Populismi ja päätöksentekokyky

Vihriälä Vesa

Ympäri maailmaa tuskaillaan Donald Trumpin politiikkaa. Vapaakaupan sijasta protektionismia. Globaalien ongelmien yhteistyössä tapahtuvan ratkaisemisen sijasta USA:n kuvitellut edut etusijalle asettavat diilit kenen kanssa tahansa. Näin, vaikka ekonomistikunta lähes yksimielisesti pitää vapaakauppaa hyvinvoinnin tärkeänä lähteenä ja politiikan tutkijat monenkeskisiä liittolaissuhteita demokraattisten maiden kanssa USA:n vaikutusvallan keskeisenä tukena.

Euroopassa ihmetellään brittien Brexit päätöstä, jossa näennäisestä suvereniteetin lisäyksestä maksetaan talouskehityksen selvällä heikkenemisellä. Puolassa ja Unkarissa asetetaan kyseenalaisiksi EU:n perusnormit, jotka ovat auttaneet maita nousussa sosialismin suosta. Italiassa valtaan on noussut hallitus, joka kyseenalaistaa maan eurointegraation vastoin maan pitkäaikaista perinnettä.

Monissa muissa maissa vakiintunut puoluekenttä on hajautunut tavalla, joka on heikentänyt maiden kykyä pitkäjänteiseen ja johdonmukaiseen politiikkaan. Yksi hajautumisen aiheuttaja ovat ns. populistipuolueet, jotka ovat syöneet maltillisten valtapuolueiden kannatusta. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi Saksa, Hollanti, Ruotsi, ja – Suomi.

Näillä ilmiöillä on epäilemättä moninaiset, eri maiden erilaisesta historiasta ja poliittisista asetelmista johtuvat syyt. Kaikissa on kuitenkin jollakin tavalla kyse tietoon, järkeen ja malttiin perustuvan päätöksenteon haastamisesta yksinkertaisilla, tunnepohjaisilla ja lyhytnäköisillä, lyhyesti, populistisilla argumenteilla.

Talouden nurjat puolet yksi syy

Suosittu yhteinen selitys ilmiöille on se, että globalisaation ja teknisen kehityksen tuomat kiistattomat hyödyt eivät ole jakautuneet laajasti. Osalle väestöä kehitys on merkinnyt vähintäänkin suhteellisen mutta osaksi myös absoluuttisen taloudellisen aseman heikentymistä.

Britanniassa ja USA:ssa taloudellisen integraation lisääntyminen ei ole hyödyttänyt isoa osaa perinteisissä teollisuustöissä olevia ja maahanmuutto on heikentänyt monien ylipäätään rutiininomaisia tehtäviä tekevien suhteellista asemaa työmarkkinoilla. Tuloerot, jotka jo aiemminkin olivat verraten suuret, ovat kasvaneet.

Yhteys poliittisiin reaktioihin onkin olemassa. Brexitin kannatus oli voimakkainta alueilla, joiden talous on menestynyt suhteellisesti huonosti aikana, jolloin globaali kilpailu ja teknologian kehitys on tuhonnut rutiininomaisia teollisuustyöpaikkoja ja suosinut ennen kaikkea Lontoon korkean tuottavuuden tuotantoa. Vastaava ilmiö on havaittavissa myös Yhdysvalloissa: Trumpin tuki oli vahvaa alueilla, joilla perinteisiä teollisuustyöpaikkoja on kadonnut paljon eikä vaihtoehtoisia työpaikkoja ole syntynyt.

Samoin finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi johti hyvin huonoon talouskehitykseen useissa Euroopan maissa ja tämän kehityksen pakottamana myös julkisia menoja leikkaaviin säästötoimiin. Osassa niitä on nähty populistisia reaktioita, joiden käyttövoimana selvästikin on ollut taloudellinen ahdinko. Kreikassa ja äskettäin Italiassa tämä on johtanut populistipuolueiden hallituksiin.

Ei kuitenkaan vain talous

Taloudellisen kehityksen heikkous tuskin kuitenkaan on ainoa populismin lähde. Ensinnäkin väestön enemmistön taloudellinen tilanne on parantunut viime vuosikymmeninä useimmissa maissa. Toisaalta on myös näyttöä siitä, että ei-taloudelliset, arvoihin ja identiteettiin liittyvät seikat ovat myös yhteydessä populistisiin reaktioihin.

