Nollakasvun sukupolvi

Nykyisten kolmikymppisten alkutaival työmarkkinoilla on ollut ankea. Ankeana se myös näyttää jatkuvan, sillä hidas talouskasvu ja koulutustason nousun pysähtyminen tekevät edellisten ikäluokkien tulotason saavuttamisen aiempaa vaikeammaksi, kirjoittavat Etla-kolumnissa Aki Kangasharju ja Eija Kauppi.

Työmarkkinoille siirtyminen koulun jälkeen on herkkä paikka. Jos siirtymässä on ongelmia, jäljet näkyvät vuosia. Lama-aikana työmarkkinoille kiinnittyminen on erityisen vaikeaa. Vuonna 1993 silloisten 26-vuotiaiden keskimääräiset palkka- ja yrittäjätulot olivat vain reilut puolet kaikkien 20–60-vuotiaiden tuloista (kuvio 1).

Muina aikoina siirtymä on onnistunut paremmin. 1980-luvun lopun nousukaudella työuran aloittaminen oli erityisen onnistunutta, sillä sen ikäluokan keskimääräinen tulotaso oli heti ensimmäisenä vuonna lähes 90 prosenttia koko kansan keskimääräisistä tuloista. Eikä pari vuotta myöhemmin alkanut lama enää pystynyt kolhaisemaan ikäluokkaa sen enempää kuin se kolhaisi koko kansakuntaa.

Sen sijaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2013, 26-vuotta täyttäneiden tulot ovat jäämässä edellisistä sukupolvista pitkäksi aikaa.

Ensimmäiset vuodet eivät olleet aivan yhtä huonoja kuin lama-ajan nuorilla, mutta 1990-luvun kaksikymppiset kirivät nopeasti koko väestön tulotasoon. Viiden vuoden kuluttua, 31-vuotiaina, lama-ajan tulokkaiden tulot olivat jo koko väestöä korkeammat. 2010-luvun nuorilla matkaa oli vielä 31-vuotiaana viitisen prosenttia ja lama-ajan samanikäisiin jo lähes 10.

Kuvio 1. Eri ikäryhmien palkka- ja yrittäjätulojen mediaani suhteessa saman vuoden tasoon kaikilla 20-60-vuotiailla

Näitä kahta sukupolvea erottaa sekä makrotalous että niin sanotut rakenteelliset tekijät. Laman jälkeen talous lähti valuutan kellutuksen ja Nokian nousun myötä hurjaan kasvuun, mikä paransi työllisyyttä nopeasti. 2010-luvulla talouskasvu on ollut keskimäärin nolla, ja työllisyyden koheneminen ehtii vaikuttaa vuoteen 2018 päättyvässä kuviossamme vain pari-kolme viimeistä vuotta.

Väestörakenteesta löytyy lisää selityksiä.

Nuorison yleinen koulutustaso oli selvästi vanhempiaan parempi 1990-luvulla. Nykyään nuorisolla ole enää samanlaista koulutuksellista etumatkaa vanhempiin nähden (kuvio 2). 60-vuotiaiden yleinen koulutustaso on noussut erityisen paljon 2010-luvulla samaan aikaan kun 30-vuotiaiden taso on keskimäärin jopa hivenen laskenut, mikä on huolestuttava merkki koulutuksen suorittamisen tehokkuudesta ja aloituspaikkojen rajoituksista.

Ikääntyvässä maassa, jossa lapsiluku alenee, pitäisi koulutustaso teorian mukaan pikemminkin nousta. Parempi koulutustaso ja varhaiseläkereittien rajoittaminen on parantanut 60-vuotiaiden työllisyysastetta selvästi nuorempia ikäluokkia enemmän.

Kuvio 2. Korkeasti koulutettujen osuus ikäluokasta.

Nykyisten alle 30-kymppisten heikolta näyttävä tilanne ei johdu ainakaan siitä, että itse kouluun meno ei kannattaisi. Koulutuksen tuotot eivät ole laskeneet viime aikoina suhteessa vähemmän koulutettuihin samanikäisiin (Suhonen ja Jokinen 2018). Myös vähän koulutettujen työllisyysaste on selvästi korkeasti koulutettuja matalampi.

Tulevaisuus näyttää kuitenkin entistä ankeammalta. Väestön ikääntyminen ja vähäiset investoinnit ennustavat hitaan talouskasvun jatkuvan, julkinen talous on velkaantuneempi kuin koskaan ja julkisen talouden kestävyysvaje tarkoittaa, että edellisten sukupolvien palvelut maksatetaan nykynuorilla.

Onneksi edellisten ikäluokkien vaurastuminen sotien jälkeen on kasvattamassa nykynuorten odotettavissa olevia perintöjä. Ne tulevat tarpeeseen.

 

Viitteet

Suhonen ja Jokinen (2018). Mikä on tutkintotodistuksesi tuotto? Talous ja Yhteiskunta, 2/2018.