Alkuräjähdyksen jälkeinen talouskasvu

Valtioneuvosto valmistelee tulevaisuusselontekoa teemasta ”Suomen kestävän kasvun ja kansalaisten hyvinvointi 2030”. Sitä varten etsitään kiihkeästi ratkaisuja, joilla parhaiten edistettäisiin Suomen talouden kehitystä niin, että se on samalla sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestävällä pohjalla.

Pekka Himasen Sininen Kirja on kirjoitettu selonteon tarpeisiin. Sen parasta antia ovat luultavasti kohdat, jossa kuvaillaan talouskasvun ”luovan tuhon” mekanismia. Tämä tapahtuu nykyaikaisessa schumpeteriläisen kasvuteorian hengessä.

Tässä kasvuteoriassa luovalla tuholla tarkoitetaan mekanismia, jossa monopolivoittoja tavoittelevat yritykset luovat ja ottavat käyttöön uutta teknologiaa, joka tuhoaa muiden yritysten aikaisemmin luoman vanhan teknologian synnyttämiä voittoja. Huonosti kannattavien, vanhaa teknologiaa soveltavien yritysten tuotanto korvautuu tehokkaammalla tuotannolla. Tätä kautta voimavarojen käytön keskimääräinen tehokkuus kansantaloudessa paranee.

Vaihtoehtoinen näkökulma perustuisi perinteisempään niin sanottuun eksogeeniseen kasvuteoriaan, jossa teknologinen kehitys nähdään deterministisenä. Tästä näkökulmasta katsottuna luova tuhokin on vain epäkiinnostava tuottavuuskasvun mekanismi – ei siis tuottavuuden kasvun lähde.

Eksogeeninen kasvuteoria tarjoaa pohjan niin sanotulle kasvulaskennalle. Menetelmällä lasketaan, mikä osa talouskasvusta johtuu investoinneista ja mikä työpanoksen määrän ja laadun muutoksista. Se osa kasvusta, joka jää noiden tekijöiden jälkeen selittämättä, tulkitaan tässä laskennassa teknologiseksi kehitykseksi. Teknologinen kehitys on siis jäännöstermi, joka käytännössä pitää sisällään hyvin monenlaisia tekijöitä. Näitä tekijöitä yhdistää se, että teorian mukaan niitä ei voida omin toimin edistää. Eksogeeninen kasvuteoria ei siis vaikuta kovin houkuttelevalta ajattelukehikolta, jos tarkoituksena on miettiä, miten kasvua voitaisiin edistää.

Eksogeeninen kasvuteoria ja kasvulaskenta ovat toki tärkeitä kansantaloustieteen innovaatioita, joiden päälle myöhemmät teoreettiset ja empiirisen kasvututkimuksen edistysaskeleet ovat rakentuneet. Kasvulaskenta on myös melko helppoa sen jälkeen, kun tilastovirasto on suurella työllä laskenut tarpeelliset aikasarjat.

Tilastoaikasarjojen tarkkuus on kasvulaskennan yksi ongelma. Aalto-yliopiston taloustieteen professori Matti Pohjola on käynyt mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta muun muassa vuonna 2007 ilmestyneessä kirjoituksessaan.

Kasvulaskennan toinen ongelma on se, että tuloksille ei voida antaa kausaalitulkintaa. Tämä on havainnollistettu muun muassa Harvardin taloustieteen professori Philippe Aghionin ja Brownin yliopiston taloustieteen professori Peter Howittin vuonna 2008 kirjoittamassa tieteellisessä artikkelissa. Tulkintaongelmaa syntyy siitä, että investoinnit ovat teknologisen kehityksen seuraus.

Ongelmistaan huolimatta kasvulaskenta on kuitenkin edelleen hyvin suosittu. Harvardin taloustieteen professori Dani Rodrik totesi vuonna 2008 blogissaan seuraavasti:
“[…] no World Bank country economic memorandum is apparently complete without a sources-of-growth exercise — I wonder what purpose it really serves”. Maailmanpankin kohdalle voisi sijoittaa myös muita kansainvälisiä tai kotimaisia järjestöjä tai instituutioita.

Viime vuosikymmenten aikana tutkijat ovat pyrkineet menemään yhtä askelta syvemmälle kuin eksogeenisessa kasvuteoriassa. Tämä tapahtuu niin sanotun endogeenisen kasvuteorian avulla. Kysytään, mistä tekijöistä talouskasvun perustana oleva teknologinen kehitys johtuu? Lisäksi kysytään, voiko julkinen valta jotenkin vaikuttaa teknologiseen kehitykseen?

Filosofointiin tai semanttiseen saivarteluun taipuvainen mieli voi tietenkin kysyä syntyjä vieläkin syvempiä. Nämä pohdinnat johtavat lopulta kauas maailmankaikkeuden alkuräjähdykseen. Silloin myös syntyivät differentiaalimatematiikan lait, joita hyödyntäen ekonomistit ovat myöhemmin talouskasvun mekanismeja formaalisti tutkineet. Siinä välissä joidenkin matemaatikkojen piti käydä läpi keksimisen mekanismi, jotta matematiikan lait osattiin kirjoittaa paperille taloustieteilijöille hyödynnettävissä olevaan konkreettiseen muotoon.