Monet Brexitin ja Trumpin puolesta äänestäneet näyttävät ajatelleen hyvin eri tavoin monista arvokysymyksistä, kuten perinteiden, lähiyhteisön, kurin ja järjestyksen tai uskonnon merkityksestä, tai maahanmuuttajista, monikulttuurisuudesta jne. kuin muut äänestäjät ja vallassa olleet poliittiset päättäjät.1 Yhdysvaltain vaaleissa pienituloisten enemmistö äänesti Clintonia, kuten myös ihmiset, jotka kertoivat ”talouden” olleen tärkein äänestyspäätökseen vaikuttanut tekijä. Trumpin äänestäjät puolestaan pitivät ”maahanmuuttoa” ja ”terrorismia” tärkeimpinä asioina.2

Ei ole vaikea kuvitella, että vallitseviin olosuhteisiin suhtautuvat kaikkein kielteisimmin ihmiset, jotka samanaikaisesti kokevat taloudellisen asemansa uhatuksi ja omaksumansa arvot kyseenalaistetuiksi. Jos poliitikko kiinnittää vähän huomiota ihmisten taloudelliseen ahdinkoon ja samanaikaisesti leimaa heidät jälkeenjääneiksi, säälittäviksi, jopa vastenmielisiksi, on varsin ymmärrettävää, että tällaiset ihmiset suhtautuvat kielteisesti poliitikkoon. Hillary Clintonin toteamus, jonka mukaan Trumpin kannattajat olivat ”deplorables”, säälittäviä, oli yksi tällainen mitä ilmeisimmin monien amerikkalaisten ajatteluun vaikuttanut asia.

Suomen historiassakin löytyy tilanne, jossa talousahdingon ja ylenkatseen yhdistymisen voi katsoa johtaneen vahvaan populistiseen reaktioon. SMP:n suuri vaalivoitto vuoden 1970 vaaleissa on helppo liittää pienviljelyksen tulevaisuuden näkymien romahtamiseen ja samanaikaiseen retoriikkaan, jossa viljelijöitä (eikä niinkään politiikkaa) pidettiin kalliiden ”voi- ja viljavuorien” syypäinä ja sotaveteraanien (jollaisia monet pienviljelijät mm. asutuspolitiikan seurauksena olivat) sotavuosien uhrauksia arvoltaan kyseenalaisina. Samantapaista ylenkatsetta on myös esiintynyt viime vuosina urbaanin eliitin suhtautumisessa vähemmän koulutettuun ”tuulipukukansaan” tai maaseudun asukkaisiin.

Ongelman luonne

Se, että kansalaiset äänestävät ”väärin,” ts. antavat tukensa poliitikoille, joiden linjaukset ovat vastoin asiantuntijoiden käsitystä siitä, mikä on pidemmän päälle hyväksi, ei tietenkään ole automaattisesti ongelma. Jos esimerkiksi britit haluavat rajoittaa maahanmuuttoa tai olla alistumatta EU:ssa yhteisesti määriteltyihin sääntöihin ja tämän vuoksi haluavat irrottautua EU:sta seuraukset hyväksyen, asiantuntijoiden – brittiläisten ja muiden – on ratkaisu tietysti hyväksyttävä.

Ongelma kuitenkin on, jos ratkaisu perustuu väärään tietoon siitä, mitkä ovat tällaisen ratkaisun kaikki relevantit seuraukset. Britannian Brexit-kansanäänestystuloksessa on mitä ilmeisimmin tällainen piirre. Äänestäjät eivät näytä mieltäneen täysin, että irrottautuminen EU-jäsenyyteen liittyvästä ihmisten vapaasta liikkuvuudesta ja yhteisestä sääntelystä merkitsee merkittävästi heikompaa kokonaistaloudellista kehitystä. Lisäksi Brexitin kannattajilla näyttäisi olleen mielessään hyvin erilaisia, keskenään ristiriitaisia vaihtoehtoja EU-jäsenyydelle, joista mikään todennäköisesti ei nauti kansalaisten enemmistön kannatusta.3

Kansalaisten poliittisen tahdon kanavoitumisessa useille puolueille, joista mikään ei ole yksin riittävän suuri toteuttamaan johdonmukaista pitkäjänteistä politiikkaa, ei myöskään ole sellaisenaan ongelma. Monissa maissa ml. Suomessa on historiassa ollut koalitiohallitusten perinne, joka on tuottanut varsin hyviä tuloksia. Myös vähemmistöhallitukset ovat joissain maissa onnistuneet toteuttamaan hyvää politiikkaa vaihtelevin koalitioin. Ongelma sen sijaan on, jos poliittiset ryhmittymät eriytyvät puhdasoppisiksi, toisilleen vihamielisiksi lahkoiksi tavalla, joka tekee näkemysten yhteen sovittamisen mahdottomaksi.

