Esityksessä ehdotetaan erityisriskinoton enimmäisvastuumäärän nostoa 8 miljardista eurosta 12 miljardiin euroon.
Vuoden 2014 jälkeen Finnveran vientirahoituksen enimmäisvaltuuksia on korotettu parin vuoden välein. Nykyisin Finnveran toimintaan liittyvät takaus- ja takuuvastuut ovat 32,1 miljardia euroa, mikä vastaa 11,6 % Suomen bkt:sta.
Finnvera voi myöntää vientitakuun erityisriskinottona. Näissä kohteissa riski on niin suuri, että tavanomaisen riskiarvioinnin perusteella vientitakuuta ei voitaisi myöntää. Tällä hetkellä tällaisten erityisten riskipitoisten hankkeiden maksimi takuuvastuu on 8 miljardia. Tätä summaa ehdotetaan nostettavaksi 50 %:lla. Tällöin maksimisumma nousisi 12 miljardiin euroon. Ehdotuksen seurauksena korkean riskien takuuvastuiden osuus koko vientitakuuvaltuuden enimmäismäärästä nousisi nykyisestä 21 %:sta 32 %:iin. Muutos on huomattava.
Nykyisellään Suomen vientitakuukanta on varsin keskittynyttä. Laivanrakennuksen osuus yltää 50 %:iin (VM, 2024, s. 58). Keskittyminen koskee myös asiakkaita. Vuoden 2023 lopussa kolmen suurimman ostajarahoituksen saajan osuus oli noin 41 prosenttia vientitakuiden kokonaisvastuista. Keskittymien seurauksena vain yhtä asiakasta tai toimialaa koskevan riskin realisoituminen aiheuttaisi mittavan tappion.
Rahoitusmarkkinoilla riski ja tuotto kulkevat aina käsi kädessä. Esityksessä ehdotetaan suurempaa riskinottoa, mutta sen vastineena saatavasta suuremmasta tuotosta tai hyödystä ei puhuta juuri sanallakaan. Tämä on esityksen vakavin puute.
Mikäli erityisriskinottoa kasvatetaan, se tulisi kohdistaa suurempien tuotto-/hyötymahdollisuuksien hankkeisiin. Kansantalouden tasolla tämä voisi tarkoittaa erityisen suuria arvonlisä-/työllisyysvaikutuksia tai hankkeita, joihin liittyisi poikkeuksellisen laajalle suomalaiseen yhteiskuntaan leviäviä myönteisiä vaikutuksia. Tämä tulisi kirjata selväsanaisesti esitykseen. Muussa tapauksessa on vaikea nähdä taloudellisesti kestäviä perusteluja kasvaneelle riskille. Julkinen sektori ottaisi siis suuremman riskin, mutta ei vastineeksi saisi suurempia odotettuja hyötyjä.
Esityksessä puhutaan useampaan kertaan vientitakuiden kysynnän kasvusta ja siitä, että tarvitaan takuita nimenomaan korkean riskin hankkeille. Tämä herättää huolen siitä, että Suomi pyrkisi antamaan vientitakuun kaikille ehdotetuille hankkeille.
Hyvin toimivan rahoitusjärjestelmän oleellisen piirre on se, että rahoittajat pyrkivät – ja ainakin jossain määrin myös onnistuvat – erottelemaan hyviä ja huonoja hankkeita (ks. esim. Hyytinen, 2014). Hyvät hankkeet saavat useammin rahoitusta, mutta huonot jäävät useammin ilman. Suomen ei siis tule ehdoin tahdoin antaa vientitakuita kaikille hankkeille. Liian riskipitoiset tai liian vähän Suomeen tuovia hyötyjä synnyttävät hankkeet tulee jättää ilman vientitakuita.
Esityksessä pohjustetaan erityisriskinoton kasvattamista usealla tavalla. Ensimmäinen niistä koskee sitä, että riskipitoisia hankkeita koskeva kysyntä on kasvanut. Perusteluna käytetään myös sitä, että ilman riskinoton kasvua Suomeen tulisi negatiivisia työllisyysvaikutuksia (esityksen s. 10). Perustelu vaikuttaa uhkaukselta: ilman riskinottovaltuuksien kasvattamisesta, satoja tai tuhansia työpaikkoja menetettäisiin. Riskinottovaltuuksien kasvattamisella nämä työpaikat puolestaan säilytettäisiin. On totta, että vientitakuun piiriin kuuluvissa yrityksissä syntyy paljon arvonlisää ja ne työllistävät huomattavan määrän työntekijöitä (Ali-Yrkkö ja Kuusi, 2018). Tämä ei kuitenkaan automaattisesti kerro vientitakuujärjestelmän vaikutuksista. Vaikuttavuutta olisi se, jos voidaan osoittaa tai on näyttöä siitä, että ko. arvonlisää ja työpaikkoja EI olisi syntynyt ilman vientitakuita.