Käytännöllisemmästä maallisesta filosofiasta viehättyneet tutkijat ovat kuitenkin politiikan kannalta kiinnostavalla ”välitasolla” ja ovat siis keskittyneet endogeeniseen kasvuteoriaan. On selvitelty, miten sellaiset tekijät kuten tutkimus- ja kehityspanostukset, koulutus, ulkomaiset yritykset tai tuotemarkkinakilpailu vaikuttavat teknologiseen kehitykseen ja tätä kautta kansantalouden tuottavuuden ja tuotannon kasvuun. Perinteinen kasvuteoria on askeleen liian korkealla, jotta tuollaisia kysymyksiä voitaisiin teorian pohjalta tarkastella.

Endogeeninen schumpeteriläinen kasvuteoria, jossa tarkastellaan luovan tuhon mekanismia, on osoittautunut erityisen hedelmälliseksi tarkastelukehikoksi. Aghion, Pennsylvanianin yliopiston taloustieteen professori Ufuk Akcigit ja Howitt ovat laatineet tänä vuonna katsauksen endogeenisen schumpeteriläisen kasvuteorian nykytilanteesta. Jo artikkelin johdannon lukemalla pääsee hyvin selville teorian piirteistä ja eduista.

Schumpeteriläiseen kasvuteoriaan pohjautuva soveltava empiirinen tutkimus edellyttää sekä laajoja yritys- ja henkilötason aineistoja että hyvää tietoteknistä tallennus- ja laskentatehoa. Molemmilta osin tilanne on merkittävästi parantunut meillä ja muualla 1990-luvun alun jälkeen. Ensimmäisestä kuuluu iso kiitos tilastovirastoille, jotka maailmanlaajuisesti ovat aikaisempaa yhteistyöhaluisempia tutkijoiden kanssa. Tilastolain uudistus luultavasti parantaa Suomessa tilannetta entisestään. Toinen on tietoteknologian kehityksen ansiota. 1990-luvun puolivälissä tapahtunut tieto- ja viestintäteknologian vallankumous siis vauhditti sekä talouskasvua että tarjosi entistä parempia välineitä sen tutkimiseen.

Aineistojen ja tietoteknologian osalta Suomi on kulkenut kansainvälisen eturintaman mukana. Tutkimuksen ja tietoteknologian hyödyntämistä on tältä osin Suomessa haitannut opetuksen niukkuus, mutta tilanne on hyvää vauhtia parantumassa. Esimerkiksi schumpeteriläisen kasvuteorian hengessä tehdystä soveltavasta empiirisestä tieteellisestä tutkimuksesta käy Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori Ari Hyytisen ja kirjoittajan tänä vuonna ilmestynyt tutkimus. Siinä tutkitaan yritysten luovaa tuhoa Suomessa. Tarkemmin sanottuna sitä, miten yritykset vaikuttavat talouden tuottavuuden kasvuun elinkaarensa eri vaiheissa.

Kiitos kasvututkimuksen yhden kansainvälisen kärkinimen, MIT:n taloustieteen professorin Daron Acemoglun, uusimman kasvututkimuksen oivalluksia on hyödynnetty myös taloushistorian tutkimuksessa. Viime vuonna hän kirjoitti yhdessä Firenzen yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen professorin James Robinsonin kanssa teoksen Why nations fail? The origins of power, prosperity, and poverty. Se kertoo tarkkanäköisemmin kuin aikaisemmat taloushistorialliset teokset, miksi jotkut maat ovat vauraita ja toiset köyhiä. Erot eivät johdu kulttuurista, maantieteestä tai geeneistä. Syyt ovat kaukana historiassa ja syvällä instituutioiden toiminnassa.

Yksi kirjan opetus on se, että talouskasvu ei ole kestävällä pohjalla ellei kansalaisilla ole tasaveroisia mahdollisuuksia osallistua demokraattiseen päätöksentekoon ja taloudelliseen toimintaan. Tämä pitää sisällään paitsi tarpeettomien kieltojen ja rajoitusten puuttumisen, mutta myös mahdollisuuksien tasa-arvon. Toinen opetus on se, että vaurauden tavoittelu epäonnistuu, jos huono politiikka tai huonosti toimivat instituutiot estävät yritystoiminnan jatkuvan uudistumisen luovan tuhon kautta.

On vaarallista pitää noita kahta tekijää itsestäänselvyyksinä. Yliolkainen suhtautuminen luovaan tuhoon voi johtaa samanlaiseen kurjuuden kierteeseen kuin Kreikassa, Italiassa tai Japanissa. Kreikassa ja Italiassa se on tapahtumassa äkillisesti, Japanissa se on tapahtunut hiipuvasti.

Tulevaisuutta varten valmistauduttaessa ei voida tuudittautua sen varaan, että teknologinen kehitys hoitaa asiat puolestamme, vaan on ennen kaikkea huolehdittava siitä, että luova tuho toimii myös jatkossa. Silloin teknologisen kehityksen tarjoamat mahdollisuudet toteutuvat yhtä menestyksellisesti kuin eturintamamaissa. Vain silloin vaurastumme tasatahtia parhaiden maiden kanssa.

Kirjoittaja toimii ETLA:ssa tutkimusjohtajana ja Jyväskylän yliopistossa osa-aikaisena professorina.