Heikkoon päätöskykyyn johtava poliittisen kentän hajautuminen ja mielipiteiden kärjistyminen ei ole ongelma vain sen vuoksi, ettei päätöksiä kyetä tekemään. Demokratioiden huono päätöskyky tukee myös käsityksiä, että päätöksiä syntyy vain edustuksellisen demokratian menettelytavat sivuuttaen ”vahvojen miesten” voimin. Syntyy kierre, jossa demokratian huono päätöskyky ruokkii populismia ja populismi heikentää poliittisen järjestelmän kykyä tuottaa ongelmia kestävästi ratkaisevia päätöksiä.

Aihetta pohdintaan Suomessakin

Suomessa ei ole populistihallitusta eikä sellaista ole juuri nyt näköpiirissä, vaikka enemmän ja vähemmän populistisia puolueita onkin. Mutta Suomeakin koskee poliittisen kentän pirstaloituminen ja päätöksentekokyvyn kyseenalaistuminen.

Vuonna 2011 hallituksen muodostaminen oli huomattavan vaikeaa, vaikka maan taloudellinen tilanne puolsi toimintakykyisen hallituksen nopeaa kokoamista. Syntynyt, poliittisesti hajanainen, alun perin 6 puolueen hallitus kykeni lähinnä julkisen talouden tasapainotustoimiin talouden kasvuedellytysten vahvistamiseen jäädessä vähäiseksi. Jo edellisen hallituksen aikana valmistelun piirissä ollut ja laajasti tärkeänä pidetty sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen epäonnistui.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen muodostettu kolmen puolueen hallitus on ollut homogeenisempi ja myös määrätietoisempi uudistusten toteuttaja. Julkisen talouden tasapainotustoimien ohella se sai aikaan ns. kilpailukykysopimuksen ja on toteuttanut mm. kauppojen aukioloaikojen ja liikenteen sääntelyn purkamistoimia sekä työmarkkinoihin liittyviä uudistustoimia, joita voi pitää talouskasvua ja työllisyyttä edistävinä. Hallitus on kuitenkin joutunut peruuttamaan useita uudistuksia puutteellisen valmistelun takia. Sen keskeisin uudistushanke, sote, on edennyt ontuen ja uudistuksen toteutuminen on edelleen vaakalaudalla.

Useita ongelmakohtia, mutta myös kehitystä

Puoluekentän hajautuminen on viimeaikainen ongelma. Paljon pidempään johdonmukaista poliittista päätöksentekoa on Suomessa haitannut etujärjestöjen, lähinnä työmarkkinajärjestöjen voimakas vaikutusvalta, jopa tosiasiallinen veto-oikeus erityisesti työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa koskevissa kysymyksissä. Tämä ongelma on ehkä lievenemässä, mm. koska työnantajapuoli on irtisanoutunut tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, joihin on usein kytketty sosiaalipolitiikan ja verotuksen kysymyksiä.

Toinen pitkäaikainen ongelma on ollut tutkimustiedon hyödyntämisen heikkous päätöksenteon tukena. Tältäkin osin asiat ovat kehittyneet parempaan suuntaan, kun on luotu tutkimustiedon hyödyntämistä ja hallituksen politiikkavalmistelun arviointia palvelevia rahoitusvälineitä ja instituutioita (ns. STN- ja TEAS-rahoitus, talouspolitiikan arviointineuvosto ja lainsäädännön arviointineuvosto). Kuluneen hallituskauden valmistelun puutteellisuudet osoittavat kuitenkin, ettei vielä olla tyydyttävässä tilanteessa.

Suomessa sensaatiohakuisen journalismin merkitys on onneksi pienempi kuin monessa muussa maassa. Tästä huolimatta ei voi välttyä siltä, että media lähestyy politiikkakysymyksiä usein tavalla, joka on omiaan ruokkimaan epäluuloja poliittista päätöksentekoa kohtaan ja vääriä käsityksiä talouden ja yhteiskunnan kehityksestä. Politiikkaa käsitellään kohtuuttoman paljon valtapelinäkökulmasta ja skandaaleja etsien asiasisältöjen kustannuksella. Tosin tässäkin suhteessa on toiseen suuntaan vaikuttavia ilmiöitä; esimerkiksi MustRead tuottaa nopeasti asiapitoista materiaalia tärkeistä aiheista.

