Työmarkkinauudistuksia pitää jatkaa, ei peruuttaa

Vihriälä Vesa

Lokakuun ja marraskuun työllisyystiedot olivat erinomaisia. Työvoimatutkimuksen mukaan työllisten määrä oli marraskuussa peräti 82 000 suurempi kuin vuotta aiemmin. Satunnais- ja kausivaihtelusta puhdistettu trendisarjakin osoitti lähes 50 000 työpaikan lisäystä vuoden aikana.

Työpaikkoja on syntynyt ennen kaikkea rakennustoimintaan ja yksityisiin palveluihin, mutta myös teollisuuden työllisyys on ollut kasvussa. Jos viime vuoden trendi jatkuisi muuttumattomana, hallituksen tavoite runsaasta 100 000 työpaikan lisäyksestä ja 72 % työllisyysasteesta vaalikauden loppuun mennessä toteutuisi selvästi. Tulos olisi siis paljon parempi kuin mitä mikään ennusteita Suomessa laatinut taho vielä alkusyksystä ennakoi.

Trendin jatkumiseen viimeisten havaintojen mukaisena ei kuitenkaan ole syytä tuudittautua. Ensinnäkin kuukausihavaintoihin liittyy paljon satunnaisuutta ja sitä ei välttämättä pystytä kokonaan poistamaan trendisarjasta. Toiseksi työvoiman kysynnän kasvu tuskin jatkuu viime kuukausien malliin tulevaisuudessa. Vientimarkkinoiden kasvuvauhti lienee saavuttanut tai saavuttamassa huippunsa. Samoin työvoiman työllistämiskynnystä madaltaneiden toimien – ennen kaikkea kilpailukykysopimuksen sekä määräaikaisuutta, koeaikaa ja ns. takaisinottovelvoitetta koskevien muutosten – myönteiset vaikutukset työllisyyteen alkavat ehtyä ajan mittaan. Kolmas ja kaikkein ongelmallisin seikka on, että trendin jatkuminen saattaa törmätä työvoimakapeikkoihin: avautuviin työpaikkoihin ei välttämättä löydy työntekijöitä.

Osaavan työvoiman saatavuusongelmia raportoivien yritysten osuus on noussut samalla kun avoimien työpaikkojen määrä on kasvanut.

Tämä kertoo aidosta ongelmasta työpaikkojen täyttymisessä. On kuitenkin erinomaisen vaikea määrittää, kuinka paljon lisätyöpaikkoja voi syntyä ja kuinka paljon työttömyys voi laskea. Työllisyysasteiden vertailu muihin Pohjoismaihin ja 1990-luvun lamaa edeltäneeseen tilanteeseen Suomessa viittaa siihen, että työllisyyden lisäyspotentiaalia on paljon, yli 200 000 työpaikan verran.

Havaittu palkkojen nousuvauhdin ja työttömyysasteen välinen yhteys eli ns. Phillips-käyrä antaa kuitenkin paljon synkemmän kuvan nimenomaan työttömyyden laskuedellytyksistä (Kuvio 3a): palkkainflaatio on kiihtynyt nopeasti kun työttömyysaste on alentunut. Eri tahoilla hieman eri tavoin tehdyt laskelmat ns. rakenteellisesta työttömyydestä johtavat juuri tällaiseen päätelmään. Vakaan (palkka)inflaation kanssa linjassa oleva työttömyysaste voisi olla 7-7,5 % tienoilla (Juvonen ja Obstbaum 2017). Tämä tarkoittaisi siis sitä, että (työvoimatutkimuksen mukainen) työttömyys voisi vähentyä ehkä 30 000 hengellä ennen palkkavaateiden nousua sellaisiksi, joita yritykset eivät luultavasti pysty hyväksymään kilpailun oloissa. Ilman rakennetyöttömyyden alenemista työllisyyden tätä suurempi paraneminen olisi tultava siitä, että työmarkkinoille osallistuminen lisääntyy.

Viimeisen vuoden kehitys vastaa tällaista työllisyyden lisäyksen rakennetta.  Työllisyyden kasvusta kolme neljäsosaa on toteutunut työvoiman lisäyksenä ja vain neljäsosa työvoimatutkimuksen mukaisen työttömyyden laskuna.  Tämän mukaisesti työn ulkopuolella olevien työikäisten osuuden (1-työllisyysaste) ja palkkainflaation välinen yhteys on viime vuosina kehittynyt myönteisemmin kuin perinteisen Phillips-käyrän kuvaama yhteys (Kuvio 3b).

