Suomi on suhtautunut hyvin varauksellisesti euromaiden taloudellisen yhteisvastuun laajentamiseen. Sille ei kuitenkaan ole todellista vaihtoehtoa. Kysymys on siitä, kuinka hallittua ja ehdollista yhteisvastuun lisääntyminen on. Suomen etuja vastaa parhaiten tehokas ehdollinen rahoitustukijärjestelmä, sijoittajan vastuuta korostava pankkiunioni ja no-bailout -periaatteen uskottavuuden palauttaminen.
Jos Suomi ei halua yhteislainoihin ulottuvaa fiskaaliunionia, sen tulisi tukea vahvoja rahoitustukimekanismeja, EKP:n ehdollisia interventioita ja pankkiunionia, joka korostaa sijoittajavastuuta. Suomen vakuusvaatimukset ja yksimielisyyden edellyttäminen päätöksenteossa eivät istu tähän hyvin. Suomen pitäisi pikemminkin keskittyä parantamaan markkinakurin edellytyksiä.
Suomi ei voi estää integraation tiivistymistä halukkaiden euromaiden kesken. Jos Saksa ja muut keskeiset euroalueen maat haluavat edetä pidemmälle fiskaaliunioniin, Suomen täytyy punnita, pitäisikö sen jättäytyä tällaisesta fiskaaliunionista ja samalla euroalueen ytimestä pois. Kysymys on aidosta poliittisesta valinnasta, jonka merkitystä ei ole syytä vähätellä puoleen tai toiseen.
Finanssikriisin jälkiaallokossa euroalueen ongelmat ovat mittavampia kuin muualla, koska alue on hajanainen. Tämä on johtanut pyrkimyksiin lisätä jäsenmaiden talouspolitiikan yhteisvastuuta ja ylikansallista kontrollia.
Minimissäänkin kyse on siitä, että rahoitustukimekanismien toimintakykyä vahvistetaan – joko jäsenmaiden pääomapanostuksin tai tukeutumalla EKP:n rahoitukseen. Tämän lisäksi asialistalla on ”pankkiunioni”, ts. pankkien riskejä koskeva yhteisvastuu ja euroalueen tasoinen valvonta.
Kolmas uudistusten taso on jäsenmaiden julkista taloutta ja finanssipolitiikkaa koskeva yleisempi yhteisvastuu ml. yhteisvastuulliset lainat. Tällainen ”fiskaaliunioni” edellyttää jäsenmaiden finanssipoliittisen suvereniteetin rajoittamista jo tehtyjä päätöksiä selvästi enemmän. Euroopalla on siis edessään ajolähtö. Pesät ovat täynnä, eikä ratkaisuja voida välttää.
EVA Analyysi No 23
