Vientivetoisen kasvun välttämättömyys ja vaikeus

Euroopan kasvu on piristynyt, vaikka talouksien suuri velkaantuminen yhä jarruttaa kulutusta ja investointeja. Suomi ei kuitenkaan ole päässyt mukaan tähän imuun. Vaikka joitain positiivisia merkkejä on olemassa, Suomen vienti mataa yhä lähes 20 % alemmalla tasolla kuin ennen kriisin alkua vuonna 2008. Tälle on useita syitä. Nokia-klusterin menetetyn tuotannon ja painopaperien vähentyneen kysynnän korvaaminen uudella korkean arvonlisän tuotannolla on väistämättä hidasta. Investointien globaali heikkous jarruttaa investointitavaratuotantoa, johon olemme keskittyneet. Öljyn hinnan lasku on heikentänyt Venäjän kysyntää rajusti.

Tärkeä tekijä on kuitenkin myös heikentynyt kustannuskilpailukyky, joka on johtunut sekä kilpailijamaita heikommasta tuottavuuskehityksestä että kilpailijamaita nopeammasta palkkakustannusten noususta. Euron heikentyminen dollariin nähden ei valitettavasti ole korjannut Suomen kilpailukykytilannetta kovin paljon, koska myös meille tärkeät valuutat – kruunu ja rupla – ovat heikentyneet suhteessa euroon. Niinpä olemme menettäneet ja menetämme yhä markkinaosuuksia. Kilpailukyvyn yksittäisten indikaattoreiden tulkinnasta voi olla monta mieltä, mutta markkinaosuuskehitys kertoo varsin yksiselitteisesti, ettemme pärjää kilpailussa.

Se, että tuotanto ja työllisyys eivät ole romahtaneet toteutunutta pahemmin, on perustunut kotimaisen kysynnän suhteelliseen vahvuuteen, mikä on ilmennyt vaihtotaseen kääntymisenä alijäämäiseksi. Kun investoinnit ovat itse asiassa romahtaneet, kyse on ollut kulutuskysynnän vakaudesta. Tämän perustana ovat olleet alhaiset korot ja muihin maihin nähden keveä tai ainakin vähemmän kireä finanssipolitiikka sekä aina vuoteen 2013 jatkunut – kilpailukykyä rapauttanut – palkkojen nousu.

Tämä kotimaiseen kysyntään perustunut toimeliaisuuden ylläpitämien on kuitenkin tullut tiensä päähän. Finanssipolitiikkaa on pakko kiristää julkisen velan kasvun taittamiseksi. Työttömyyden nousu ja kotitalouksien velkaantumisen kasvu hillitsevät kulutuskysyntää. Ilman viennin piristymistä teollisuuden investointien kasvua on turha odottaa.

Yleisellä tasolla tästä näyttäisi vallitsevan laaja yhteisymmärrys siitä, että kestävä talouden kasvu edellyttää viennin kasvun selvää nopeutumista. Uusi hallitus on selvästi tällä kannalla. Samoin pääoppositiopuolue SDP on pitänyt eri tavoin esillä vientivetoisen kasvun tärkeyttä. Myös työmarkkinajärjestöt pitävät viennin vahvistamista olennaisena.

Ongelma kuitenkin on löytää toimivia keinoja. Työntekijäjärjestöt ovat korostaneet uusien korkean arvolisän tuotteiden kehittämistä ja yleensä tuottavuuden kohentamisen ensisijaisuutta. Tuottavuuden kasvun tukeminen onkin olennaisen tärkeää sen vuoksi, että pidemmän päälle vain se mahdollistaa hyvinvoinnin nousun. Innovaatioiden ja tuottavuuskasvun edistäminen on aina hyvää politiikkaa.

Pulma on vain se, että uudet tuotteet ja parempi tuottavuus syntyvät yrityksissä eikä politiikkatoimilla pystytä asiaan nopeasti vaikuttamaan. Viisaalla politiikalla voidaan kyllä auttaa innovaatioita ja korkean tuottavuuden syntyä parantamalla väestön osaamistasoa, tukemalla tutkimusta ja tuotekehitystä, kannustamalla yrityksiä uuden kokeiluun ja sen edellyttämään riskinottoon sekä tukemalla tuottavuutta edistävää rakennemuutosta, luovaa tuhoa. Vaikutusten syntyminen sitä kautta vie kuitenkin aikaa, useimmiten vähintään vuosia ja esimerkiksi koulutustason parantamisen osalta vuosikymmeniä. Lisäksi tuottavuuden kasvun nopeutuminen luovan tuhon kautta edellyttää hyvin toimivia työmarkkinoita, joilla alhaisen tuottavuuden toiminnoista vapautuva työvoiman siirtyy nopeasti paremman tuottavuuden töihin.

Suomella ei kuitenkaan ole loputtomasti aikaa. Öljyn hinnan odotetaan asteittain nousevan. Korkotaso normalisoitunee muutamien vuosien kuluessa. Aneeminen työllisyystilanne estää työllisyysasteen kohoamisen, samalla kun väestön ikääntymisen takia työvoiman määrä supistuu. Ilman veropohjan aitoa, yksityiseen kysyntään pohjautuvaa laajentumista hallituksen päättämät 4 miljardin menoleikkaukset riittävät vain velkaantumisen tilapäiseen taittamiseen ja edessä on väistämättä uusia leikkauksia. Suomea uhkaa syvenevä näivettymisen kierre.