Mutta voiko työvoiman kasvu jatkua ja rakennetyöttömyys alentua? Tiettyä optimismia tukee se, että työvoiman kasvu ja työttömyyden lasku on ollut varsin laaja-alaista, eli se on koskenut lähes kaikkia ikäryhmiä ja niin miehiä kuin naisiakin. Kun tarjonta näyttäisi reagoivan kauttaaltaan kysynnän lisäykseen, potentiaali ei ehkä ole ihan kohta ehtymässä.

Lisäksi on mahdollista, että työvoiman tarjonnan lisäykseen ja rakennetyöttömyyden vähentämiseen tähdänneiden uudistusten kaikkia myönteisiä vaikutuksia ei ole vielä nähty. Tällaisia toimia ovat ennen kaikkea ansiosidonnaisen työttömyysturva keston lyhennys sadalla päivällä, tiukemmat vaatimukset ottaa työtä vastaan, työttömien määräaikaishaastattelut ja jo aiemmin päätetty eläkeuudistus. Kaikki nämä tulivat voimaan vuoden 2017 alusta ja ns. aktiivimalli vasta vuoden kuluvan vuoden alusta. Myös työn verotusta on kevennetty.

Tästä huolimatta on syytä olla huolissaan työvoimakapeikoista.  Olisi traagista, jos vaivoin nousuun saatu työvoiman kysyntä jäisi realisoitumatta sen vuoksi, että työn ulkopuolella olevat eivät työllisty osaamispuutteiden, sijainnin tai taloudellisten kannustimien heikkouden vuoksi.  Politiikassa pitäisikin painottaa asioita, joilla tätä riskiä voidaan pienentää.

Koulutuksen merkitys on ilmeinen. Kovin nopeasti koulutuksella ei toki voida osaavan työvoiman saatavuuteen vaikuttaa. Muuntokoulutuksen ja työttömien lyhytkestoisen koulutuksen lisäpanostukset ovat lupaavimpia nopeita toimia. Keskipitkällä aikavälillä erityisesti poikien työmarkkinoille pääsyä tukevat koulutusuudistukset ovat joka tapauksessa hyödyllisiä. Oppivelvollisuuden pidentäminen yhdessä käytännönläheisen toisen asteen koulutuksen lisäämisen kanssa lienee tässä varteen otettavin vaihtoehto. Korkeakouluopetuksen laajentamiselle on myös hyvät perusteet, ja korkeakoulutuksesta valmistumista on kansainvälisen vertailun valossa mahdollista nopeuttaa merkittävästi. Uudistusten rahoittaminen edellyttää lisää julkisia panostuksia, mutta niitä helpottaisi lukukausimaksujen käyttöönotto korkeakouluopetuksessa. Tästä tabusta on syytä jatkaa keskustelua.

Ulkomainen työvoima on nopea keino helpottaa työvoiman saatavuusongelmia. Vaikka se ei suoraan auta suomalaisia työllistymään, välilliset vaikutukset voi olettaa positiivisiksi verrattuna tilanteeseen, ettei työpaikkoja voida täyttää lainkaan. ETA-alueen ulkopuolisia maita koskeva saatavuusharkinta olisi syytä purkaa ja oleskelulupia koskevaa byrokratiaa muutenkin yksinkertaistaa.  Osaajien houkutteluun olisi luotava näkyvä ohjelma, jonka keskeisinä osina ovat englanninkielisen koulutustarjonnan lisääminen sekä myös puolisoiden työllistymistä tukevat toimet.

Olennaisinta kuitenkin on, että työttömillä ja työvoiman ulkopuolella olevilla on riittävät taloudelliset kannustimet työllistyä. Kuten edellä on todettu, viime aikoina on tässä suhteessa tehty useita hyviä uudistuksia. Niitä on syytä jatkaa.  Mitään yhtä ratkaisevaa lisälääkettä ei ole, vaan kyse on pikemminkin erilaisista samaan suuntaan vaikuttavista toimista.

Työn verotuksen keventäminen on luonteva osa kannustimien parantamista, mutta tältä osin isoja muutoksia on vaikea toteuttaa heikentämättä julkisen talouden tasapainoa.

