”Isänmaa on menossa hunningolle”, ”Suomessa ei ole koskaan ollut näin huonoa hallitusta”. Tällaisin sanoin arvosteli professori Markku Kuisma äskettäin (HS 29.7.) Suomen viime vuosien menoa. Hänen mukaansa markkinamekanismista on tullut itsetarkoitus, sitä työnnetään kaikkialle. Ajatellaan, että julkisen sektorin tulisi olla mahdollisimman pieni. Tuottavat valtionyhtiöt halutaan myydä ja sosiaali- ja terveyspalveluista luoda yritysten rahastuskoneisto.
Tämäntapaista retoriikkaa on kuultu poliittisella areenalla ennenkin. Mutta on hämmentävää, että taloushistoriaan perehtynyt professori ottaa näin kategorisia kantoja, joissa suhteellisuuden taju ei ole ensimmäinen mieleen tuleva asia. Suomen julkisen sektorin koko ja vaikutus talouteen ovat suuria, eivätkä ole nykyisen hallituksen toimien seurauksena romahtamassa.
Ensinnäkin, Suomen julkinen sektori on kooltaan kehittyneiden maiden suurimpia. Julkisten menojen suhde BKT:hen oli Suomessa vuonna 2016 OECD-maiden suurin, 56 %, kun esimerkiksi Ruotsin luku oli 49 %, Saksassa 44 % ja USA:ssa 37 %. Vero- ja tulonsiirtojärjestelmä tasaa tuloja eniten OECD-maiden joukossa. Julkisen sektorin osuus kansantalouden arvonlisäyksestä on alueen korkeimpia yhdessä Tanskan ja Ruotsin kanssa.
Toiseksi, Suomen valtion yhtiöomistukset ovat aivan poikkeuksellisen suuret kansainvälisessä vertailussa. Joitakin vuosia sitten valtio-omisteisten yhtiöiden arvo vastasi 50 % BKT:n arvosta, mikä oli OECD-maiden suurin luku ja lähes kaksinkertainen verrattuna Ruotsiin. Valtion enemmistöomisteisten yhtiöiden arvo oli myös suurin OECD alueella, noin 20 %. Yhtiöiden osakkeiden myynti ei muuta tätä perusasetelmaa. Osakemyynnistä saadut tulot ovat tällä hallituskaudella toistaiseksi pienemmät kuin edellisellä hallituskaudella ja paljon pienemmät kuin 1990-luvun jälkipuoliskolla tai 2000-luvun alussa.
Kolmanneksi, kaavailtu sote-uudistus ei muuta sitä, että palveluiden järjestämisestä vastaa edelleenkin julkinen sektori, ja että palvelut ovat samalla tavalla maksuttomia tai halpoja kuin nykyäänkin niiden käyttäjille. Kyse ei ole palveluiden yksityistämisestä. Markkinamekanismia tulee kyllä mukaan tuotannossa likimain samalla tavalla kuin Ruotsissa – eikä siellä kaiketi voi sanoa julkisen terveydenhuollon romahtaneen. Jos jotakin, palvelujen saatavuus on parantunut.
Tavoitteena on lisätä tehokkuutta tuomalla kilpailua tuottajien välille ja asettamalla yksityisesti ja julkisesti omistetut tuottajat (likimain) samalle viivalle. Kuinka hyvin uudistus tavoitteissaan onnistuu on toki epävarmaa. Sosiaalipalveluissa samalle viivalle asettaminen merkitsisi sitä, että julkisten tuottajien palveluiden laatua valvottaisiin samalla intensiteetillä kuin yksityisten. Nykyään näin ei ole vaan valvontaviranomaiset luottavat usein julkisten hoivapalveluyksiköiden sanaan, kun taas yksityisiin tehdään tarkastuksia ja normien rikkomisista sanktioidaan.
Paljon perustellummin voi olla huolissaan siitä, miten Suomi kykenee ylläpitämään sellaisia julkisia palveluita ja turvaverkkoja, jotka ovat laajasti kannatusta nauttivan pohjoismaisen mallimme ydintä. Vuonna 2015 Suomen BKT oli 6 % alempi kuin huipussaan vuonna 2007, työttömyysaste oli 9,5 %, julkinen velka oli kaksinkertaistunut seitsemässä vuodessa 62 prosenttiin BKT:sta eikä velkasuhteen kasvulle näkynyt loppua. Julkinen talous ei selvästikään ollut kestävällä tolalla, ts. uralla, jolla menojen ennustettu kasvu voitaisiin rahoittaa ilman jo ennestään korkean veroasteen merkittävää nostamista. Suomen tilanne oli (ja on yhä) olennaisesti heikompi kuin muissa Pohjoismaissa.
Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, että poliittiset päättäjät ovat painottaneet talouskasvun ja työllisyyden kestävää lisäämistä ja julkisten menojen kasvun hillintää. Jälkimmäiseen kuuluu myös julkisesti rahoitetun palvelutuotannon tehostaminen.
Istuva hallitus on toteuttanut tällaista politiikkaa.
Talouskehitys on vuodesta 2016 lähtien kääntynyt kaikilla kolmella mittarilla eli tuotannon, työllisyyden ja julkisen velkaantumisen suhteen parempaan suuntaan. Mikä osuus tässä on hallituksen politiikalla, on vaikeampi sanoa. Etumerkki on kuitenkin selvä: positiivinen. Varmempaa on, etteivät politiikkatoimet ole johtaneet pohjoismaisen mallin romuttumiseen eikä tuloerojen sanottavaan kasvuun. Yksi ilmeinen riski tasapainottamistoimiin kyllä liittyy: julkisen tutkimusrahoituksen iso leikkaus heikentää Suomen pidemmän ajan innovaatio- ja tuottavuuskehitystä, samoin kuin osa koulutusmenojenkin leikkauksista. Tältä osin hallituksen arvostelu valtion vastuun vähentämisestä on perusteltua.
Britannian Brexit-päätös, Trumpin valinta ja kokemuksen myötä hänen toimintansa, kuten myös erilaisten kansallispopulististen liikkeiden eteneminen Euroopassa ovat herättäneet paitsi perusteltua huolta, myös kysymyksen, miksi demokratioissa päädytään tällaisiin ratkaisuihin. Tärkeä, vaikkakaan ei ainoa, syy on se, että monet kansalaiset näissä maissa ovat jääneet osattomiksi talouden kasvun hedelmistä.
Minusta on myös ilmeistä, että tämä on erityisesti Yhdysvalloissa johtunut paljolti poliittisen oikeiston toiminnasta. Kavahtaessaan kaikkea valtion puuttumista talouteen ja tulonjakoon se on samalla sivuuttanut markkinamekanismin (viime vuosikymmeninä erityisesti globaalin vaihdannan kasvun) aiheuttamat sopeutumisvaikeudet sekä köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmat ja julkisen vallan kyvyn lievittää niitä. Ongelmia on pikemminkin käytetty tekosyynä ja vikaa on etsitty maahanmuuttajista, islamista ja tietysti ”Washingtonin eliitistä”. Viime aikoina syntipukkien listalle on päässyt myös ”syvä valtio”, joka pyrkii estämään kansan tahdon toteutumisen sen äänestettyä Donald Trumpin valtaan. Paradoksaalisesti osa tätä ideologiaa edustavista henkilöistä näyttää pitävän autoritaarista, kaikkivoipaisen valtion oppiin uskovaa Putinin Venäjää liittolaisena, eikä katso mitenkään erityisen pahaksi sen Yhdysvalloissa harjoittamaa kybermanipulaatiota.
Miten tämä liittyy Suomessa käytyyn keskusteluun valtion roolista? Siten, että jopa asiantuntijoiden retoriikassa rinnastetaan Yhdysvaltain kehitys ja harjoitettu politiikka siihen, mitä Suomessa tapahtuu. Ellei suoraan väitetä, niin ainakin annetaan ymmärtää, että Suomessa on harjoitettu samanlaista ”uusliberalistista” valtiota näivettävää ja tuloeroja lisäävää politiikkaa kuin Yhdysvalloissa.
Tällainen rinnastus on tosiasioiden kanssa ristiriidassa. Suomessa valtion rooli on poikkeuksellisen suuri, eikä se ole juurikaan muuttunut tai muuttumassa. Politiikka on pitänyt tuloerot pieninä läpi taantuman, joka oli BKT-menetyksenä jopa suurempi kuin 1990-luvun lama. Valtion harjoittama yksityisen sektorin toimintaa koskeva sääntely on laajaa. Siltä osin kuin sääntelyä on kevennetty (esim. kauppojen aukioloajat, bussiliikenteen vapauttaminen), vaikutukset ovat olleet voittopuolisesti myönteisiä.
Markkinatalous tarvitsee sääntöjä eikä kaikkia toimintoja ole järkevää antaa markkinoiden tehtäväksi. Valtion omistus ei merkitse automaattisesti tehottomuutta. Markkinoiden tuottamaa tulonjakoa on syytä korjata veroilla ja tulonsiirroilla. Viime vuosien politiikka ei ole merkinnyt näiden lähtökohtien hylkäämistä. Sen sijaan on näyttänyt siltä, että markkinamekanismin soveltamisen järkevyys pitää todistaa paljon vahvemmin kuin julkisen toiminnan hyvyys. Kapitalismi ei tarvitse erityistä kuriinpano-ohjelmaa Suomessa. Hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaamisohjelmalle ja julkisen sektorin tehokkuusohjelmalle on enemmän käyttöä, jatkossakin.
