Työmarkkinauudistusten tarve ei ole ohi

Istuva hallitus on toteuttanut useita työmarkkinoiden toimintaan vaikuttavia uudistuksia. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoa on lyhennetty ja työttömien velvollisuutta hakea työtä työttömyysturvan säilymisen ehtona on kiristetty. Liikkuvuusavustuksen saamista on helpotettu. Työn verotusta on kevennetty. Lisäksi vuoden 2017 alusta astui voimaan eläkeuudistus, josta asiallisesti oli sovittu työmarkkinajärjestöjen kanssa edellisen hallituksen aikana vuonna 2014.

Näiden uudistusten tarkoituksena on ollut työn tarjonnan lisääminen vahvistamalla työikäisten kannustimia osallistua työmarkkinoille ja työttömien kannustimia ottaa vastaan tarjolla olevaa työtä; eläkeuudistuksen varsinainen tarkoitus toki oli eläkejärjestelmän kestävyyden vahvistaminen, mutta senkin yksi tavoite oli parantaa ikääntyneiden kannustimia pysyä työmarkkinoilla.

Pienempi osa uudistuksista on pyrkinyt madaltamaan yritysten kynnystä palkata uusia työntekijöitä. Tähän on pyritty lähinnä pidentämällä uuden työntekijän maksimikoeaikaa ja lyhentämällä aikaa, jolloin työnantajan on otettava tuotannollisista syistä irtisanottu työntekijä takaisin.

Työvoiman kysynnän lisäämiseksi hallitus myös solmi hyvin poikkeuksellisen kilpailukykysopimuksen työmarkkinajärjestöjen kanssa. Sillä alennettiin työnantajien työvoimakustannuksia työtuntia kohden pidentämällä työaikaa ja alentamalla työnantajan sosiaalivakuutusmaksuja.

Eräiden tutkimustietoon nojautuvien arvioiden mukaan em. tarjontapuolen toimet (pl. eläkeuudistuksen vaikutus) voisivat johtaa jollakin aikavälillä 33 000–42 000 työpaikan lisäykseen ja kilpailukykysopimus 20 000–35 000 työpaikan lisäykseen. Millä aikavälillä nämä sellaisenaankin epävarmat vaikutukset toteutuvat, on kuitenkin epäselvää. Kaikkia vaikutuksia tuskin on vielä nähty.

Kun lisäksi maailmataloudessa on ollut hyvä veto ja Suomea kohdanneiden shokkien, erityisesti Nokian romahduksen kielteiset vaikutukset ovat hiipuneet, Suomen työllisyyskehitys on ollut viime aikoina erinomaisen vahvaa. Hallituskaudella työllisten määrä on lisääntynyt jo 110 000 hengellä ja aiemmista ennusteista poiketen hallituksen tavoite 72 % työllisyysasteesta saavutetaan.

Tarkoittaako tämä, että työmarkkinoilla ei enää tarvita uudistuksia? Yksiselitteinen vastaus on ei. Ensinnäkin 72 % työllisyysaste on riittämätön hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaamiseksi. Toiseksi työttömyys on yhä epätyydyttävän korkealla tasolla ja pääosiltaan rakenteellista eli ei poistu edes hyvän kysyntätilanteen oloissa. Kolmanneksi, toistaiseksi ei ole nähtävissä sellaista palkanmuodostuksen joustavoitumista, joka vähentäisi työllisyyden haavoittuvuutta yhtäältä koko kansantaloutta ja toisaalta yksittäisiä yrityksiä ja ammatteja koskeviin shokkeihin.

Realistisena työllisyysastetavoitteena voisi pitää 75–76 %, mikä vastaisi muiden Pohjoismaiden (pl. aivan poikkeuksellisen korkean työllisyysasteen Islanti) ja Saksan viimeaikojen tasoa. Vastaavasti rakenteellisen työttömyyden tavoite olisi hieman yli 5 %. Tämä tarkoittaisi noin 150 000 työpaikkaa lisää ja lähes 80 000 työtöntä vähemmän. Tällaisiin työllisyys- ja työttömyysasteiseen pääseminen pysyvämmin (ei vain jossain poikkeuksellisessa suhdannehuipussa) edellyttää sekä työn tarjonnan selvää lisäystä edelleen että sellaista palkanmuodostusmekanismia, joka ei johda työn tuottavuuden kasvun ylittäviin palkankorotuksiin ennen tavoitellun tason saavuttamista.

Ei ole olemassa yhtä reseptiä, jolla tämäntapaiseen työllisyysasteeseen päästäisiin. Em. vertailumaiden instituutiot eroavat tunnetusti usealla tavalla toisistaan. Yhteistä niille kuitenkin on palkanmuodostuksen suurempi joustavuus, ts. määräytyminen enemmän yritystasolla, sekä vahvemmat kannustimet ottaa työtä vastaan. Ruotsilla ja Norjalla on lisäksi oman valuutan tuoma mahdollisuus sopeuttaa koko kansantalouden suhteellisia työvoimakustannuksia valuutan arvon muutoksen kautta.

