Suomessa syntyy tänä vuonna noin 46 000 lasta, eli saman verran kuin 1800-luvun alkupuolella. Synnytysikäistä naista kohden lapsia syntyy jo vähemmän kuin Japanissa.
Vaikka väestön suuruus ei ole mikään itseisarvo, on monet yhteiskunnan rakenteet perustettu vakaan väestökehityksen varaan ja nopeat muutokset aiheuttavat mittavia sopeutumisongelmia. Tästä huolimatta ei toistaiseksi ole mitään merkkiä siitä, että politiikalla pyrittäisiin tosissaan ratkomaan näitä pulmia, jotka ovat kumuloituneet jo vuosikymmenen ajan.
Syntyvyyden vaihtelun syistä tiedetään vähän, edes jälkikäteen. Esimerkiksi taloudelliset syyt tai epävarmuus tulevasta eivät selitä sitä, että syntyvyys on pysynyt Ruotsissa korkeana Suomeen verrattuna, tai laskenut Etelä-Koreassa alle yhden lapsen naista kohden. Poliittisessa puheessa perheiden tukeminen näyttää olevan suosituin ehdotus lapsiluvun kasvattamiseksi. Perheille suunnatut tulonsiirto- ja palvelumenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat Suomessa kuitenkin samalla tasolla kuin muissa Pohjoismaissa, eivätkä ne näytä reagoivan siihen, että alle kouluikäisten lukumäärä on vähentynyt 30 000 lapsella tällä vuosikymmenellä.
Jos hyväksytään se, ettei syntyvyyttä saada kohtuullisilla kustannuksilla suuremmaksi, valittavana on kaksi polkua. Toinen on työperäisen maahanmuuton edistäminen ja yhteiskunnan kunnollinen panostus maahanmuuttajien koulutukseen ja kotoutukseen. Näihin ei näytä löytyvän ainakaan vielä riittävää yhteiskunnallista yksimielisyyttä.
Toinen polku on sitten hyvinvointiyhteiskunnan sopeuttaminen odotettavissa olevaan veronmaksajien vähenemiseen julkisen talouden tilaa kohentamalla. Syntyvyyden lasku tarjoaa parinkymmenen vuoden aikaikkunan, jonka aikana pieni syntymäkohortti aiheuttaa vähemmän menoja. Tuo aikaikkuna on auki nyt. Mitään merkkiä ei ole kuitenkaan näkyvissä siitä, että tätä kulumassa olevaa 20 vuoden jaksoa käytettäisiin säästöjen aikaansaamiseen. Sen jälkeen vuorossa on yli 40 vuoden jakso, jolloin pieni ikäluokka on työelämässä ja verotuloja kertyy vähemmän.
Hyvänä esimerkkinä haasteen suuruudesta on työeläkemaksujen nousupaine. Eläketurvakeskuksen mukaan nykymaksuilla selvitään – uusimman väestöennusteen toteutuessa – 2050-luvulle. Tämä jakso on petollisen vakaa, sillä matala syntyvyys kumuloi vajetta tulevaan työvoimaan niin, että kestävä maksun taso nousee 7 prosenttiyksikköä nykyistä korkeammaksi vuosisadan loppupuolella. Siis jokaisesta ansaitusta sadasta eurosta menee maksuun 7 euroa enemmän kuin nyt, ilman että eläkkeet paranevat. Sukupolvien välinen reiluus on koetuksella.
Julkinen talous on rahoituksellisesti kestävä silloin, kun veroasteessa ei ole nousupainetta nykyisillä etuussäännöillä ja julkisen sektorin varallisuus suhteessa velkoihin pysyy ennallaan. Väestön ikääntyminen lisää verotulojen tarvetta ja vähentää maksajia. Jos tilanne korjattaisiin heti niin, että julkinen talous saataisiin ennustetusti kestävälle tasolle, ikääntymisestä johtuva tasapainotustarve olisi noin 3 prosenttia bruttokansantuotteesta, eli noin 7 miljardia euroa. Tästä noin kolmasosa on aiheutunut syntyvyysennusteen muutoksista vuoden 2015 jälkeen. Kestävyyslaskelmassa oletetaan muun muassa, ettei sosiaali- ja terveydenhuollossa toteuteta kustannuksia lisäävää laadun parantamista, ja että vuonna 2017 voimaan tullut eläkeuudistus pidentää työuria ennakoidusti.
On selvää, että pitkän aikavälin väestöennusteeseen liittyy huomattavaa epävarmuutta, mutta todellisuus voi realisoitua joko parempana tai heikompana kuin nyt oletetaan. Se on selvää, että kotimaassa syntynyt työvoima lähtee jyrkkään laskuun 2040-luvulla nykyisten pienten ikäluokkien siirtyessä työelämään. Samaan aikaan synnytysikäisten naisten määrä vähenee, mistä seuraa heijastusvaikutus lasten lukumäärään pitkälle tulevaisuuteen.
Vähäinen lasten määrä aiheuttaa ennen pitkää myös ongelmia työvoiman saatavuuteen yksityisellä sektorilla, varsinkin kun samaan aikaan julkisen terveydenhuollon ja vanhustenhoivan tarve kasvaa mittavasti väestön ikääntyessä. Monikansalliset yritykset sopeutuvat suomalaisen työvoiman vähenemiseen helpommin kuin kotimarkkinayritykset, joiden on vaikea saada työntekijöitä samaan aikaan kun tuotteiden kysyntä heikkenee.
Väestön ikääntymisen lisäksi ympäristöongelmat synkentävät julkisen talouden pitkän aikavälin näkymiä. Politiikkatoimet, joilla rajoitetaan ilmaston lämpenemistä, ja lämpenemisen seurauksiin sopeutuminen, aiheuttavat merkittäviä paineita julkiseen talouteen. Tästä kaksoishaasteesta selviäminen edellyttää, että meillä on riittävästi veronmaksajia, mutta myös etupainotteista julkisen talouden parantamista.
