Huonoja argumentteja

Vihriälä Vesa

Hallitus on alkanut toteuttaa ohjelmaansa kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi. Vastaväitteitä on satanut roppakaupalla. Monet vastaväitteistä ontuvat kuitenkin pahoin tai ovat ainakin kyseenalaisia. Realistisia vaihtoehtoja on esitetty vähän. Seuraavassa vastaväitteitä muutamille vastaväitteille.

  • Suomella ei ole kilpailukykyongelmaa: Teollisuuden suhteelliset yksikkötyökustannukset ovat korkeintaan muutaman prosentin korkeammat kuin esim. vuonna 2005, jolloin Suomen viennillä meni hyvin. Esimerkiksi Uudenkaupungin autotehdas menestyy hyvin kansainvälisessä kilpailussa.

    Tämä arvio perustuu nimellisiin suhteellisiin yksikkötyökustannuksiin. Tällainen indikaattori ei ota huomioon tuotehintojen eikä välituotteiden kehitystä. Ns. reaalisiin suhteellisiin yksikkökustannuksiin ne sisältyvät. Jälkimmäisten mukaan sekä teollisuuden että koko yrityssektorin kustannustaso on suhteessa muihin maihin nyt 10 – 15 % korkeampi kuin ennen taantumaa. Toiseksi Suomi on taantuman jälkeen menettänyt enemmän maailmanmarkkinaosuuksia kuin meihin verrattavat maat. Yritykset ovat myös aina erilaisia. Joillain yrityksillä voi oman erinomaisuutensa tai onnen ansiosta mennä hyvin myös vaikeissa oloissa. Ongelma on se, että näitä yrityksiä on liian vähän.

  • Jos Suomella onkin kilpailukykyongelma, se ei ole aiheutunut muita maita korkeammasta palkkatasosta, vaan huonosta tuottavuudesta ja innovaatioiden ja markkinointikyvyn puutteesta, jonka taustalla on huono johtaminen.

    Ensimmäinen osa on puoliksi totta. Kilpailijamaita nopeampi palkkatason nousu selittää korkeintaan puolet reaalisilla yksikkötyökustannuksilla mitatun kilpailukyvyn heikkenemisestä. Loppu syntyy tuottavuuden ja tuotehintojen heikentymisestä suhteessa kilpailijamaihin.

    Johtaminen voi toki olla Suomessa kilpailijamaita heikompaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään erityistä näyttöä. Suomi ei ole ollut mukana kunnollisissa johtamista arvioivissa kansainvälisissä vertailututkimuksissa. Kun suomalaisomisteisten yritysten kannattavuus on kuitenkin ollut viime vuosina konsernitasolla parempi kuin Suomen liiketoiminnoissa, Suomen liiketoimintojen heikko kannattavuus näyttää johtuvan pikemminkin Suomen olosuhteista kuin yritysten johdosta. Voi myös kysyä, miksi suomalaisyritykset menestyvät nyt huonosti, vaikka ne menestyivät hyvin 10 vuotta sitten, kun johdossa olleilla henkilöillä oli keskimäärin vähemmän kansainvälistä liiketoimintakokemusta kuin nyt.

    Jos johtaminen on ongelma, pitäisi kaiketi pyrkiä hankkimaan ulkomailta parempia johtajia, koska parempien kotimaisten johtajien kouluttaminen on hidasta. Tämä edellyttäisi luultavasti korkeampia palkkoja tai alempaa verotusta. Tällaista johtopäätöstä johtajien taitoja kritisoineet eivät kuitenkaan ole esittäneet.

  • Suomen kilpailukykyongelmia ei kannata yrittää ratkaista palkkoja alentamalla vaan kehittämällä uusia tuotteita ja parantamalla tuottavuutta. Emme kuitenkaan koskaan pärjää palkoilla kilpailussa aasialaisten matalapalkkamaiden kanssa.

    Pitkällä aikajänteellä asia on juuri näin. Valitettavasti uusia innovaatioita ja parempaa tuottavuutta ei synny poliittisen päättäjän tai ammattijärjestön vaatimuksella, vaan yksittäisten yritysten tuote- ja prosessikehityksen tuloksena. Se vie lähes aina runsaasti aikaa. Lyhyellä aikavälillä kilpailukykyä on mahdollista parantaa lähinnä vain kustannustasoa alentamalla. Kun Suomi on maailmamarkkinoihin nähden pieni, oikealla hintalaatusuhteella Suomen pitäisi pystyä myymään aina sen verran tavaroita ja palveluita, että rakennetyöttömyyttä suurempi työttömyys jää tilapäiseksi. Investoinnit ovat yksi tuottavuusparannusten lähde. Investoinnit edellyttävät hyvää kannattavuutta. Palkkakustannusten alennus tukee tätä kautta myös tuottavuuden nousua.
    Riippumatta kilpailukykyongelmien syistä niitä on pyrittävä ratkaisemaan niillä keinoilla, jotka kulloinkin on tarjolla.

