Kilpailukyvystä keskustelee kaksi leiriä

Suomessa on 2010-luvulla eletty kilpailukykykeskustelun kultakautta. Se käynnistyi, kun Suomen tuottavuus vajosi finanssikriisin jälkeen suureen kuoppaan, minkä seurauksena yksikkötyökustannukset nousivat.

Keskustelu polarisoitui kahteen leiriin: huolettomiin ja huolestuneisiin.

Alussa huolettomat opettivat, että tuottavuuden vajoaminen taantuman aikana on normaalia. Neuvoivat odottamaan suhdannekierroksen loppuun. Huolestuneet kuitenkin murehtivat tuottavuuskuopan ennennäkemätöntä kokoa. Aina ennen kuopasta on lähdetty nopeasti nousuun, vaan ei tällä kertaa.

Huolta herätti, että kilpailijamaissa nousu käynnistyi meitä ripeämmin. Rauhoittelevissa puheenvuoroissa muistutettiin, että Suomen erityispiirteet selittävät muita heikomman kehityksen: matkapuhelinten, paperin ja investointihyödykkeiden valmistuksella on ollut vaikea pärjätä viime vuosina.

Yksimielisyyttä ei saatu siitäkään, olivatko ongelmien juuret rajojemme sisä- vai ulkopuolella. Syyksi esitettiin heikkoa johtamista. Selityksen huutoäänestyssuosio ei ole yllätys – vapauttihan se syyllisyydestä yli 90 prosenttia työvoimasta. Yllättävämpää on se, että selityksen kannattajat säilyttivät huolettomuutensa.

Työpaikkoja tuhoutui nopeaan tahtiin, eikä johtajien vaihtaminen kuulosta nopealta ongelmanratkaisulta.

Kerrottiin, että palkoilla ja yksikkötyökustannuksilla ei ole suurta merkitystä työpaikkojen säilymiselle. Väitteen todistuksena käytettiin matkapuhelinten valmistuksen esimerkkiä. Retorisesti kysyttiin, kuinka matalia Nokian työntekijöiden palkkojen olisi pitänyt olla, että heidän työpaikkansa olisivat pelastuneet.

Väitteen todistaminen esimerkillä on heikkoa argumentaatiota. Erityisen heikkoa se on silloin, kun esimerkki on huono. Alle viidennes teollisten työpaikkojen tuhosta vuosina 2008–2014 tapahtui tietokoneiden ja elektronisten tuotteiden valmistuksessa. Ja matkapuhelinvalmistus on vain osa tuosta viidenneksestä.

Työpaikkoja tuhoutui monilla teollisuusaloilla. Matalammalla palkalla moni näistä työpaikoista olisi varmasti selvinnyt pidempään, ehkä jopa seuraavaan nousukauteen saakka.

Onni tässä onnettomuudessa on se, että työpaikkojen tuho sentään keskittyi kaikkein heikoimmin tuottaviin yrityksiin.

Synkkien tilastolukujen valopilkut löytyvät yritysaineistoista. Ne paljastavat, että Suomessa on kasvava joukko tuottavia yrityksiä, jotka lisäävät työvoimaansa. Monet näistä on vielä nuoria ja pieniä. Siksi ne eivät erotu BKT-luvuista vielä.

Monet merkit kertovat ”luovan tuhon” vihdoin taas tervehtyneen siitä horroksesta, johon se jostain syystä 1990-luvun lopulla vajosi.

Jos trendi jatkuu, taloushuolemme alkavat keventyä ja kilpailukykykeskustelu voi saada vielä uuden käänteen. Nopeasti se ei kuitenkaan tapahdu. Ja voi jäädä toteutumattakin, jos nyt huolettomasti suhtaudumme lyhyen aikavälin vakaviin ongelmiin.

Tutkimusjohtaja Mika Maliranta toimii myös taloustieteen professorina Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa. Kolumni on alunperin julkaistu Keskisuomalaisessa 25.3.2016.