Oleellista on, että erityisriskinoton kasvattamisen perusteluna käytetään esityksessä vanhan säilyttämistä eikä uuden luomista. Elinkeinopoliittisissa toimissa tulisi kuitenkin pyrkiä nimenomaan talouden uudistumiseen, mikä toivottaisi johtaisi myös tuottavuuskasvuun. Voidaankin kysyä, missä määrin erityisriskinoton kasvattaminen ja sen kohdentuminen ovat linjassa Suomen teollisuuspoliittisen strategian kanssa (TEM, 2024). Eikö teollisuuspoliittisen strategian pitäisi ohjata myös erityisriskinoton kasvattamista vai onko kyse siitä, että mitään linjaa ei ole tunnistettavissa (Hyytinen, 2025)?
Koko yhteiskunnan kannalta on oleellista, että yritystoimintaa koskevien politiikkatoimien hyödyt leviäisivät yksittäisiä yrityksiä laajemmalle. Kyse on niin sanotuista ulkoisvaikutuksista (spillovers). Myönteisiä ulkoisvaikutuksia syntyy esimerkiksi tiedon leviämisestä. Jos valtion vientitakuita myönnetään esimerkiksi voimakkaasti t&k-toimintaan panostaviin yrityksiin, t&k:n avulla syntynyt uusi tieto leviää ennen pitkää myös kyseisten yritysten ulkopuolelle. Tämä on koko yhteiskunnalle eduksi. Kielteisiä ulkoisvaikutuksia voi puolestaan syntyä muun muassa ympäristön saastumisesta. Vientitakuiden suorien hyötyjen ja riskien lisäksi olisi toivottavaa, että vientitakuupäätöksissä tarkasteltaisiin myös mahdollisia ulkoisvaikutuksia.
Esityksessä tuodaan esiin myös se, että eri valtiot pyrkivät edistämään vientiään vientirahoituksella. Perusteena käytetään sitä, että tarjotaan oman maan vientiyrityksille tasavertainen kilpailukenttä. On kuitenkin kysyttävä, että onko alkuperäinen syy valtion vientirahoitukselle osittain hävinnyt? Alun perin eli kymmeniä vuosia sitten kyseessä on varmaankin ollut rahoitusmarkkinoilla vallinnut markkinapuute.
Tämän jälkeen maailman rahoitusmarkkinat ovat kehittyneet huomattavasti. Ei ole siis lainkaan selvää, että sama rahoitusmarkkinoita koskeva markkinapuute on edelleen olemassa. Ongelmana on se, että yksittäisen maan on vaikea irtautua yksin järjestelmästä. Suomen liikkumavara on siis rajallinen.
Jos Finnvera kilpailee yksityisten rahoituksen tarjoajien kanssa, Finnveran takuuvaltuuksien laajentaminen saattaa syrjäyttää yksityistä rahoitusta. Yksityinen sektori ei välttämättä pysty tarjoamaan rahoitusta yhtä edullisilla ehdoilla kuin julkinen taho, jolloin ne eivät voi tulla markkinoille. Tästä syystä julkisen rahoituksen roolin kasvattaminen voi siis jopa lisätä yksityisen rahoituksen markkinakapeikkoja, joita Finnveran on tarkoitus ratkaista.
Tällä hetkellä on maailmantaloudessa trendi, jossa teollisuuspolitiikan paluun myötä yritystuet ovat kasvamassa. Perusteluna on usein geopoliittiset jännitteet. On vaarana, että kasvaneista yritystuista tulee pysyvä ilmiö, vaikka jännitteet lievenisivät. Vaikka siis alkuperäinen syy teollisuuspolitiikalle häviäisi, yksittäiset maat eivät siitä voisi yksi irtautua. Tämä on ongelmallista etenkin pienelle maalle, jossa yksittäiseen tukeen liittyvä riski voi olla suuri koko taloudelle. Julkisen rahoituksen riskienhallinta on siis entistäkin tärkeämpää.
Ali-Yrkkö, J. ja Kuusi, T. (2018). Suurten vienninrahoitushankkeiden arvonlisä- ja työllisyysvaikutukset. Selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 53/2018, VNK, Helsinki.
Hyytinen, A. (2014). Rajoitettu rahoitus. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 110, 463–465.
Hyytinen, A. (2025). Mitä Suomen teollisuuspolitiikan pitäisi tavoitella? T&Y, 1/2025, Helsinki.
TEM (2024). Teollisuuspoliittinen strategia – Ohjausryhmän raportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, 2024:49, Työ ja elinkeinoministeriö, Helsinki.
VM (2024). Katsaus valtion taloudellisiin vastuisiin ja riskeihin. Valtiovarainministeriön julkaisuja 2024:67, VM, Helsinki.
VTV (2015). Tuloksellisuustarkastuskertomus – Viennin rahoitus. Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 1/2015, VTV, Helsinki.
