Hallitusohjelma hyvä lähtökohta, mutta tuottavuuden edistämisessä ongelma

Vihriälä Vesa

Juuri nimitetyn uuden hallituksen strateginen ohjelma on vakava ja monessa suhteessa tuen ansaitseva yritys palauttaa Suomen talous kestävälle uralle.

Suomen politiikkahaasteet voidaan kiteyttää viiteen toisiinsa kytkeytyvään muutostarpeeseen: (1) julkisen talouden velkaantumiskierteen katkaiseminen (2) kustannuskilpailukyvyn palauttaminen, (3) työmarkkinoiden toiminnan parantaminen, (4) työvoiman tarjonnan lisääminen ja (5) tuottavuuden kasvun vahvistaminen. Ohjelma vastaa periaatteessa hyvin julkisen talouden tasapainottamista, kustannuskilpailukyvyn kohentamista ja työmarkkinoiden toiminnan parantamista koskeviin haasteisiin, kohtuullisesti työvoiman tarjonnan lisäämistarpeeseen mutta ei välttämättä tue tuottavuuden kasvun nopeuttamista vaan voi pahimmillaan jopa heikentää sitä.

Ohjelman finanssipoliittinen peruslinjaus on 4 miljardin säästötoimet alkaneella vaalikaudella ja lisäsäästöihin varautuminen, jos talouden kantokykyä parantavaa kustannuskilpailukyvyn kohentumista ja julkisen talouden rakenneuudistuksia ei saada riittävästi etenemään. Tällainen säästöohjelma riittää painamaan julkisen talouden alijäämän alle 1 prosenttiin vaalikauden loppuun mennessä ja vakauttamaan julkisen velan BKT-osuuden noin 65 prosenttiin vaalikauden kuluessa. Säästöt hidastavat talouden kasvua ja työllisyyden paranemista vaalikauden aikana mutta ei siinä määrin, että julkistalouden korjautuminen estyisi. Säästölinjan mitoitusta ja ajoitusta on syytä pitää varsin hyvänä kompromissina alijäämän pienentämisen ja lyhyen ajan kasvun ylläpitämisen välillä.

Ilman muita toimia työvoiman kysyntä jää kuitenkin huomattavan heikoksi, eikä hallituksen tavoitetta 72 % työllisyysasteesta voida saavuttaa. Tällainen työllisyyskehitys loisi huonon pohjan julkisen talouden pysyvämmäksi vakauttamiseksi. Niinpä julkisen talouden kestävyyden varmistamiseksi tarvitaan myös kasvua tukevia ja julkisen sektorin menopaineita vähentäviä uudistuksia.

Pyrkimys yhteiskuntasopimukseen, joka parantaisi kustannuskilpailukykyä 5 prosentilla, on hallituskauden aikaisen kasvun ja työllisyyden kannalta avainasemassa. On vaikea täsmälleen arvioida kuinka paljon tällainen kilpailukyvyn kohentuminen vaikuttaisi. Työllisyyden paraneminen esimerkiksi 2 prosentilla eli noin 50 000 työpaikalla ei liene mahdotonta. Yhdessä hallituksen ”strategisen” paketin kertaluonteisten 1,6 mrd. panostusten ja työmarkkinoiden toimintaa parantavien uudistusten kanssa tällainen muutos voi parantaa työllisyyskehitystä niin, että 72 % työllisyysastetavoitteen edellyttämät noin 90 000 työpaikkaa syntyvät vaalikauden aikana.

Yhteiskuntasopimukseen liittyvä iso kysymys luonnollisesti on, syntyykö sopimusta, jolla tavoiteltuun kilpailukyvyn paranemiseen päästään. Kun palkkoja ei liene mahdollista suoraan laskea, mikä olisi toteutuessaan myös ongelmallista ostovoimakehityksen kannalta, on vaikea nähdä, miten yksikkökustannusten alentaminen onnistuisi pidentämättä vuotuista työaikaa ilman palkankorotusta. Tämä on kuitenkin kohdannut kovaa vastarintaa työntekijäpuolella. Tavalla tai toisella työntekijät ja heitä edustavat ammattiliitot pitäisi saada vakuuttuneiksi siitä, että nopeat toimet kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi ovat paremman työllisyyskehityksen ja julkisen talouden pysyvämmän tasapainottumisen välttämätön ehto. Hallituksella on aiemmasta poikkeava tapa pyrkiä vaikuttamaan kustannuskehitykseen, jota se ei tietenkään voi samalla tavalla määrätä kuin julkisia menoja tai veroja. Selkeä linjaus tehtävistä lisäsäästöistä ja tekemättä jäävistä lisäveronkevennyksistä, jos riittävän kunnianhimoista yhteiskuntasopimusta ei synny, on tuntuva kannustin työmarkkinaosapuolille. Mutta toimiiko se, sitä tuskin kukaan tietää vielä.

Hallituksen linjaukset työmarkkinoiden toiminnan kehittämiseksi edustavat myös uutta lähestymistapaa. Hallitus määrittelee selvästi, millaisiin uudistuksiin pyritään, eikä alista itse tavoitteita kolmikantaisesti sovittaviksi, vaikka onkin valmis keskustelemaan keinoista ja toteutuksesta. Uudistustavoitteet ovat kokonaisuudessaan hyvin perusteltuja. Työttömyysturvan uudistaminen nopeampaa työllistymistä kannustavaksi, paikallisen sopimisen edellytysten vahvistaminen, rekrytointikynnyksen madaltaminen koeaikaa pidentämällä, määräaikaisten sopimusten tekoa helpottamalla, ns. takaisinottovelvoitetta joustavoittamalla ja muutosturvan vahvistaminen ovat toimia, jotka lähentävät Suomen työmarkkinoita Ruotsin, Tanskan ja Saksan varsin hyvin toimiviin työmarkkinoihin.

