Virkamiespuheenvuorojen puolustus

Eduskuntavaalien lähestyessä lukuiset etujärjestöt ovat taas esittäneet näkemyksiään asioista, joihin pitäisi seuraavalla hallituskaudella kiinnittää huomiota ja usein myös verrattain täsmällisiä ehdotuksia hallitusohjelmaan. Yksityisistä tutkimuslaitoksista Etla on kaksien aikaisempien vaalien tapaan koonnut näkemyksensä tarpeellisen tai hyödyllisen talouspolitiikan yleisestä linjasta tammikuun alussa julkistettuun paperiin ”Muistioita tulevalle hallitukselle”.

Valtionhallinnossa ministeriöiden kansliapäälliköt julkaisivat alkuviikosta näkemyksensä tulevan vaalikauden avainkysymyksistä ja hyvin yleisellä tasolla myös hahmottelua siitä, millaisia tavoitteita politiikalle pitäisi asettaa (”Mahdollisuudet Suomelle”, VN 2019:1). Valtiovarainministeriö julkaisee ensi maanantaina oman virkamiespuheenvuoronsa, jossa aiempien vuosien tapaan VM:n virkamiesten voi olettaa arvioivan talouden ja erityisesti julkisen talouden pidemmän ajan kehitystä ja ottavan kantaa siihen, minkä luonteisia toimia heidän mielestään tarvittaisiin julkisen talouden kestävyyden varmistamiseksi.

Virkamiesten em. puheenvuoroja on arvosteltu demokratian periaatteiden vastaisiksi. Erityisesti professori Markus Jäntti on Twitterissä arvostellut käytäntöä: ” En pidä demokratiaan kuuluvana”. Kritiikin peruste ilmeisestikin on, että virkamiehet tulevat ottaneeksi kantaa poliittisen valinnan kysymyksiin, jotka pitäisi jättää puolueiden asiaksi.

Tällainen kritiikki ei minusta osu demokraattista päätöksenteon tietopohjaa koskevaa ydinongelmaan. Jos kritiikin kohteena olevat puheenvuorot loppuisivat, ongelma vain pahenisi. Ydinongelmalla tarkoitan kaikenlaisen huuhaa-tiedon, harhaanjohtavan ja joskus jopa täysin vääristellyn tiedon leviämistä tavalla, joka vaikeuttaa kansalaisten rationaalista päätöksentekoa vaaleissa, kansanäänestyksissä ja myös – poliitikkojen paljon seuraamissa – mielipidetiedusteluissa. Räikeimmät esimerkit tällaisten harhatietojen levittämisestä ja niiden vaikutuksesta ovat Trumpin vaalikampanja ja Brexit-äänestykseen liittynyt kampanja. Väitteet esimerkiksi maahanmuuton seurauksista, kauppaepätasapainojen syistä, protektionististen toimien vaikutuksesta, Brexitin ”budjettisäästöistä” olivat vähintäänkin harhaanjohtavia osatotuuksia, elleivät suorastaan tutkimustiedon vastaisia.

Lievempiä esimerkkejä löytyy joka puolelta, myös Suomesta. Monet maahanmuuton seurauksia koskevat väitteet ovat meilläkin tällaisia. Tällä ja edellisellä hallituskaudella on väitetty finanssipolitiikkaa ankaran kiristäväksi. Tosiasiassa valtion menoleikkauksista huolimatta Suomen finanssipolitiikka on ollut vakiintunein mittarein EU-alueen elvyttävintä tai vähiten kiristävää ja finanssipolitiikasta riippuva kotimainen kysyntä on kehittynyt hyvin muihin kysyntäeriin nähden. On myös väitetty tuloerojen olevan jatkuvassa kasvussa. Vaikka jonakin vuonna, kuten 2017, tuloerot ginillä mitattuna lievästi kasvoivat, ne ovat yhä pienemmät kuin parissa edellisessä noususuhdanteessa (mininousu 2011 ja ennen finanssikriisiä 2005-8). 20 vuoden aikajänteellä ei ole tapahtunut mitään muutosta, ja tuloerot ovat kansainvälisesti vertaillen pienet.

