Kilpailukykyongelma, tuottavuus ja palkat

Maliranta Mika

On melko suuri yksimielisyys siitä, että taloutemme kyky menestyä vientimarkkinoilla ei ole kovin hyvällä tolalla. Suomi on menettänyt ripeään tahtiin vientimarkkinaosuuksia. Tämä kehitys alkoi itse asiassa jo 2000-luvun alkupuolella (Maliranta ja Vihriälä 2013).

Ongelman ydin paljastuu, kun Suomen kansantalouden kilpailukyvyn kehitystä tarkastellaan niin sanotuilla reaalisilla yksikkötyökustannuksilla. Reaaliset yksikkötyökustannukset ottavat huomioon työn tuottavuuden ja työvoimakustannusten kasvun lisäksi huomioon arvonlisäyksen hinnan muutoksen. Kyse on siitä, että palkanmaksuvara ei riipu pelkästään tuottavuuden kasvusta vaan myös siitä, miten myytyjen tuotteiden (ja välipanosten) hinnat ovat kehittyneet. Mittaria voi luonnehtia myös nimellä kannattavuuskilpailukyky.

Tuosta Twitterissä esitetystä kuviosta nähdään, että Suomen kansantalouden reaaliset yksikkötyökustannukset alkoivat kohota, eli kilpailukyky heiketä (huomaa, että kuviossa on käytetty käännettyä asteikkoa!) 2000-luvun alussa. Heikkeneminen siis alkoi samaan aikaan, kun Suomi alkoi menettää vientimarkkinaosuuksiaan. Korrelaatiosta ei tietenkään pysty päättelemään syy-seuraus-suhteita. Niiden arvioimiseksi täytyy pureutua tarkemmin yksikkötyökustannusten osatekijöihin ja harrastaa hieman tuottavuuskäsitteen pohdintaa.

Kilpailukykyä voidaan parantaa kahdella tavalla: 1) kohottamalla työvoimakustannuksia hitaammin kuin kilpailijamaissa tai 2) kohottamalla työn tuottavuutta nopeammin kuin kilpailijamaissa. Elintason ja hyvinvoinnin kehityksen näkökulmasta jälkimmäinen on tietysti ensisijainen.

Työn tuottavuus kohoaa, kun työtuntia kohti saadaan aikaisempaa suurempi tuotos aikaan. On tärkeää huomata, että tuotteiden laadun paraneminen on osa tuottavuuden kasvua. Tuottavuuden kasvu ei siis riipu pelkästään esimerkiksi siitä, kuinka monta matkapuhelinta pystytään valmistamaan työtuntia kohti. Myös puhelimen ominaisuuksilla on merkitystä – erityisesti niillä, joita kuluttajat pitävät tärkeänä. Se näkyy kuluttajien maksuvalmiudessa ja lopulta puhelinten suhteellisissa hinnoissa. Jos puhelinten laatu kehittyy hitaammin kuin kilpailijamaissa, niiden hinta laskee suhteessa kilpailijamaiden puhelimiin. Silloin tuottavuus kasvaa kilpailijamaita hitaammin ja kilpailukyky laskee.

Reaalisiin yksikkötyökustannuksiin pohjautuvan kilpailukykymittarin yksi etu on siinä, että se ottaa huomioon myös tuotteiden laadunmuutoksen vaikutuksen hintoihin ja hintojen vaikutuksen tuotantotoiminnan taloudelliseen kannattavuuteen. Tällaisella mittarilla on luonteva tarkastella Suomen talouden ulkoisen tasapainon edellytysten kehitystä viime vuosien aikana (Kajanoja 2012).

Suomen kilpailukyvyn heikkeneminen ja vientiosuuksien menetykset alkoivat siis jo 2000-luvun alussa, eli ennen Nokian vaikeuksia. Viime vuosien heikkeneminen sen sijaan selittyy merkittävältä osin elektroniikkateollisuuden vaikeuksilla. Ongelma oli siis laatukorjatun tuottavuuden romahtaminen suhteessa kilpailijoihin. Romahdus oli niin syvä, että palkkoja alentamalla ei tuota ongelmaa olisi tietenkään pystytty korjaamaan.

Elektroniikkateollisuuden ongelma oli siis laatukorjatun tuottavuuden romahtaminen suhteessa kilpailijoihin. Notkahdus oli niin syvä, että palkkoja alentamalla ei tuota ongelmaa olisi tietenkään pystytty korjaamaan. Palkat määräytyvät työmarkkinoilla. Tuottavuuden parantaminen puolestaan tapahtuu viime kädessä yrityksissä. Nokialla oli paljon kyvykästä ja motivoitunutta väkeä, jotka tekivät kaikkensa tuottavuuden ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Epäonnistumista ei pidä riekkua. On hyvä muistaa, että 1990-luvun matkapuhelimen valmistajista kaikki muut olivat jo kärsineet ainakin yhden negatiivisen tuottavuusshokin ennen Nokiaa.