Vaikka on hankala sanoa, millaisia täsmällisiä uudistuksia Suomessa pitäisi toteuttaa, mittakaavasta voi kuitenkin sanoa enemmän. Jos uskoo edellä mainittuihin Suomessa tehtyjen tarjontapuolen toimien vaikutusarvioihin, tarvittaisiin vaikutukseltaan 3–4 kertaa tehtyjen uudistusten luokkaa olevia toimia työn tarjonnan nostamiseksi 150 000 hengellä. Jos pitää näitä vaikutusarvioita liian suurina, lisäuudistusten vaativuus kasvaa tästäkin.

Samalla palkanmuodostuksen pitäisi joustavoitua niin, että tavoiteltu työllisyyden lisäys ei johda suomalaisen työn kilpailukykyä murentavaan palkkatasoon. Kilpailukyvyn korjaaminen toteutetun kaltaisella kilpailukykysopimuksella (tai yleisemmin toistuvilla fiskaalisilla devalvaatioilla) ei voi olla ratkaisu, koska vaikutukset jäävät tilapäisiksi, ellei itse palkanmuodostus muutu korkeaa työllisyyttä ja alhaista työttömyyttä paremmin tukevaksi.

Uudistustarpeiden mittaluokka merkitsee, etteivät ihan pikkuviilaukset riitä. On puhuttava sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuudistuksesta, työperäisen maahanmuuton sallimisesta ETA-alueen ulkopuolelta ml. erityisesti osaajien houkuttelusta ja palkanmuodostuksen painopisteen selvästä siirtämisestä paikalliselle tasolle. Viimeksi mainittuun voidaan periaatteessa päästä eri tavoin, mutta käytännössä pöydälle on nostettava ns. yleissitovuuden poistaminen (Ruotsissa sitä ei ole) tai ainakin sen olennainen rajaaminen. Tarvitaan myös koulutusjärjestelmän uudistuksia erityisesti toiseen asteen pudokkaiden vähentämiseksi ja elinikäisen oppimisen mahdollistamiseksi nykyistä joustavammin. Työvoimapolitiikan resursseja on niin ikään kyettävä lisäämään.

Tätä taustaa vasten on selvää, että hallituksen valmistelema pienyritysten irtisanomissuojan lievä heikennys on hyttysen surinaa uudistustarpeisiin nähden. Ammattiyhdistysliikkeen vastarinta uudistusta kohtaan on samasta syystä suhteetonta ja lyhytnäköistä. Tarvittavan muutoksen aikaansaaminen edellyttää paljon karvaampien lääkkeiden ottamista, osattiinpa ne panna kauniisiin kapseleihin tai ei (nykyhallitus ei tälle ole paljon painoa pannut).

Pitäisikö hallituksen siis perua uudistus? Tämän puolesta puhuisi tarpeettomien tappioiden välttäminen lakkojen takia verraten pienen hyödyn takia. Vastaan puhuu kuitenkin kaksi asiaa. Ensinnäkin uudistus parantaa joka tapauksessa työnantajan näkökulmasta riskihenkilöiden kuten pitkäaikaistyöttömien ja eri syistä vajaataitoisten työllistymismahdollisuuksia ja tuottavuutta sekä todennäköisesti hieman myös työllisyyttä.

Tätä tärkeämpää, ja asian kannalta mielestäni ratkaisevaa, on periaatteellinen kysymys hallituksen mahdollisuudesta toteuttaa uudistuksia. Demokratiassa on vaikea hyväksyä ajatusta, että etujärjestöt voisivat poliittisin lakoin tai muilla tavoin estää eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen haluamaa lainsäädäntöä.  Ei liioin liene sattumaa, että edellä mainituissa Suomea korkeampiin työllisyysasteisiin päässeissä maissa poliittinen kulttuuri ei ole sallinut etujärjestöille sellaista veto-oikeutta uudistuksiin kuin mikä Suomen perinteisessä kolmikantapäätöksenteossa on ollut tapana.

Ay-liikkeen kritiikki siitä, että pienten yritysten erilainen sääntely asettaa eri yritykset ja niissä työskentelevät erilaiseen asemaan, on totta. Jos tätä pitää isona haittana, siitä pääsee helposti eroon ulottamalla irtisanomissuojan lievennys kaikkiin yrityksiin, vaikka hyöty koskisikin etupäässä pieniä yrityksiä. Vastaavasti henkilöperusteisissa irtisanomistapauksissa sovellettua työttömyysturvan karenssia voisi lyhentää hallituksen kaavailemaa enemmän, esimerkiksi kuukauteen.