  • Palkkamaltin jatkaminen on parempi tapa parantaa kustannuskilpailukykyä kuin hallituksen puuttuminen työmarkkinajärjestöjen sopimusvapauteen. Tällainen puuttuminen johtaa vain kompensaatiovaatimuksiin vuoden päästä alkavissa työehtosopimusneuvotteluissa.

    Palkkamaltti samalla tavalla kuin vuodesta 2013 lähtien on toteutettu parantaa kilpailukykyä hyvin hitaasti, jos lainkaan. Vaikka palkkojen nousu on eräissä tärkeissä kilpailijamaissa, kuten Saksassa, selvästi Suomea nopeampaa, tämä ei koske kaikkia maita ja toteutuneet valuuttakurssimuutokset sekä arvioidut tuottavuuden kasvuerot näyttävät mitätöivän tämän edun jokseenkin kokonaan sekä kuluvana vuonna että 2016 ja 2017. Kun kilpailukyvyn taso on heikko ja maailmantalouden kehitysnäkymät hyvin epävarmat, olisi tärkeää pystyä nopeasti parantamaan kilpailukykyä markkinaosuuksien valtaamiseksi.

    Jos ammattiliitot vaativat kompensaation hallituksen esittämille kilpailukykyä parantaville toimille, ensi vuodelle ennustettu 9,5 % työttömyys voidaan katsoa työttömyyden rakenteelliseksi tasoksi, jolla palkkakehitys alkaa kiihtyä. Ei liene poissuljettua, että näin on, mutta jos tämä pitää paikkansa, Suomen työmarkkinajärjestelmä sopii EMU-oloihin vielä huonommin kuin tähän saakka on ajateltu.

  • Kilpailukyvyn parantaminen ”sisäisen devalvaation” keinoin heikentää kotimaista kysyntää eikä sen vuoksi paranna työllisyyttä vaan jopa heikentää sitä.

    Kotimaisen kysynnän heikentymisen osalta väite on totta, mutta tällaista vaikutusta ei voi välttää, ellei työnantajien kustannusten alennusta rahoiteta lisävelanotolla. Julkisen sektorin velanoton lisäämiseen ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia: velkaantumisvauhti on tälläkin hetkellä 3 % BKT:sta ja Suomi jo on EU:n finanssipolitiikkaa koskevien sääntöjen rajoilla. Lisäksi julkisessa taloudessa on edelleen merkittävä kestävyysvaje.

    Myös perinteinen devalvaatio johtaa vastaavanlaisella tavalla kotimaisen kysynnän heikkenemiseen kun tuontihinnat nousevat. Vähänkin pidemmällä aikajänteellä kilpailukyvyn kohenemisen vaikutukset viennin ja investointien lisääntymisen kautta kuitenkin dominoivat ja nettovaikutus kasvuun ja työllisyyteen on positiivinen.

    Suomen talouskasvun heikkouden syy on seitsemän vuotta kestänyt huono vientimenestys. Se on jo tuhonnut 100 000 työpaikkaa teollisuudessa ja lisäksi alkanut viime vuosina heijastua eri kanavien kautta myös investointeihin ja kulutukseen. Tätä perussyytä korjaamatta Suomen taloutta ei saada uudestaan kestävästi nousuun.

Hallituksen peruslinja – että kilpailukykyä pitää nopeasti parantaa – on oikea. Voidaan kuitenkin keskustella siitä, onko toimenpiteiden rakenne paras mahdollinen. Vaikutukset kohdistuvat varsin eri tavoin eri tilanteissa oleviin palkansaajiin, mikä voidaan perustellusti kokea epäoikeudenmukaiseksi. Tätä ongelmaa voisi ainakin lieventää esimerkiksi korvaamalla osa kiristystoimista kaikkien työntekijöiden sairausvakuutusmaksun korotuksella, ts. siirtämällä tämä rasitus työnantajilta työntekijöille.