Klassinen ongelma tiedonvälityksessä on, että negatiiviset asiat painottuvat paljon verrattuna positiivisiin seikkoihin, jolloin syntyy vääristynyt kuva todellisuudesta. Yksi viime vuosien kestoväite Suomessa on ollut eriarvoisuuden lisääntyminen. Taloudellisen eriarvoisuuden osalta ei kuitenkaan ole tapahtunut 20 vuoteen mitään merkittävää muutosta, ainakaan yleisimmin käytetyillä tulonjako- ja köyhyysmittareilla. Toinen vastaava teesi on ollut työelämän heikentyminen. Tältäkään osin tilastotiedot eivätkä edes subjektiivista kokemusta mittaavat selvitykset anna tukea väitteelle. Perusteettomat väitteet asioiden menosta huonoon suuntaan ruokkivat populismia.4

Viime vuosina erilaiset uudistushankkeet ovat törmänneet aikaisempaa useammin siihen, että ne on todettu perustuslain vastaiseksi. Perustuslakiasiantuntijoiden lausuntoihin nojautuvat perustuslakivaliokunnan tulkinnat kiinnittävät usein paljon huomiota uudistusten riskeihin perusoikeuksien yhdenmukaisen toteutumisen kannalta, mutta vähän, jos lainkaan, huomiota vallitsevan politiikan aiheuttamiin ongelmiin sekä nykyisin että erityisesti olosuhteiden muuttuessa tulevaisuudessa. Samoin eräät tulkinnat vaikuttavat ei-juristin silmissä enemmän poliittiselta kuin juridiselta arvioinnilta. Esimerkiksi ajankohtaisessa sote-uudistuksessa perustuslakiasiantuntijat arvioivat sotemenojen 0,9 % vuotuisen reaalikasvun riittämättömäksi turvaamaan perustuslain edellyttämällä tavalla sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuutta. Kun Suomen sote-palveluiden taso ei ongelmistaan huolimatta liene kansainvälisessä vertailussa pohjamutaa, on omituista vaatia jotakin menojen minimikasvuvauhtia perustuslain nojalla.

Mitä tehtävissä?

Populismin hillitsemiseen on syytä etsiä vastauksia useasta suunnasta. Ensimmäinen asia on luonnollisesti se, että otetaan vakavasti taloudellisen ja laajemmin yhteiskunnallisen kehityksen nurjat puolet. Niille ihmisille ja yhteisöille, joiden hyvinvointia globalisaatio, tekninen kehitys tai talouskriisi heikentää, on luotava realistinen näkymä sopeutua.

Toinen asia on ottaa vakavasti se, että kaikki ihmiset eivät jaa sen väestönosan arvoja, jota taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys suosii. On ennakkoluuloista ja tyhmää leimata esimerkiksi kaikki maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat ihmiset rasisteiksi tai jälkeenjääneiksi.

Kolmanneksi on vältettävä poliittisia prosesseja, jotka tekevät eri näkökohtien huolelliseen harkintaan pohjautuvan yhteensovittamisen vaikeaksi. Kansanäänestykset ovat tässä suhteessa hyvin ongelmallisia, koska niissä vaihtoehdot ovat väistämättä hyvin pelkistettyjä, ota tai jätä -tyyppisiä. Niissä kansalaiset saattavat lisäksi äänestää vallassa olevia vastaan tai heidän puolestaan ihan muilla perusteilla kuin kyseessä olevan asian eri puolia punniten. Päätöksenteon delegointi kansalaisten preferenssejä edustaville, asioihin huolellisesti perehtyville poliitikoilla, edustuksellinen demokratia, on parempi tapa toimia vähänkin monimutkaisemmissa kysymyksissä. May’n hallituksen kamppailu vahingot minimoivan Brexit-ratkaisun löytämiseksi osoittaa konkreettisesti Brexit-kansanäänestyksen ongelmallisuuden. Kansanedustaja Hjallis Harkimon ilmoitus äänestää sotesta nettiäänestyksen tuloksen perusteella on vastuun siirtoa väärään paikkaan.

