Pelko ginikertoimien desimaalien eli tuloerojen muutoksista ei ole järkevä syy olla tekemättä talouden kasvua ja sopeutumiskykyä vahvistavia uudistuksia.
Suomi on juuttunut pitkittyneeseen taantumaan, vaikka Eurooppa on ontuen alkanut toipua finanssikriisistä. Perinteinen vertailukohtamme Ruotsi pääsi nopeasti irti vuoden 2009 taantumastaan ja on ollut viime vuosina yksi Euroopan parhaiten menestyneitä talouksia.
Osaksi ongelmamme voi tulkita huonoksi onneksi. 1990-luvun alkupuolelta lähtien kaikki odotukset ylittäen kasvaneen Nokia-klusterin tuotannosta on pyyhkiytynyt iso osa pois, metsäteollisuus on kärsinyt paperin kysynnän laskusta, konepajateollisuus finanssikriisin aiheuttamasta investointilamasta ja tuoreimpana Venäjän viennin ehtyminen iskee Suomeen keskimääräistä enemmän.
Onkin totta, että Suomen talous on ollut, erityisesti ennen ICT-sektorin tuotannon romahdusta, tuotejakauman suhteen erikoistuneempi ja riippuvaisempi yksittäisten isojen yritysten menestyksestä kuin Saksa, Ruotsi tai Tanska. Erikoistumisella on ilmeiset etunsa, mutta myös riskit ovat suuremmat.
Huono tuuri ei kuitenkaan voi olla koko selitys kuudetta vuotta jatkuvaan kasvuanemiaan ja markkinaosuuksien jatkuvaan menetykseen vientimarkkinoilla. Kilpailukykyisen, dynaamisen talouden voisi olettaa saavan tässä ajassa aikaiseksi uutta menestyvää tuotantoa ja sen varaan rakentuvia työpaikkoja katoavien tilalle.
Kilpailukyvyn hedelmiä voidaan nauttia vasta tulevaisuudessa
Hidas toipuminen näyttäytyy outona, kun otetaan huomioon makropolitiikan viritys, rahoitussektorin tila ja monet kansainväliset vertailut maiden kilpailukyvystä. Suomessa vuodesta 2009 harjoitettu finanssipolitiikka on ollut EU-alueen elvyttävintä tähän vuoteen saakka ja korkotaso niin ikään Euroopan alhaisimpia. Pankkien ja yritysten vahvojen taseiden ansiosta rahoituksen saatavuus tai hinta ei ole ollut samanlainen ongelma kuin monessa muussa EU-maassa.
Kirkkaimmin Suomen kasvuongelma tulee esille, kun suhteellista menestystä vertaa Suomen sijoitukseen esimerkiksi Maailman talousfoorumin WEF:n kilpailukykyarvioinnissa. Suomi on sen mukaan yksi maailman kilpailukykyisimmistä talouksista. Suomessa ovat hyvällä tolalla juuri ne asiat, joita yleisesti pidetään talouskasvun ja vaurauden keskeisinä edellytyksinä: toimivat instituutiot, hyvin koulutettu väestö, suuret panostukset innovaatio- toimintaan, vähintään kohtuullisen hyvä infrastruktuuri, avoimuus kansainväliselle vaihdannalle. Suomi on näihin moneen kertaan toistettuihin vahvuuksiin nähden selvästi alisuoriutuja.
Avain paradoksiin on, että tällaiset vahvuudet määrittävät talouden menestystä pitkällä aikajänteellä, vuosikymmenten kuluessa. Lyhyemmällä aikajänteellä sen sijaan tuotannon ja työllisyyden tason voi olettaa riippuvan siitä, kuinka kannattavaa tuotanto- ja investointipäätöksien tekijöille jossakin maassa tuotanto on ja miten tämän kannattavuuden voi olettaa kehittyvän lähitulevaisuudessa.
ETLAssa tehdyt analyysit Suomen kustannus- ja kannattavuuskilpailukyvystä osoittavat, että tässä mielessä Suomen kilpailukyky heikentyi systemaattisesti 2000-luvun alusta lähtien ja on viime vuosina ollut lähempänä 1990-luvun alun pohjaa kuin 2000 alun huippua. Suhteellisen kannattavuuden heikentyminen johtuu sekä tuottavuuden ja tuotannosta saatavien hintojen heikosta kehityksestä suhteessa kilpailijamaihin että kilpailijamaita nopeammasta palkkakustannusten noususta.