Ainoa nopea keino viennin ja teollisuuden investointien lisäämiseen on kustannuskilpailukyvyn parantaminen, ts. tuotantoyksikköä kohden laskettujen kustannusten alentaminen. Muuttumattoman tuottavuuden tilanteessa tämä tarkoittaa tuntia kohden laskettujen työvoimakustannusten alentamista ja muiden kotimaisten panosten hinnan alentamista. Näitä muita panoksia ovat ennen kaikkea kotimainen energia ja kotimaiset raaka-aineet.

Oman rahan oloissa devalvoituminen alentaisi nopeasti kaikkia kotimaisia kustannuksia ulkomaan rahassa mitattuna. Vastaavasti tuontihinnat nousisivat ja ostovoima heikkenisi. Viennin kilpailukyky paranisi nopeasti mutta hintana olisi kotimaisen kysynnän heikkeneminen joksikin aikaa. Rahaliiton oloissa jotakuinkin samaan tulokseen voidaan päästä ns. fiskaalisella devalvaatiolla, jossa työvoiman sivukuluja ja ehkä myös yritysten energiaveroja alennetaan ja arvonlisäveroa vastaavasti korotetaan. Veromuutosten tulisi kuitenkin olla suuria, mikä on ongelmallista kun arvonlisäveron taso on jo varsin korkea.

Suorempi tapa olisi alentaa palkkatasoa. Tämän täytyisi koskea myös muuta kuin vientiteollisuutta, koska vientisektori käyttää muiden toimialojen tuotantoa panoksina. Perusongelma on sama kuin devalvaatiossa ja fiskaalisessa devalvaatiossa: ostovoiman heikentyminen. Tämä vaikutus voi olla kahdesta syystä jopa suurempi kuin devalvaatiovaihtoehdossa. Velkaantuneiden kotitalouksien velanhoitokyky heikkenee yllätyksellisesti ja lisäksi palkkojen alentamisella voi olla poikkeuksellisuutensa takia kielteinen psykologinen vaikutus.

Hallituksen esittämässä yhteiskuntasopimuksessa esillä on ollut kolmas vaihtoehto: vuotuisen työajan lisääminen ilman vuosipalkan muutosta. Tämän idean vahva puoli on, että se välttäisi ostovoiman heikentymisen samalla tavalla kuin muissa vaihtoehdoissa tapahtuu. Ilmeinen ongelma on, että aivan lyhyellä aikajänteellä työllisten määrä kehittyisi heikommin kuin ilman työajan pidennystä, kun saman tuotannon aikaansaamiseen tarvitaan vähemmän väkeä. Parantuneen kilpailukyvyn tuoman lisäkysynnän voisi kuitenkin olettaa lisäävään varsin nopeasti työllisyyttä.

Sekä suoran palkanalennuksen että työajan pidentämisen päävaikeus on kuitenkin se, että ammattijärjestöt suhtautuvat niihin kuten myös hallituksen suunnitelmiin työmarkkinoiden toiminnan kehittämisestä vähintäänkin varauksellisesti ellei jopa jyrkän kielteisesti. Viime päivinä on esitetty sekä yhteiskuntasopimusta että mm. työttömyysturvan uudistamista koskevan keskustelun lykkäämistä vähintäänkin ensi vuoteen. Jälkimmäiseen hallitus jo suostuikin.

Työttömyysturvauudistuksen valmistelussa aikalisä on hyvin perusteltu, koska on parempi saada huolellisesti mietitty järjestelmämuutos voimaan 2017 kuin hutaistu ensi vuoden alussa. Sen sijaan kustannuskilpailukyvyn kohentamiseen tähtäävän yhteiskuntasopimuksen lykkääminen olisi pään pistämistä pensaaseen. Pelkkä työllisyys- ja kasvusopimuksen palkkalinjan jatkaminen ei riitä kilpailukyvyn sanottavaan parantamiseen. Siihen tarvitaan jykevämpiä toimia ja niistä on syytä päättää mahdollisimman pikaisesti. Siltä osin kuin tarvitaan lukuisten työehtosopimusten muutosta, täsmällisiä ratkaisuja ei luonnollisestikaan voida saada muutamassa kuukaudessa. Mutta jo sopiminen kustannustason alentamisen määrästä ja keinoista yleisellä tasolla olisi tärkeä viesti sekä vientiyrityksille että investointien harkitsijoille.

Jos työmarkkinaosapuolet eivät ole halukkaita aloittamaan vuoropuhelua kustannustason alentamisesta, vastuullisesti toimivan hallituksen tulisi lisäleikkausten ohella harkita vakavasti myös mittavaa fiskaalista devalvaatiota, sen ongelmista huolimatta.

[Tekstin lyhyempi versio on julkaistu Kauppalehdessä 15.6.]