Yhteiskuntasopimus: askel oikeaan suuntaan, mutta kaukana loikasta

Vihriälä Vesa

Työmarkkinajärjestöjen maanantaina saavuttama yhteisymmärrys ns. yhteiskuntasopimuksesta täyttää hallituksen toiveet siinä määrin, että hallitus on valmis hyllyttämään vaihtoehtoiset lakisääteiset toimet kilpailukyvyn parantamiseksi. Hallituksen ratkaisua voi puolustaa, vaikka sellaista loikkaa talouden kasvuedellytysten parantamiseksi ei saadakaan, jota hallitus toivoi ja jota olisi kaivattu.

Ratkaisu parantaa kustannuskilpailukykyä vajaat 4 % lähivuosina. Tämä on melkein hallituksen tavoittelema 5 prosentin ”kilpailukykyhyppy”. Työmarkkinajärjestöjen sopimus ei kuitenkaan vielä anna mitään varmuutta siitä, että hallituksen tavoittelema 15 % kilpailukyvyn paraneminen saavutettaisiin ainakaan vaalikauden loppuun mennessä. Hallituksen mukaan palkkamaltti suhteessa kilpailijamaihin toisi toiset 5 % ja tuottavuuden koheneminen suhteessa kilpailijamaihin myös 5 %.

Jos 5-6 prosentin lisäparannusta kilpailukykyyn halutaan kilpailijamaita hitaamman palkkakehityksen avulla vaalikauden viimeiseen vuoteen 2019 mennessä, palkkatasossa ei ole koko periodilla juuri lainkaan nousun varaa. Tällaisesta ei ole takeita; sopimukseen kuuluu yleiskorotuksista pidättäytyminen vain vuodelle 2017.

Tuottavuuteen ei sovitulla paketilla ole sanottavaa vaikutusta. Vaikka hallituksen toimet kilpailun lisäämiseksi (mm. kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen, sääntelyn muukin yksinkertaistaminen) ajan mittaan edesauttavat tuottavuuden paranemista, suhteellisen tuottavuuden nopeaan paranemiseen on vaikea uskoa. Edes viisailla politiikkatoimilla voidaan yritysten tuottavuuskehitykseen vaikuttaa vain hitaasti. Ja kaikilta osin hallituksen päätökset eivät edes tue tuottavuuden vahvistamista.

Paketin hyväksymiselle on kuitenkin kelvollinen peruste: todennäköinen vaihtoehto olisi huonompi. Hallituksen lainsäädäntöpaketti yhteiskuntasopimuksen korvaamiseksi kohtaisi mitä ilmeisimmin juridisia vaikeuksia, ts. ei olisi varmuutta, että esitetyt lait voitaisiin säätää. Toiseksi ”pakkolait” johtaisivat luultavasti vähintäänkin suureen epävarmuuteen työmarkkinoilla ja mahdollisesti sitkeisiin työtaisteluihin. Yritysten tarvitsema näkymä kustannustason edes asteittaisesta paranemisesta suhteessa kilpailijoihin ja työrauhasta jäisi saamatta. Paketilla voi myös olettaa olevan selviä myönteisiä vaikutuksia vientiin, tuotantoon ja työllisyyteen sekä julkisen talouden tasapainoon, vaikka työllisyysvaikutus jääneekin jonkin verran pienemmäksi kuin valtiovarainministeriön arvioima 35 000 työpaikkaa (Keränen ja Lehmus 2016).

Hyväntahtoisesti voi myös tulkita, että Suomessa on uudella tavalla pystytty ”sisäiseen devalvaatioon”, työvoimakustannusten koordinoituun alentamiseen kun kilpailukyky on selvästi rapautunut. Samoin voi todeta, että paikallista sopimista koskevat kohdat merkitsevät askelta työmarkkinoiden modernisoimiseksi vastaamaan paremmin vaatimuksia, joita EMU-jäsenyys ja kova, usein tehtävätasolle ulottuva kilpailu asettaa palkanmuodostukselle ja työvoiman liikkuvuudelle.

Mutta kun asettaa lopputuloksen Suomen taantumahistoriaa, talouden tilaa ja edessä olevia haasteita vasten, ei voi välttyä pettymykseltä: Suomi uudistuu hitaasti ja lasten askelin, ei harppauksella, jota Suomen putoaminen muiden Pohjois-Euroopan talouksien kelkasta vaatisi.