Eläkeuudistuksen myönteisiä vaikutuksia vahvistaisi ns. työttömyyseläkeputken poistaminen tai edes myöhentäminen edelleen. Eläkeputkea on sovittu tarkasteltavan vuonna 2019, mutta tätä arviointia voisi aikaistaa.

Perhevapaiden uudistus työmarkkinoille osallistumista suosivammaksi olisi myös järkevää. Tämänsuuntaisten toimien vaikutukset työvoiman tarjonnan lisäykseen jäänevät kuitenkin pienemmiksi kuin yleensä on ajateltu.[1]

Työvoiman alueellisen liikkuvuuden suurin rajoite on asuntotarjonta parhailla työmarkkina-alueilla. Tämä vaatii edelleen huomiota, vaikka nopeita tuloksia ei tältäkään osin voi odottaa.  Alueellisen liikkuvuuden tarve näyttäisi toisaalta hieman vähentyneen, kun alueiden väliset työllisyysaste-erot ovat kaventuneet

Työttömyysturvan osalta on edelleen pohdittava mahdollisuuksia vähentää työn vastaanottamista heikentäviä kannustimia. Tulorekisterin käyttöön ottaminen 2019 alusta mahdollistaa työttömyys- ja muuhun sosiaaliturvaan liittyvien tilapäisten kannusteloukkujen lieventämisen ilman merkittäviä kustannuksia.

Vaatimukset ns. aktiivimallin peruuttamisesta ovat absurdeja.  Malli vahvistaa juuri niitä työttömyysturvajärjestelmän piirteitä, jotka tutkimuksen valossa (ks. esim. Holmlund) ovat järkeviä: lyhyt omavastuu, korkeahko työttömyyskorvauksen taso työttömyysjakson alussa ja myöhemmin aleneva korvaustaso, jos työtön ei työllisty tai edes pyri parantamaan työllistymisedellytyksiään.  Aktiivimallin ajoitus on myös kohdallaan: juuri nyt, kun työvoiman kysyntää on runsaasti, on otollinen aika parantaa työn vastaan ottamisen kannustimia.  Mallin toimivuuden kannalta on kuitenkin tärkeää, että viranomaiset kykenevät tarjoamaan työllistymistä tukevia palveluita koko maassa. Tämä olisi varmistettava vuoden 2018 ensimmäisessä lisäbudjetissa.

Hyvät kasvu- ja työllisyysuutiset ovat erinomainen avaus uuteen vuoteen.  Niiden pohjalta ei kuitenkaan pidä päätellä, että kaikki tarpeellinen on tehty ja nyt on sopiva aika keskittyä jakamaan kansantalouden lisätuloja. On hyvä kysyä, kumpaan suuntaan erehtyminen työllisyyden kasvua tukevissa toimissa on vaarallisempaa.  Järkevää vastausta ei tarvitse paljon pohtia. Nyt kannattaa jatkaa työvoiman tarjontaa lisääviä ja rakennetyöttömyyttä pienentäviä uudistuksia ja varoa palkkakehityksen ajautumista uralle, joka johtaisi työvoiman kysynnän jämähtämiseen.

 

Viittaukset

Holmlund B. (2015), theoretical aspects of unemployment insurance. Department of Economics, Uppsala University.

Juvonen P. ja Obstbaum M. (2017).  Uusi tapa mitata rakennetyöttömyyttä työntekijävirtojen avulla. Euro ja talous 5/2017. https://www.bofbulletin.fi/fi/2017/5/uusi-tapa-mitata-rakennetyottomyytta-tyontekijavirtojen-avulla/

Pärnanen A. ja Kambur O. (2017) Suomi–Ruotsi-vertailu: Pienten lasten äitien työssäolossa ei suuria eroja. Tietoaika 4/2017. http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/215/

 

[1] Kotona tapahtuvan lasten hoidon pitkäaikainen tuki heikentää vanhempien kannustimia palata työmarkkinoille lasten syntymän jälkeen. Pärnanen ja Kambur (2017) kuitenkin osoittavat, että synnytysiässä olevien naisten työssäolosasteissa ei ole tavatonta eroa Suomen ja Ruotsin välillä, vaikka Ruotsissa ei ole Suomen tapaista kodinhoidon tukea.