Suomessa talouskasvun panokset ovat korkealla, mutta tuotto heikkoa. Kyse on yhä selvemmin halusta ja kyvystä ottaa riskiä. Nollakasvun pitkittymisen ehkäisy edellyttää rohkeampaa toimintaa niin kotitalouksilta, yrityksiltä kuin talouspolitiikaltakin, kirjoittavat Etla-kolumnissaan Aki Kangasharju ja Tero Kuusi.
Talouden kehitys petti odotukset jälleen alkuvuodesta. Kun viitteet nousun alkamisesta viivästyvät, on ennusteita korjattava alaspäin – kuten Etlakin teki.
Kaikkien taloutta seuraavien mielessä on ainakin käynyt kysymys siitä, kuinka kauan pitää vielä odottaa kasvun kunnollista käynnistymistä.
Vuonna 2015 näytti lupaavalta, mutta piristyminen kesti vain hetken ja vauhti tyssäsi jo ennen koronakriisiä. Sen jälkeen ei ole pysytty edes euroalueen vauhdissa, muista Pohjoismaista tai Yhdysvalloista puhumattakaan.
Julkisen talouden näkökulmasta nollakasvun pitkittyminen merkitsee sitä, että julkisten menojen pitää pienentyä. Jos talous kohtaa lyhytaikaisen sokin, menotasoa voi pitää yllä velkaantumalla. Pian piristyvä kasvu mahdollistaa velan takaisinmaksun.
Jos nollakasvun aika onkin merkki talouskasvun pysyvästä hidastumisesta, hyvää aikaa ei tulekaan. Tällöin julkista taloutta on pienennettävä vastaamaan uutta pienempää taloutta ja sen mukaista verotuloa (Kuusi, 2018).
Hallitukset ovat yrittäneet saada talouden kasvuun useilla tavoilla. Työllisyysastetta on pystytty nostamaan niin, että ikääntymisestä huolimatta teemme työtunteja Suomessa yhtä paljon kuin muissa Pohjoismaissa keskimäärin ja enemmän kuin euroalueella.
Yritysten kokonaisinvestoinnit eivät ole keskimäärin jääneet lainkaan jälkeen verrokkimaista viimeisen 10 vuoden aikana. Kyselytutkimuksissa yritykset valittavat kustannuksista, rahoituksen saatavuudesta, asiakkaiden määrästä ja sääntelystä vähemmän kuin oikeastaan missään muussa euromaassa.
Kasvun panoksia tarkasteltaessa kaikki näyttääkin olevan kunnossa.
Mikä siis mättää?
Ongelma on yritysten kyvyssä luoda kasvua kannattavasti. Yritysten voittoaste on hyvä, mutta arvonlisän kasvu on jäänyt verrokeista jälkeen. Myös kotitalouksien kulutus on ollut varovaista erilaisten sokkien vuoksi.
Kun väestön ikääntymisen ohella ei Suomessa ole muita selviä kasvun esteitä, on silloin kyse halusta kasvaa.
Tilanne edellyttää rohkeampaa talouspolitiikkaa. On uskallettava ottaa enemmän riskiä kasvun aikaansaamiseksi, vaikka tulos etukäteen arvioituna näyttäisikin epävarmalta.
Joitain avauksia ollaan jo tekemässä, mutta lisää tarvitaan.
Varmimmalla pohjalla on päätös laskea ansiotulojen korkeimpia marginaaliveroja. Se nopeuttaa kasvua sekä suomalaisten että kansainvälisten tutkimusten mukaan merkittävästi, eikä julkisen talouden kirstu kevene muutaman vuoden horisontilla. Vaikka kirstu ei tutkimusten mukaan välttämättä paisukaan, saamme kuitenkin nauttia kasvun kaikista muista hedelmistä.
Seuraavaksi voisi ideoida jo uusia askeleita.
Marginaaliverojen lasku kannattaisi esimerkiksi yhdistää koulutuksen lisäämiseen ja sen rahoituksen muuttamiseen. Suomi tarvitsee osaajia, mutta koulutusjärjestelmämme rajoittaa voimakkaasti tiettyjen alojen aloituspaikkoja korkeakouluissa. Koulutustasomme jää näin muista jälkeen.
Tilanne on jakomielinen.
Kouluttautumisen maksuttomuus tekee koulutuksesta hyvin kannattavan investoinnin, mutta samalla sitä mahdollisuutta ei anneta kaikille.
Korkeakoulutuksen hankkimisen rajoitteet pitäisikin poistaa ja samalla pistää koulutuksesta hyötyvät maksamaan suoraan investoinnistaan. Nyt se tehdään epäsuorasti työuran aikana jyrkällä veroprogressiolla. Se taas vähentää koko yhteiskunnan hyötyä koulutuksesta, koska progressio tappaa tekemisen meiningin.
Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan optimaalinen ansiotulojen marginaalivero on noin 44 prosenttia, kun se on Suomessa alennuksen jälkeenkin vielä 52 prosenttia (IMF, 2017). Tuorein suomalainen näyttö viittaa vieläkin alempaan optimaaliseen tasoon (Varjonen-Ollus, 2025).
Koulutuksen tuottaminen pitäisi avata voimakkaammin kilpailulle. Se lisäisi koulutuksen tarjoajia ja parantaisi laatua.
