Inflaation kiihtyminen edellyttää korkojen nostamista. On vain yksi ajatussuunta, joka pitää sitä virheenä. On huolestuttavaa, jos pääministeri-instituutio on tällaisilla linjoilla [1], kirjoittaa Etla-kolumnissaan Aki Kangasharju.
Vastavirtaan kulkeva ajatussuunta, moderni rahateoria (MMT)[2] lähtee siitä, että valtio määrää keskuspankkia rahoittamaan alijäämänsä (velkansa) kaikissa oloissa. Valtionlainan korkoja ei tarvita, koska keskuspankin ottaa valtionlainat suoraan holveihinsa. Noususuhdannetta hillitään verotusta ja sääntelyä kiristämällä ja vastaavasti laskusuhdanteessa työttömät työllistetään valtiolle.
Näiden oppien käyttöönotto mullistaisi vallitsevan talousjärjestelmän ja romahduttaisi elintason.
Jarno Lehtola tosin kirjoittaa, että ”MMT:hen perustuvan ymmärryksen puitteissa on aivan yhtä lailla mahdollista tehdä niin vasemmistolaista kuin oikeistolaistakin talouspolitiikkaa” (www.modernirahateoria.wordpress.com, osa III). Käytännössä MMT-kirjallisuus ei kuitenkaan juuri puhu nykyparadigman hyödyistä ja on täysin hiljaa ylisuuren julkisen sektorin haitoista.
MMT on kuin antiteesi Suomen menokehykselle ja Euroopan velkaantumista rajoittavalle Kasvu- ja vakaussopimukselle. Olemassa olevilla järjestelmillä yritetään padota julkisen velkaantumisen juurisyytä. Kun lisämenoista hyötyvä ei itse maksa siitä syntyvää lisäveroa ainakaan kokonaan, kaikkea hyvää tarkoittavien lisämenojen vaatijoita on enemmän kuin on niitä vastustavia.
Julkisen sektorin vallatessa alaa yksityisen sektorin toiminta tukehtuu verotuksen kiristymiseen. Kun inflaation hillintä perustuu verojen kiristämiseen eikä menojen leikkaamiseen, käy yksityisen sektorin toiminta mahdottomaksi. Verotuksen kiristyminen tutkitusti haittaa markkinataloutta sitä enemmän mitä kireämmäksi verotus on ehtinyt.
Julkisen sektorin toiminnassa on tutkitusti myös tehottomuutta, koska siltä puuttuu jatkuva kilpailun tuoma tehostamisen paine. Julkisen sektorin koon ja päätettävän rahan määrän kasvu myös voimistaa poliittisia intohimoja, joiden on tutkitusti havaittu vaikuttavan julkisen sektorin päätöksentekoon.
”Teorian” mukaan ainoa rajoite valtion velkaantumiselle syntyy inflaatiosta. Inflaatiota vastaan ei taistella koroilla, koska niitä ei periaatteessa tarvita.[3] Inflaatiota hillitään epärealistisesti olettamalla, että verotusta ja sääntelyä kiristetään jouhevasti ja oikea-aikaisesti – poliittisista intohimoista välittämättä.
Verotuksella vähennetään ostovoimaa ja yritysten voittoja. Muuta syytä verotukselle ei sitten juuri olekaan, koska tarvittava raha luodaan keskuspankissa. Sääntelyn tavoite on pienentää yritysten voittoja, mikä hidastaa inflaatiota.
Menojen leikkaamisesta ei inflaation vastaisessa taistelussa mainita mitään.
Laskukauden talouspolitiikassa puolestaan ei puhuta mitään verojen alentamisesta. Sen sijaan sääntelyä pystytään purkamaan epärealistisen nopeasti ja julkisia menoja lisätään. Ennen kaikkea panostetaan työttömyyden hoitoon. Laskusuhdanteessa työttömäksi jäävät voivat valita työttömyysturvan ja työtakuun välillä (Pavlina Tcherneva 2020).