Työvoiman tarjontaa hallitus pyrkii lisäämään keventämällä työn verotusta, sovittamalla sosiaalietuuksia ja työtuloja paremmin yhteen, tiukentamalla vuorotteluvapaan ehtoja ja lyhentämällä opiskeluaikoja sen lisäksi, että se sitoutuu saattamaan voimaan viime vuonna sovitun eläkeuudistuksen. Työn verotuksen kevennys jää kuitenkin verraten pieneksi, ainakin jos yhteiskuntasopimusta ei synny. Kun strategista ohjelmaa täsmennetään toimeenpanosuunnitelmaksi, olisikin vielä syytä katsoa, voisiko verorakennetta muuttaa suunniteltua enemmän työn verotusta keventävään suuntaan. Kiinteistöveron lisäkorotuksella olisi saatavissa vielä 500 miljoonaa, jos kiinteistöverotuksen taso nostettaisiin OECD-maiden keskitasolle. Osa tästä voitaisiin käyttää ansiotuloverotuksen keventämiseen. Olisi myös mitä toivottavinta, että hallitus poistaisi tarveharkinnan ETA-alueen ulkopuolelta tulevan työperäisen maahanmuuton osalta jossakin vaiheessa vaalikautta.

Hallitusohjelman suurin kysymysmerkki koskee tuottavuuden kasvun vauhdittamista. Tätä tavoitetta palvelevat periaatteessa pyrkimys yritystoiminnan sääntelyn vähentämiseen, riskirahoituksen lisääminen ns. kasvurahastojen rahastolla, peruskoulun oppimisympäristöjen modernisointi, digitaalisen liiketoimintaympäristön tukeminen mm. innovatiivisilla julkisilla hankinnoilla sekä korkeakoulujen profiloitumisen vahvistaminen ja yritysyhteistyön lisääminen. Myös kokeilujen korostaminen sekä julkisen sektorin että myös yksityisen sektorin sääntelyn osalta tukee hyvin toteutettuna tehokkaiden ratkaisujen aikaansaamista.

Tavoitteen saavuttamisen asettaa kuitenkin kyseenalaiseksi se, että koulutukseen, akateemiseen tutkimukseen ja yritysten innovaatiotoiminnan tukeen tarkoitettuja varoja leikataan tuntuvasti. Koulutukseen ja korkeakoulututkimukseen kohdistuvat supistukset ovat yli 500 miljoonaa ja Tekesiin kohdistuvat 130 miljoonaa. Vaikka osa leikkauksista epäilemättä pakottaa järkeviin rakennerationalisointeihin, eikä esimerkiksi ns. SHOK-rahoitus ole arviointien mukaan ollut kovin tehokasta, näin suuret leikkaukset vaarantavat osaamispohjan vahvistamisen sekä tieteellisen tiedon riittävän tuottamisen. Koulutus- ja tutkimusjärjestelmän korkea taso ovat innovoinnin ja hyvän tuottavuuskehityksen välttämätön ehto ja Suomen oma historia on hyvä osoitus näiden panostusten merkityksestä. Tätä vahvuustekijää ei pidä hukata.

Kun hallitusohjelmaa työstetään edelleen avokonttorissa, olisikin tärkeää supistaa em. leikkauksia ja esimerkiksi kohdentaa yritystukien leikkauksia voittopuolisesti muuhun kuin Tekes-rahoitukseen. Ehkä helpoin tapa turvata lähivuosien osaamispanostukset on ohjata mahdollisimman suuri osa ns. strategisen paketin toistaiseksi kohdentamattomasta 1 miljardista koulutus- ja innovaatiotoiminnan tukeen.

Oma kysymyksensä tuottavuuden kannalta on se, ettei ohjelmaan sisälly linjausta verojärjestelmän neutraalisuuden vahvistamisesta, jonka voisi olettaa tukevan tuottavuutta parantavaa rakennemuutosta; pikemminkin veropohjan aukollisuutta lisätään hieman.

Julkisen sektorin tuottavuuden kannalta avainprojekti on sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen. On erinomainen asia, että hallitusohjelma määrittää, että uudistusta lähdetään toteuttamaan selkeän väliportaan pohjalta. Uudistuksen vaikutukset ovat kuitenkin ainakin kahdella tapaa hämärän peitossa. Ensinnäkään rahoituksen järjestämisestä ei ole linjausta, vaikka sillä on ratkaiseva merkitys tehokkuutta tukevien kannustimien luomisessa. Toiseksi uudistuksen käytännön toteuttamiseen liittyy suuri määrä hallinnollisia ja juridisia kysymyksiä. Jos niitä ei pystytä nopeasti ratkaisemaan, uudistus ja sen tuomat hyödyt voivat viivästyä pahoin.

Kaiken kaikkiaan strateginen ohjelma tarjoaa hyvän lähtökohdan talous- ja rakennepolitiikalle alkaneella hallituskaudella. Jos linjaukset pystytään myös täsmentämään ja toteuttamaan hyvin ja koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikan resursointia kyetään parantamaan, mahdollisuus Suomen talouden kehityksen kääntämiseen on olemassa. Onnistuminen vaatii kuitenkin myös onnea.