Neljänneksi on kaikin keinoin pyrittävä varmistamaan oikean tiedon välittyminen sekä vaaleissa äänestäville kansalaisille että päätöksiä tekeville poliitikoille. Tämä on paradoksaalisesti muodostunut parantuneen tiedonvälitystekniikan myötä aikaisempaa vaikeammaksi. Sosiaalinen media sellaisenaan näyttäisi tukevan ihmisten heimoistumista saman mielisten joukoiksi, jotka eivät joko lainkaan altistu oman ryhmän näkemyksien kanssa ristiriitaiselle tiedolle tai eivät ainakaan ota sitä vakavasti. Lisäksi sosiaalinen media on luonut oivat mahdollisuudet väärän tiedon tietoiselle levittämiselle ja äänestäjien manipuloinnille, mistä muutaman viime vuoden ajalta on maailmalta useita räikeitä esimerkkejä.

Asiantuntijoiden täytyisi jaksaa osoittaa helppoheikkimäiset väitteet vääriksi, vaikka faktantarkistuksen hyödyllisyydestä ei olekaan vahvaa näyttöä. Tämä tarkoittaa tosiasiapohjaisen tiedon toistamista kyllästymiseen asti, kun sellainen kerta toisensa jälkeen kyseenalaistetaan. Yleisemmin on tärkeää tukea tosiasiapohjaista asioihin keskittyvää journalismia sekä päätösprosesseja, jotka altistavat päätöksentekijät tutkimustiedolle ja pakottavat sen huomioon ottamiseen ratkaisuja tehtäessä.

Tiedonvälitykseen liittyy kiinnostava kysymys päätöksenteon sopivasta avoimuuden asteesta. Professori Bengt Holmström kyseenalaisti äskettäin sen, että maksimaalinen avoimuus olisi hyödyllistä kaikissa tilanteissa. Monet valtiotieteilijät ja mediatutkijat näyttävät reagoineen hyvin kriittisesti Holmströmin näkemykseen. Julkinen tieto päätöksenteon perusteista on toki aivan olennainen osa demokratian toimintaa. Silti voi hyvin kysyä, palveleeko eri vaiheissa syntyvien luonnosten ja keskustelujen mahdollisimman suuri julkisuus hyvien päätösten syntymistä. Alustavista ajatuksista on helppo synnyttää julkisuudessa kohu, joka sulkee joitakin vaihtoehtoja tai näkökulmia pois ja vaikeuttaa järkevään lopputulokseen pääsemistä.

Lainsäädännön perustuslainmukaisuuden arviointi on luonnollisesti tärkeää, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien varmistamiseksi. Tämän periaatteen ei kuitenkaan pitäisi johtaa poliittisen tarkoitusmukaisuusharkinnan rajoittumiseen tavalla, joka halvauttaa demokraattisen päätöksenteon ongelmien ratkaisemisessa. Arvioinnissa pitäisi panna painoa nykyjärjestelmien ongelmille, ei vain uudistusesitysten riskeille. Tarvitsemme kunnon keskustelun perustuslain tulkintojen asettamista rajoista uudistusten toteuttamiselle.

Taloustieteilijöiden erityisvastuu

Populistiset ilmiöt saavat käyttövoimaa epäluottamuksesta asiantuntijoihin. Taloustiedettä ja taloustieteilijöitä onkin arvosteltu paljon puutteellisesta tai jopa virheellisestä analyysistä asioissa, jotka on identifioitu populismin taustasyiksi. Yksi tällainen teema ovat teknologiseen kehitykseen ja globalisaatioon sen eri muodoissa (tavaroiden, palveluiden, pääomien, ihmisten ja tiedon rajat ylittävät liikkeet) liittyvien sopeutumisongelmien aliarviointi tai sivuuttaminen. Toinen on kyvyttömyys ennustaa globaalin finanssikriisin syntymistä ja syvyyttä.

Kritiikissä on paljon jälkiviisauden makua ja se olettaa voitavan ennustaa asioita, jotka talousteorian valossa ovat huonosti ennustettavissa (teknologiset läpimurrot tai niitä koskevien odotusten jääminen toteutumatta, milloin rahoittajat lopettavat velkaantuneiden talouksien rahoittamisen, miten varallisuusesineiden hinnat muuttuvat). Kritiikki sivuuttaa usein sen seikan, että tarkasteltuihin ilmiöihin liittyy ainutkertaisia piirteitä, jolloin kehityskulkujen ml. politiikkatoimien vaikutusten ennakointi on lähtökohtaisesti hyvin vaikeaa. Tämä ongelma ei ole vieras muillekaan yhteiskuntatieteilijöille. Ennustihan tunnettu politiikan tutkija Francis Fukuyama 1990-alussa ”historian päättyneen” liberaalin demokratian voittoon, kun sosialismi oli romahtanut. Näin ei tainnut aivan käydä.