Työtakuu on niin sanottu automaattinen vakauttaja, jossa työttömäksi jääneet palkataan valtiolle. Työtakuun palkka on samalla minimipalkka. Kun nousukausi tulee ja yksityinen sektori tarvitsee työvoimaa, he saavat sitä maksamalla parempaa palkkaa. Valtion palkkojen on siis oltava yksityisiä pienemmät, muuten kaikki olisivat ”kunnalla töissä” myös nousukaudella.
Hämäräksi jää, miksi työttömät valitsisivat valtion työt eikä työttömyyttä. Se edellyttäisi, että työttömyysturvan tason olisi selvästi minimipalkan alapuolella. Kysymys kuitenkin herää, voidaanko minimipalkkaa pitää tarpeeksi korkealla suhteessa työttömyysturvaan, ettei minimipalkka samalla nouse liian korkeaksi yksityisen sektorin palkanmaksukykyyn verrattuna. Onhan nykyjärjestelmässäkin se vika, että työllistyminen ei lisää tarpeeksi käteen jääviä tuloja työttömyyteen verrattuna (Puonti ja Kangasharju 2022).
MMT myös väittää, että työtakuu laskisi inflaatiota. Työtakuu ei kuitenkaan ole voimassa nousukaudella, joten työtakuun matalammat palkat eivät voi laskea inflaatiota ainakaan korkeasuhdanteessa, jossa inflaatiopaine on kovin.
Kun koko MMT-maailma perustuu omaan valuuttaan ja keskuspankkiin, pirstaloituu MMT-maailmassa maailma pieneksi. Minkälainen myrsky syntyisikään euroalueen, Yhdysvaltojen ja Kiinan hajoamisesta pieniin valtioihin?
Kaikesta näkee, että moderni rahateoria ei ole teoria vaan poliittinen hanke valtion roolin maksimoimiseksi. Sille esitetään paljon perusteita. Sen sijaan kysymys, miksi se toisi enemmän hyvinvointia kuin nykyinen malli, jää vastausta vaille.
Mitchell, Wray, Watss (2019). Macroeconomics, Red Globe Press.
Nersisyan ja Wray (2019). Modern Money Theory and the Factos of Experience. Cambridge Journal of Economics, 1297-1316.
Puonti ja Kangasharju (2022). Työnteon kannustimia voi parantaa tuloeroja kasvattamatta. Etla Muistio No 112.
Tcherneva (2020). The Case for a Job Guarantee. Polity Press.
[1] Pääministeri twiittasi lokakuun alussa, että ”Vallitsevissa rahapolitiikan ideoissa on jotain pahasti vialla, kun keskuspankit suojelevat uskottavuuttaan ajamalla taloudet taantumaan”. Talouden ajamisella taantumaan tarkoitetaan korkojen nostamista.
[2] Arvioin seuraavassa MMT:n oppeja lähinnä tuoreen oppikirjan (Mitchell, Wray ja Watss 2019), ainoan käsiini saaman MMT:stä kertovaan referoidun journal-artikkelin (Nersisyan ja Wray 2016) sekä muutaman suomenkielisen nettijutun perusteella (mm. Jarno Lehtolan ja Jussi Ahokkaan tulkita Michelin ym. oppikirjasta).
[3] Vaikka korkoja ei periaatteessa MMT:n maailmassa tarvita, noususuhdanteessa niille on kuulemma käyttöä. Normaalisuhdanteessa liikepankkien on talletettava reservejä keskuspankkiin, ja niille maksetaan nollakorkoa tai hyvin matalaa säänneltyä korkoa. Nousukaudella pankkeja voidaan velvoittaa ostamaan valtion velkakirjoja, joille maksetaan reservejä korkeampaa korkoa. Tällöin myös ihmisten ja yritysten lainansaanti vaikeutuu ja nousukausi viilenee.