Poliittisen päätöksenteon ongelma on taipumus lyhytnäköisyyteen ja, jos mahdollista, äänestäjien epämiellyttäviksi kokemien päätösten lykkäämiseen. Tämä ei johdu siitä, että poliitikot olisivat jotenkin poikkeuksellisen lyhytnäköisiä tai välinpitämättömiä isojen pitkän ajan haasteiden suhteen. Oman kokemukseni perusteella asia on pikemminkin päinvastoin: poliitikot ovat yleisesti ottaen hyvin vastuuntuntoisia ja pyrkivät aidosti etsimään ratkaisuja sekä lyhyen että pitkän ajan ongelmiin. Syy on yksinkertaisesti poliittinen prosessi: kilpailussa äänistä pärjää aika usein parhaiten se, joka tohtii luvata eniten. Tällöin on suuri paine valita politiikan tekemisen reunaehdot niin, että ne sallivat isotkin lupaukset tai äänestäjien hankaliksi kokemien uudistusten sivuuttamisen.

Poliittisen päätöksenteon lyhytnäköisyyden ongelma tunnustetaan laajasti. Rahapolitiikassa on sen vuoksi monissa maissa päädytty tekemään keskuspankit poliitikoista varsin riippumattomiksi kapean mandaatin puitteissa. Näin ei tietenkään voida menetellä yleisesti. Ylin päätösvalta tulee olla demokraattisesti valituilla poliitikoilla. Ratkaisua onkin haettava siitä, että poliitikoilla ja heidän valitsijoillaan on mahdollisimman hyvä tietopohja. Tästä syystä on tärkeää, että asiantuntijapuheenvuoroissa tuodaan myös ja erityisesti ennen vaaleja esille perusteltuja arvioita talouden kehityksestä sekä niistä ongelmista ja riskeistä, mitkä ennakoituun kehitykseen liittyvät, ja myös ajatuksia toimivista keinoista ongelmien ratkaisemiseksi tai helpottamiseksi.

Nimenomaan pitkän ajan riskien selvä esille tuominen on perusteltua kahdesta syystä. Yhtäältä vuosien ja vuosikymmenten päässä olevat asiat ovat luonnollisesti hyvin epävarmoja, ja ne ovat siksi helppo kokonaan sivuuttaa. Toiseksi, tappiofunktio on epäsymmetrinen: liika varautuminen ongelmiin (esimerkiksi säästämällä) on helposti korjattavissa, jos varautumisen tarve alkaakin osoittautua vähäiseksi. Sen sijaan toisin päin tapahtuvasta pakkosopeutuksesta seuraa helposti todella isoja hyvinvointitappioita. Kritisoidut virkamiespuheenvuorot tuovat nähdäkseni esiin juuri tällaisia pitkän ajan riskejä.

Kriitikkojen huoli siitä, että virkamiehillä on oma poliittinen agendansa, jonka mukaan he määrittelevät tarkastelun kohteet ja päätyvät politiikkasuosituksiinsa, ei sellaisenaan ole perusteeton. Tämä huoli pitää kuitenkin panna mittasuhteisiinsa. Sama ongelma on kaikkien asiantuntijoiden kohdalla virkamiehistä tutkimuslaitosten työntekijöihin ja professoreihin. Asiantuntijatyö voi tuskin koskaan olla täysin arvovapaata. Silti sitä tehdään ja on tehtävä.

Virkamiesten osalta asian ongelmallisuutta rajoittaa se, että virkamiehet toimivat kollektiivina, jossa on todennäköisesti monenlaista poliittista ajattelua. Lisäksi he tuskin tietävät millaista poliittista suuntausta edustavan ministerin alaisena tulevaisuudessa joutuvat työskentelemää. Tämä vähentää kannustimia poliittiseen harhaan. Tällaisia rajoituksia ei välttämättä ole samalla tavalla esimerkiksi yliopistotutkijoilla. Ja tärkeä seikka on, että juuri puheenvuorojen julkisuus rajoittaa kyseenalaisesti perusteltujen väitteiden esittämistä myös virkamiespuheenvuoroissa. Tarkoitushakuiset päätelmät ovat alttiita kritiikille, enkä usko virkamiesasiantuntijoiden haluavan välttää tällaista kritiikkiä yhtään sen vähempää kuin muidenkaan asiantuntijaroolia tavoittelevien.

Meillä ei ole talouspolitiikkaa koskevan asiallisen tiedon tulvaa. Tämän vuoksi olisi vahingollista kieltää julkisia toimijoita, valtiovarainministeriötä tai laajemmin ministeriöitä tai Suomen Pankkia kertomasta näkemyksiään talouspolitiikan haasteista ja hyviksi arvioimistaan toimintatavoista. Mikään ei estä muita toimijoita – tutkimuslaitoksista professoreihin, etujärjestöihmisiin ja poliitikkoihin – korjaamasta ja täydentämästä virkamiesnäkökulmaa. Tämä on minusta parempi tapa luoda hyvä tietopohja demokraattisille valinnoille kuin kieltää virkamiehiä osallistumasta keskusteluun.