Tästä huolimatta taloustieteilijöillä, sekä akateemisilla että soveltavampaa työtä tekevillä, on peiliin katsomisen paikka. Akateemisessa tutkimuksessa tällainen itsekriittinen tarkastelu onkin käynnistynyt, esimerkiksi makromallien puutteiden arvioinnissa ja korjauspyrkimyksissä finanssikriisin jälkeen.

Ekonomistien virhearviot ovat olleet esillä myös Suomessa. Viime vuonna keskusteltiin paljon siitä, etteivät taloustutkijat ja -tutkimuslaitokset (ml. Etla) onnistuneet ennustamaan talouden kääntymistä voimakkaaseen kasvuun. Tänä vuonna on käyty vastaavaa keskustelua työllisyyskehityksen aliarvioinnista. Ennustevirheiden ohella väitellään siitä, missä määrin ennustettua myönteisempi kehitys on hallituksen politiikkatoimien ansiota.

Ennustevirheitä koskevaa kritiikkiä voidaan toki torjua sillä, että ennusteet ovat aina epävarmoja (vaikka ovatkin ehkä parhaita etukäteisarvioita) ja nyt vain toteutui poikkeuksellinen realisaatio. Tämä tarkoittaa samalla sen myöntämistä, että ymmärrys puheena olevasta ilmiöstä on rajallinen; paljon jää sattuman varaan. Isojen virheiden toteutuessa on kuitenkin myös aina syytä kysyä, olisiko sittenkin analyysissä parantamisen mahdollisuutta. Tällaista nöyryyttä ekonomisteilta ei aina tahdo löytyä.

Helpoin tapa välttää ennusteita ja arvioita koskevaa kritiikkiä on olla ottamatta kantaa, todeta, ettei tutkimustieto anna selvää vastausta ja että paremman vastauksen antamiseksi tarvitaan lisää tutkimusta. Tämä voi joskus olla ainoa rehellinen vastaus. Ongelmatonta tällainen käsien peseminen ei kuitenkaan ole, erityisesti kun kyse on politiikkatoimien vaikutusten arvioinnista. Kun kansalaiset ja poliitikot kuitenkin tarvitsevat tietoa päätöstensä pohjaksi, eivätkä sitä taloustieteilijöiltä koe saavansa, he tukeutuvat muuhun tietoon, joka voi olla vielä paljon epävarmempaa tai silkkaa huuhaata. Päätöksiä ei voida loputtomasti lykätä vaan on toimittava kulloinkin saatavilla olevan tiedon varassa.

Pitäisi siis löytää sopiva tasapaino sen välillä, ettei väitä liian suurella varmuudella sellaista, mistä tieto on puutteellista, mutta toisaalta auttaisi omalta osaltaan päätöksentekijöitä ja kansalaisia muodostamaan tosiasioihin pohjautuvan näkemyksen. Helppo sanoa mutta vaikeampi toteuttaa.

 

    1. Brexit-äänestäjien osalta ks. esim. Kaufmann (2016): It’s not the economy stupid: brexit as a story of personal values. http://blogs.lse.ac.uk/politicsandpolicy/trump-and-brexit-why-its-again-not-the-economy-stupid/. David Goodhart (The Road to Somewhere: The Populist Revolt and the Future of Politics) kutsuu globalisaatioon myönteisesti suhtautuvia ja siihen liittyviä individualismin, liikkuvuuden, uuden etsinnän, etnisen suvaitsevaisuuden jne. arvot jakavia ihmisiä nimellä ”anywheres” ja toisaalta perinteiden, ryhmäidentiteetin ja yhteenkuuluvuuden arvoja korostavia ihmisiä nimellä ”somewheres”.
    2. US election poll data, New York times 2016.
    3. Brexitin konservatiivisille kannattajille vaihtoehto oli ilmeisestikin kevyen sääntelyn ”Global Britain”. Enemmän vasemmalle kallistuneille Brexit-kannattajille vaihtoehto näyttäisi pikemminkin olleen maahanmuuttajien tuomaa työmarkkinakilpailua rajoittava ja EU-jäsenmaksusäästöillä paremmin rahoitetun NHS:n Britannia.
    4. PEW Research Centerin 2017 Global Attitude Surveyn mukaan populistipuolueiden kannattajat Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Hollannissa ajattelivat paljon muita yleisemmin, että elämä on nykyään huonompaa kuin 50 vuotta sitten.