiden koulutusmäärien lisääminen. Sen sijaan näemme useita ongelmia henkilöstön siirtämisessä muista palveluista avosairaanhoitoon.
On esimerkiksi vaikea nähdä, kuinka se toteutuisi heikentämättä samalla alan kokonaistuottavuutta.
Työperäisen maahanmuuton edistäminen on välttämätöntä, mutta samalla on ymmärrettävä, että muuttajien kielitaidon ja osaamisen kehittäminen vie resursseja nykyiseltä henkilökunnalta. Jos osaamisvaatimuksista tingitään, hoidon laatu kärsii. Siksi maahanmuutto on hoitotakuun tiukentamiseen liian hidas, ja pitkällä aikavälilläkin vain osittainen apu työntekijäpulan ratkaisuun.
Hoitotakuun tiukentaminen parantaa hoidon saatavuutta lähinnä ostopalvelujen kautta niillä alueilla, joilla henkilökuntaongelmat ovat suurimmat. Sen sijaan vaikutukset julkisen terveydenhuollon kustannusvaikuttavuuteen, resurssien oikeaan kohdentumiseen, yhdenvertaisuuteen ja terveys- ja hyvinvointierojen kaventamiseen ovat vähäiset ja pahimmassa tapauksessa vääränsuuntaiset.
Resurssien niukkuus johtaa priorisointiin. Mitä jätämme tekemättä tai kenet hoitamatta on vaikeimpia, ja samalla tutuimpia valintatilanteita terveydenhuollon ammattilaisille, järjestelmän kaikilla tasoilla. Lakimuutosesityksen suuri puute on, että priorisointia ja palveluvalikoimaa ei käsitellä siinä lainkaan.
Terveydenhuollossa ollaan kivuliaan tietoisia, että vaatimusten lisääntyessä, budjetin kiristyessä tai henkilöstövajauksen pahetessa joudutaan priorisoimaan lisää.
Hoitotakuun integroiminen jo käynnissä oleviin uudistuksiin on johdonmukaista. Syvä huolemme on kuitenkin, että lisävaatimukset ilman konkreettisia ratkaisukeinoja ovat omiaan kuluttamaan henkilökunnan muutenkin niukkenevia voimavaroja erityisesti alueilla ja yksiköissä, joissa tilanne on valmiiksi heikompi. Asiassa kannattaisi edetä vasta, kun sote-uudistuksen toimivuudesta on näyttöä.
Lue myös Etla-lausunto: hallituksen esityksestä perusterveydenhuollon hoitotakuun tiukentamisesta