Rakennekehitys ei käy käden käänteessä
Kannattavuuskilpailukykyä voidaan parantaa kolmella tavalla: alentamalla palkkoja ja muita kustannuksia (energia, raaka-aineet, verot), lisäämällä tuotannon tehokkuutta (tuottavuutta) ja kehittämällä tuotteita, joista saada aikaisempaa parempi hinta. Oman rahan aikaan lyhyen ajan kannattavuuskilpailukykyongelmat ratkaistiin devalvaatiolla, jolla kaikkia kotimaisia kustannuksia alennettiin nopeasti ulkomaanvaluutoissa ilmaistuna. Euroaikana tämä ei ole mahdollista, eikä nimellispalkkojen joustavuus alaspäin ole korvannut tätä. Vasta viime vuonna pystyttiin sopimaan maltillisista yleiskorotuksista, jotka ajan oloon parantavat kustannuskilpailukykyä.
Tuottavuuden kohottaminen ja korkeampihintaisiin tuotteisiin siirtyminen ovat luonnollisesti toivottavimpia vaihtoehtoja, koska ne lyhyen ajan kustannuskilpailukyvyn parantamisen ohella ovat kansakunnan vaurauden lähde aikaa myöten. Valitettavasti tällainen rakennekehitys ei koskaan käy käden käänteessä. Korkean arvolisän tuotannon luominen vaatii paitsi ideoita, myös niiden muokkaamista tuotteiksi, tuotantokoneiston luomista ja siihen liittyvää resurssien uudelleen kohdentumista sekä hyvää markkinointia. Monet ideoista epäonnistuvat parhaissakin oloissa. Yrittämiseen sisältyy väistämättä suuria riskejä. Jotta rationaalisesti toimivat yrittäjät ja sijoittajat olisivat halukkaita näitä ottamaan, täytyy tuottojen olla riittävän suuria.
Tämän hetken kannattavuuden ohella investointi- ja tuotantopäätösten tekijöiden laskelmiin vaikuttavat mahdollisuudet sopeuttaa toimintaa tilanteen muuttuessa: onko kustannuksiltaan kilpailukykyistä osaavaa työvoimaa saatavissa, jos muuten on kasvumahdollisuuksia, joustavatko kustannukset, jos kysyntä vähentyy, onko verotus kilpailukyinen, onko mahdollista aloittaa uudestaan, jos hanke epäonnistuu ja niin edelleen.
Tuotannon laajentamista ja uuden tuotannon syntymistä auttavat uudistukset, jotka lisäävät työvoiman tarjontaa, parantavat työ- markkinoiden joustavuutta muun muassa palkanmuodostuksen, työaikojen ja työvoiman liikkuvuuden suhteen ja pitävät Suomessa harjoitettavan tuotannon verotuksen kilpailukykyisenä. Tämän suuntaisia toimia on sekä tehty että valmisteilla: yhteisöverokantaa on alennettu ja hallitus pyrkii toteuttamaan rakennepakettia, joka sisältää menojen leikkausten ohella palvelutuotannon tehostamistoimia alijäämien ja veronkorotuspaineiden vähentämiseksi.
Tätä kirjoitettaessa työmarkkinajärjestöt neuvottelevat eläkeuudistuksesta, jonka pitäisi lisätä työvoiman tarjontaa ja vähentää julkisen sektorin menopaineita. Hallitus on suunnitellut toimia rakennetyöttömyyden vähentämiseksi. Järjestöt neuvottelevat työmarkkinoiden pelisääntöjen muuttamisesta.
Syy nihkeään etenemiseen on ilmeinen
Useimmat näistä uudistuksista ovat kuitenkin edenneet vitkaan, eikä ole mitään takeita, että ne toteutuvat kunnianhimoisina. Monia asioita ei ole myöskään otettu edes vakavasti pöydälle. Yksi tällainen on irtisanomissuojan aiheuttama rekrytointikynnys. Syy rakenneuudistusten nihkeään etenemiseen on ilmeinen. Väestön patistaminen työmarkkinoille, työmarkkinoiden joustot ja julkisten menojen leikkaukset on helppo kokea työntekijöiden oikeuksien polkemiseksi, työssä käyvien köyhyyden lisäämiseksi, hyvinvointi- valtion alasajoksi ja tuloerojen kasvattamiseksi. ”Uusliberalismi” on ahkerasti käytetty leimakirves uudistusten vastustamisessa.
Huomionarvoista on, että tuloerojen ja eriarvoisuuden vieroksunta ei rajoitu poliittiseen vasemmistoon. Vaikka perinteisten vasemmistopuolueiden kannatus on ennätysalhainen, lähes 70 % EVAn tuoreimman arvo- ja asennetutkimuksen vastaajista oli sitä mieltä, että ”taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus on kasvanut maassamme liian suureksi”. Kansainvälisessä vertailussa (ESS) suomalaiset pitävät tulojen tasaamista jopa tärkeämpänä kuin muiden Pohjoismaiden kansalaiset.