Toimialoilla ja yrityksillä on yleensä elinkaarensa ja kun aika tulee täyteen, täytyy uudistua tai sopeutua. Koska elektroniikkateollisuuden tuottavuutta ei pystytty kovista yrityksistä huolimatta nostamaan kilpailukykyiseksi eikä palkkojen alentaminen ole toimiva ratkaisu tällaiseen ongelmaan, ainoaksi vaihtoehdoksi jää sopeutuminen. Siihen tarvitaan työntekijöiden liikkuvuutta ja kilpailukykyisiä muita toimialoja. Ongelmana on, että kilpailukykyindikaattorien perusteella teollisuuden muillakaan toimialoilla kilpailukyky ei ole mitenkään erinomainen (Maliranta ja Vihriälä 2014). Häävi ei ole kilpailukyky myöskään Suomen yksityisissä palveluissa.

Hidas, epävarma, mutta ideaalinen ratkaisu olisi kohottaa tuottavuutta kilpailijamaita nopeammin. Ongelmana on, että politiikantekijöillä ei ole käytössä tuottavuuden kasvattamiseen mitään helppoa ja varmaa reseptiä. Jos olisi, lähitaloushistoria ei olisi pullollaan esimerkkejä siitä, kun tuottavuuskehitys on pysynyt useamman suhdannesyklin ajan paljon kilpailijoita kituliaampana. Tällaisia esimerkkejä ovat muun muassa Espanja, Kreikka ja Italia 1990-luvulla (Maliranta 2013).

Toiveet kohdistuvat yritysten innovointitoimintaan. Julkisen vallan keinot ovat kuitenkin tunnetusti rajalliset. Innovointikannustimia parannetaan yritysten välistä kilpailua lisäämällä ja innovointiedellytyksiä kohennetaan panostamalla tieteeseen, tutkimukseen ja koulutukseen. Tältä osin ei ole enää aikoihin sanottu mitään kovin uutta ja omaperäistä.

On rohkaisevaa huomata, että tuottavuuden kasvun ei enää nähdä riippuvan vain ”resepteistä” vaan ymmärretään, että ”kokkaustaidot” ovat ratkaisevassa asemassa. Sellaiset taidot karttuvat kokeillen, eli yritysten ja erehdysten kautta. Peliala on esimerkki alasta, jossa vain parhaat ja onnekkaimmat pääsevät nauttimaan suurista voitoista. Niiden tavoittelussa joudutaan turvautumaan hyvin riskillisiin panostuksiin. Vaikka parhaiden tekniikoiden omaksuminen ja soveltaminen on keskeistä kaikenlaisissa talouksissa, tuottavuuden eturintaman maassa kokeilu ja riskinotto korostuvat monilla muillakin aloilla kuin pelien valmistuksessa (Acemoglu, Aghion ja Zilibotti 2002).

Nopea, varma, muttei ideaalinen ratkaisu on suhteellisen palkkatason alentaminen suhteellisen tuottavuustason mukaiseksi. Vaikka matalat palkat eivät ole ratkaisu elektroniikkateollisuuden kilpailukykyongelmiin ja vaikka korkeatkaan palkat eivät tuhoaisi kaikkein tuottoisimpien peliyritysten kilpailukykyä, palkkojen alentaminen suhteessa kilpailijoihin on kuitenkin tärkeä osa ratkaisua niillä monilla toimialoilla, joiden varaan tuleva kehitys joudutaan käytännössä rakentamaan.

Koska Suomen kilpailukyvyn perustekijät ovat edelleen hyvässä kunnossa, ongelman ratkaisuun riittänee seuraava resepti: 1) maltillinen yleinen palkkakehitys useiden vuosien ajan, 2) lisää yritys- ja yksilökohtaista joustoa työmarkkinoille ja 3) panostetaan edelleen tutkimukseen, koulutukseen ja kilpailupolitiikkaan tuottavuuden parantamiseksi.

Kirjallisuutta:

Acemoglu, D., Aghion, P. ja Zilibotti, F. (2002). Distance to frontier, selection, and economic growth. NBER, Working Papers No. 9066.

Kajanoja, L. (2012). Suomen kilpailukyky ja sen mittaaminen. Euro & Talous, 20(5), 85-95.

Maliranta, M. (2013). Kasvu ja tuottavuus. Teoksessa J. Saari (toim.), Suomen sillat tulevaisuuteen (104-129). Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus.

Maliranta, M. ja Vihriälä, V. (2013). Suomen kilpailukykyongelman luonne. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA, Raportit No. 9.

Maliranta, M. ja Vihriälä, V. (2014). Suuren kuopan pohja vajoaa – tarvitaan uusi tuottavuusloikka. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA, ETLA muistiot No. 24.

Suppeampi versio tekstistä on ilmestynyt Kauppalehden kolumnina.