Tällä hetkellä koulutus on suurin kilpailulta suojeltu toimiala. Rahat koulutusmäärien kasvattamiseen saataisiin lukukausimaksuilla, joten koulutuksen järjestäjän talous ei heikkenisi (Määttänen & Vihriälä, 2017).
Koulutuksen lisääminen nopeuttaisi talouskasvua, mikä puolestaan mahdollistaisi marginaaliverojen edelleen laskemisen. Kouluttautujat hyötyisivät marginaaliverojen laskemisesta, ja se toisi rahat lukukausimaksujen vuoksi kasvavien opintolainojen takaisinmaksuun.
Julkinen sektorikin hyötyisi, koska osaavampi työvoima ja matalammat marginaaliverot nopeuttaisivat kasvua enemmän kuin marginaaliverojen lasku staattisesti laskettuna vähentäisi verotuloja.
Koulutuksessa epäonnistuville voitaisiin rakentaa opintolainojen huojennusjärjestelmä, joka vakuuttaisi pienituloisisista perheistä ponnistavia nuoria riskien varalta.
Myös maahanmuuttopolitiikka kaipaa uusia avauksia.
Hallitus on hieman edistänyt työperäistä muuttoa, mikä on jäänyt mediassa humanitaarisen muuton rajoitusten jalkoihin. Maahanmuutto on saatava lisääntymään, koska väestönkasvumme pohjavire on onneton. Alho ym. (2025) arvioi stokastiseen väestöennusteeseen perustuvassa laskelmassaan, että ilman (netto)maahanmuuttoa työikäisiä on 2050-luvulla jo 20 prosenttia vähemmän kuin nyt.
Nykyisen työperäisen maahanmuuton määrät eivät riitä talouden virvoittamiseen, kun otetaan huomioon Ukrainasta Suomeen suuntautuvan muuton toivottava väliaikaisuus. Kolmansista maista suomenkieliseen lukiokoulutukseen tuleville valmisteltava lukukausimaksu on esimerkki väärästä politiikasta.
Tarvitsemme enemmän maahanmuuttoa.
Yhteisöveron alentaminen on hyvä esimerkki rohkeammasta politiikasta, jossa empiirinen näyttö hyötyjen suuruusluokasta on osin epävarmaa.
Yrittäjyydessä pääoma otetaan aktiiviseen riskipitoiseen käyttöön. Siksi sitä pitäisi verottaa vähemmän kuin passiivista varallisuutta, kuten maapohjaa. Kannustaminen riskinottoon yrittäjyyden verottamista keventämällä voitaisiinkin ajatuksellisesti yhdistää kiinteistöverotuksen kiristämiseen.
Listaamattomien yritystenkin verotuksessa pitäisi muistaa, että verotuksen kiristäminen lisää kannusteita siirtää pääomaa yrittäjyydestä kohti passiivisempaa pääomasijoittamista ja palkkatyötä. Nykyisen listaamattomien yritysten verotuksen ongelmat voidaan korjata poistamatta tarpeellista kannustinta pääoman riskilliselle käytölle (Kari & Ropponen, 2024).
Sekä yhteisöveron alentamisen että maahanmuuton vaikutukset ovat todennäköisesti positiivisemmat kuin yleensä arvioidaan.
Maahanmuuton vaikutuksia arvioitaessa lasketaan liian usein yhteen pelkästään maahan tulleiden maksamat verot ja saamat tulonsiirrot saman vuoden aikana. Lähestymistapa jättää liian monta vaikutuskanavaa laskematta.
Clemens (2022) osoitti, että maahanmuutto Yhdysvaltoihin osoittautuu paljon kannattavammaksi, kun huomioidaan se, että työn lisääminen johtaa myös pääoman kasvuun. Kun maahanmuuton tuottoihin lisätään työllistämisestä syntyvä pääomatulo ja sen synnyttämät verotulot, muuttuu työperäisen maahanmuuton saldo paljon staattisia arvioita paremmaksi. Alho ym. (2025) huomioivat lisäksi maahanmuuttajien kulutuksen tuottamat verotulot.
Sama argumentti pätee toisin päin yhteisöveron alentamiseen.
Tutkimukset osoittavat, että yhteisöveroale lisää investointeja. Yritykset eivät kuitenkaan tee investointeja, elleivät usko niiden olevan kannattavia.
Harva kannattava investointi on kuitenkaan sellainen, joka toisi yritykselle tulovirtaa ilman ihmisen työpanosta. Kun palkattujen ihmisten työpanos otetaan huomioon, on yhteisöveron alentamisen vaikutus talouskasvuun paljon suurempi kuin pelkkien yhteisöverotulojen nousu.
Marginaaliverojen laskun jälkeenkin lisätyöstä perittävä vero on Suomessa yli 50 prosenttia, joten pienikin työn määrän lisääntyminen investointien myötä kasvattaa tehokkaasti julkisen sektorin tuloja.
Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa nämä epäsuorat vaikutukset ovat maltillisia. Siellä ansiotulojen marginaaliverot ovat kuitenkin lähes puolet Suomea pienemmät (Chodorow-Reich, 2025). Niinpä epäsuorat vaikutukset olisivat Suomessa todennäköisesti yhdysvaltalaisnäyttöä suuremmat.
Näistä välillisistä mekanismeista keskustellaan Suomessa aivan liian vähän.
Mitä pidempään nollakasvun aikakausi jatkuu, sitä rohkeammin meidän on kokeiltava erilaisia kasvua – ja kasvun nälkää – lisääviä toimia talouspolitiikassa.