Uutta pontta erityisesti yritysten ja pääoma- tulojen verotuksen kevennysten vastustaminen on saanut ranskalaisekonomisti Thomas Pikettyn kirjasta Capital in the 21st century. Piketty dokumentoi kirjassaan pääomatulojen kansantuoteosuuden ja tuloerojen kasvun monissa kehittyneissä maissa 1980-luvulta lähtien ja lisäksi ennustaa tämän kehityksen jatkuvan voimakkaana. Piketty suosittaa verotuksen progression lisäämistä ja erityisesti varallisuus- ja perintöverojen kiristämistä.
Ilman uudistuksia juutumme hitaan kasvun tilaan
Huolta eriarvoisuuden kasvusta ei pidä väheksyä, erityisesti kun teknologia ja kilpailu pyrkivät lisääntyvästi polarisoimaan työmarkkinoita. Pohjoismaiden historia on toisaalta vahva todiste siitä, ettei nopea talouskasvu edellytä suuria tuloeroja. Täytyisi kuitenkin pitää suhteellisuus mielessä ja erottaa tavoitteet ja keinot.
Ensinnäkin Suomi on muiden Pohjoismaiden tapaan pienten tuloerojen maa. Verotus ja tulonsiirrot tasaavat tehokkaasti rahatuloja ja laajat ilmaiset tai alihinnoitellut julkiset palvelut tasaavat kulutusmahdollisuuksia myös rahatulosta riippumatta. Vähintään yhtä tärkeä asia kuin tuloerojen pienuus staattisessa mielessä on mahdollisuuksien yhtäläisyys. Tuloliikkuvuus sukupolvien välillä on suurta: vanhempien tulot määrittävät Pohjoismaissa vähemmän lasten tuloja kuin muualla.
Toiseksi, tuloerot eivät Suomessa ole paljosta puheesta huolimatta juurikaan muuttuneet viimeisten 10–15 vuoden aikana. Aivan viime vuosina käytettävissä olevien tulojen ginikerroin, joka kuvaa tuloeroja, on jopa alentunut ja pienituloisiksi määriteltyjen osuus väestöstä supistunut.
Kolmanneksi, pyrkimykset työvoiman tarjonnan ja työmarkkinoiden jouston lisäämiseen ja julkisen talouden kestävyyden vahvistamiseen eivät merkitse Suomen irrottautumisesta meitä menestyneemmistä Pohjoismaista, vaan lähinnä Ruotsissa ja Tanskassa harjoitetusta politiikasta saatujen oppien soveltamista Suomeen. Korkea työllisyysaste, joka pitkällä aikajänteellä riippuu pääosin tarjontatekijöistä, on Pohjoismaisen hyvinvointimallin kestävyyden välttämätön edellytys. Palkkajoustavuus, hyvät kannustimet työntekijöille siirtyä uuteen työhön ja työntekijöiden palkkaamisesta aiheutuvien riskien pitäminen pienenä ovat tärkeitä keinoja huolehtia siitä, ettei tilapäinen työttömyys muodostu krooniseksi. Pitkäaikaistyöttömyys on tärkein pysyviä tuloeroja ja syrjäytymistä aiheuttava tekijä.
Neljänneksi, verorakennetta voidaan kehittää kasvua tukevaan suuntaan verokertymiä vähentämättä ja ilman tavattomia vaikutuksia tulonjakoon. Painopisteen siirtäminen kulutuksen ja kiinteistöjen verotukseen ansiotulojen ja yritysten voittojen verotuksesta auttaa tässä. Kohtuullinen perintövero istuu tehokkaaseen verojärjestelmään hyvin.
Mitkään edellä esillä olleista uudistuksista eivät palauta kilpailukykyä yön yli. Ilman niitä juutumme kuitenkin yhä pidempään hitaan kasvun tilaan. Työmarkkinoiden joustavuus on olennainen tekijä jos mielimme vähentää talouden haavoittuvuutta kilpailun ja teknologisen kehityksen tehdessä tuon tuostakin osan vallitsevasta tuotannosta kannattamattomaksi. Pohjoismainen malli on yhtä paljon vahvan talouden kuin tasa-arvopolitiikan malli. Suomella ontuu näistä pilareista juuri nyt talous. Pelko tuloerojen pienistä muutoksista ei ole järkevä syy olla tekemättä talouden kasvua ja sopeutumiskykyä vahvistavia uudistuksia.
Vesa Vihriälän katsaus on julkaistu Kanavassa 6/2014 sivuilla 41-44.
Arkadiankatu 23 B
00100 HELSINKI
Vaihde ja vastaanotto avoinna arkisin klo 8.30–15:30.
+358 (09) 609 900