On tarvittu seitsemän vuoden taantuma sen edes osittaiseen tunnustamiseen, että EMU-oloissa palkkajoustavuuden pitää Suomen tapaisessa taloudessa olla eri luokkaa kuin oman rahan aikana. Yksi seuraus hitaudesta on, että kilpailukyvyn korjaamiseen ja kasvun toipumiseen päästään kovin myöhään. Päätetyn sisäisen devalvaation myönteiset BKT-vaikutukset alkavat dominoimaan vasta 1-1½ vuoden kuluttua . Jos päätöksiä olisi saatu aikaiseksi muutama vuosi sitten, olisimme jo kunnon nousussa. Jos ratkaisuista olisi kyetty päättämään edes viime kesänä, mikä oli hallituksen alkuperäinen tavoite, myönteisiä kasvuvaikutuksia olisi odotettavissa ensi vuonna. Nyt niitä saadaan odottaa vuoteen 2018.

Vielä olennaisempaa kuitenkin on, että työmarkkinoiden toimintamekanismien paranemisen askeleet ovat pieniä ja epävarmoja. Vientisektorivetoiseen palkkamalliin siirtymisestä ei ole sopimusta. Ja ennen kaikkea paikallisen sopimisen laajentuminen etenee vain hieman ja epävarmalla tavalla. Muutokset koskevat lähinnä joustoja ns. kriisitilanteissa ja järjestäytymättömien työnantajien asettamista samalle viivalle järjestäytyneiden kanssa. Sen sijaan työaikoja tai palkkoja koskevissa asioissa tilanne ei järjestäytyneiden työnantajien osalta näyttäisi muuttuvan lainkaan. Lisäksi on epäselvää, kuinka vahvasti oikeus paikalliseen sopimiseen ammattiliittojen tahdosta riippumatta eri työehtosopimuksiin kirjataan, mitä periaatesopimus käytännössä muuttaa.

Ongelmattomia eivät ole myöskään sopimukseen liittyvät finanssipolitiikkaa ja rakennepolitiikkaa koskevat rajoitukset. Sopijaosapuolet näyttävät edellyttävän, että hallitus pitäytyy finanssipolitiikan lisäkiristyksistä (hallitusohjelmassa sovitun lisäksi) ja että lisäksi toteutetaan miljardin euron ansiotuloverotuksen kevennykset. Kumpikin näistä asioista voi olla järkevää. Mutta kun julkisen talouden tasapainon välttämätön paraneminen on kiikun kaakun ja on monet ennalta arvaamattomat seikat saattavat heikentää julkista taloutta enemmän tai vähemmän pysyvästi, hallituksen ei pidä sitoa käsiään sen keskeisten talouspolitiikkainstrumenttien osalta.

Sopimuksessa todetaan myös, että paikallista sopimista koskeva lainsäädäntö olisi valmisteltava kolmikantaisesti ja esitetään, että kaikki työlainsäädäntöä ja ansiosidonnaista sosiaaliturvaa koskevat muutokset valmistellaan yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa. Työmarkkinaosapuolten kuuleminen on tämäntapaisissa asioissa luonnollisesti tärkeää. Jos kuitenkin yhteistyö tarkoittaa kolmikantaista valmistelua siinä perinteisessä mielessä, että työmarkkinaosapuolilla on veto-oikeus tehtäviin päätöksiin, merkittävien työmarkkinoiden toimintaa ja työn tarjontaa koskevien uudistusten toteuttamismahdollisuudet tuskin paranevat.

Tällainen ”vetokratia” on ollut tarpeellisten politiikkauudistusten jarru pitkään. Sipilän hallituksen ohjelmassa on useita kirjauksia, joiden perusteella hallituksen saattoi olettaa ottavan sen roolin, mikä sille parlamentaarisessa demokratiassa kuuluu. Myöntyminen siihen, että kilpailukykypaketti ja paikallisen sopimisen edistäminen kytketään yhteen ja erityisesti jälkimmäistä koskevan ratkaisun löysyys on selvä lipsuminen tältä linjalta. Lähikuukaudet osoittavat, onko kyse viisaasta ”mahdollisuuksien taitamisesta” vai antautumisesta.

Saavutettu yhteisymmärrys on todennäköisintä vaihtoehtoa parempi ja antaa varovaisia toiveita kasvuedellytysten vahvistumisesta lähivuosina. Käänteen aikaansaajaksi siitä ei kuitenkaan yksin ole, varsinkin kun kansainväliseen toimintaympäristöön liittyvät riskit ovat viime kuukausina selvästi lisääntyneet. Samalla ratkaisuun sisältyy riski, että talouspolitiikan päätöksenteossa jymähdetään taas toimintatapaan, jonka tulokset tulevat aina liian myöhään ja liian pieninä.

Vesa Vihriälä

Viittaus: Keränen, Henri & Lehmus, Markku (4.3.2016). ”Arvio yhteiskuntasopimuksen taloudellisista vaikutuksista”. ETLA Muistio No 44. http://pub.etla.fi/ETLA-Muistio-Brief-44.pdf