Euro ja Suomi: eron sijasta huomio työmarkkinoihin

Vihriälä Vesa

Suomessa on taas herännyt keskustelu Suomen EMU-jäsenyyden eduista ja haitoista. Helsingin Sanomat kysyi ennen joulua joukolta suomalaisekonomisteja, onko eurosta ollut enemmän hyötyä vai haittaa Suomen taloudelle. Enemmistö vastannaista piti haittoja suurempina kuin hyötyjä. Olin yksi näin vastanneista.

Useat poliitikot ovat tulkinneet tällaisen arvion perusteeksi Suomelle erota eurosta. Tällainen johtopäätös on useasta syystä väärä.  Ensinnäkin, jäsenyyden aiheuttamien haittojen suuruus riippuu omasta toiminnastamme, jota olisi voitu ja yhä voidaan korjata niin, että olisimme pärjänneet ja pärjäisimme jatkossa toteutunutta paremmin osana yhteisvaluuttaa. Toiseksi, iso osa Suomen talouden ongelmista johtuu muista seikoista kuin rahaliiton jäsenyydestä. Kolmanneksi, jäsenyydellä oli myös poliittisia perusteita, jotka eivät ole kadonneet vaan ehkä jopa voimistuneet. Ja lopuksi, eroaminen ei olisi aivan kustannuksetonta.

Jotkut eurojäsenyyden puolustajat ovat toisaalta pitäneet jäsenyyden ongelmien esille tuomista jälkiviisautena tai -viisasteluna. Myös tämä näkemys on väärä.

Valuuttakurssijouston puute aito ongelma

Eurojäsenyyden potentiaalinen ongelma koskee kykyä sopeutua isoihin epäsymmetrisiin eli Suomea enemmän kuin muita maita koskeviin kysyntäshokkeihin. Markka-Suomessa sopeutumista saattoi auttaa valuuttakurssin ja korkojen muutos: valuutan heikentyminen kykeni palauttamaan kilpailukyvyn nopeasti ja korkotason alentaminen kykeni tukemaan kotimaista kysyntää.  Yhteisvaluutan oloissa sopeutuminen voi sen sijaan perustua vain nimellisten työvoimakustannusten muutokseen, jolle finanssipolitiikka voi antaa tilapäistä tukea kokonaiskysynnän ylläpitämisessä.

EMU-Suomen sopeutumiskyky joutui ensimmäisen kerran testiin 2008 alkaneen kriisin aikana. Suomi kohtasi seuraavina vuosina useita epäsymmetrisiä negatiivisia vientishokkeja: Nokian kännykkäviennin romahdus, painopaperien kysynnän väheneminen, investointiaktiviteetin vähäisyys vientimarkkinoilla (tällainen tuotanto Suomelle keskimääräistä tärkeämpää) ja 2014 – 2016 Venäjän viennin supistuminen.

Viennin ja siitä riippuvien investointien nopea palauttaminen kasvu-uralle olisi vaatinut kilpailukyvyn kohenemista nopeasti ja merkittävästi. Näin ei tapahtunut, vaan kriisiin alkuvaiheessa palkkojen nousu jopa kiihtyi. Finanssipolitiikka kyllä tuki kotimaista kysyntää vuosina 2009 ja 2010 enemmän kuin missään muussa EU-maassa ja auttoi kompensoimaan vientikysynnän romahdusta. Tämä yhdessä vientimarkkinoiden pienen piristymisen kanssa auttoi talouden pieneen kasvuun 2010 ja 2011. Kun eurokriisi heikensi uudestaan kysyntää, Suomi-spesifisiä vientishokkeja tuli lisää, ja finanssipolitiikka nopeasti kasvavan velkaantumisen takia perustellusti muuttui likimain neutraaliksi 2011 alkaen, Suomi painui uudestaan taantumaan.  Vaikka kasvu vuonna 2016 piristyi, vienti ei ole vieläkään lähtenyt kunnolla vetämään.  Kilpailukyvyn korjautuminen on osoittautunut hyvin hitaaksi prosessiksi.

Oman rahan arvo sopeutumisen nopeuttajana riippuu siitä, kuinka valuuttakurssi ja korkotaso olisivat reagoineet kriisiin. Korkotason osalta oma raha olisi mahdollistanut vain marginaalisesti toteutunutta alemmat korot, koska EKP:n rahapolitiikkakorot painettiin verraten pian hyvin alhaisiksi ja Suomi on hyötynyt tästä täysimääräisesti.  Sen sijaan valuuttakurssi olisi todennäköisesti heikentynyt Markka-Suomessa tuntuvasti kriisin myötä. Tällaista vaihtoehtoista kehityskulkua, kontrafaktuaalia, on mahdotonta todistaa, mutta merkittävän heikentymisen puolesta puhuu ainakin kaksi havaintoa. 1990-luvun lamassa markka heikkeni runsaassa vuodessa noin 30 %, vaikka itse viennin heikentyminen oli paljon vähäisempää kuin nykyisen kriisin aikana. Toisaalta Suomeen monin tavoin verrattavissa olevan, mutta selvästi pienemmän shokin kohdanneen Ruotsin valuuttakurssi heikkeni noin 15 % vuonna 2009.

Valuuttakurssin heikkenemisen vaikutuksista voi saada jotain, vaikkakin epävarmaa, osviittaa makromallin simuloinnilla. Jos oletamme, että efektiivinen valuuttakurssi olisi heikentynyt vuonna 2009 20 % ja olisi pysynyt tämän verran toteutunutta heikompana aina vuoteen 2016 saakka, simulointi viittaa siihen, että bkt olisi ollut vuonna 2016 3-4 % toteutunutta suurempi ja työllisyys runsaat 40 000 suurempi.[i] Valuuttakurssijouston tuoma helpotus olisi ollut merkittävä, kun otetaan huomioon, että bkt oli vuonna 2016 noin 4,5 % pienempi ja työllisten määrä noin 85 000 pienempi kuin vuonna 2008.

Palkkojen jäädytys hyvä korvike valuuttakurssijoustolle

Päätelmä valuuttakurssijouston puuttumisen aiheuttamasta haitasta perustuu oletukseen, että työmarkkinoiden toiminta ei olisi voinut olla muunlaista kuin mitä on havaittu. Voimme kuitenkin kysyä, olisiko palkanmuodostuksen toisenlainen reaktio voinut lieventää vientishokkien vaikutusta valuuttakurssijoustoa vastaavalla tavalla.

Tällaisessakin kysymyksessä ongelmana on vaihtoehdon määrittäminen. Ei ole lainkaan selvää, millaista vaihtoehtoista palkkauraa voisi pitää realistisena. Nimellispalkathan ovat jäykkiä alaspäin kaikkialla.

Jos oletamme vaihtoehdoksi palkkatason jäädyttämisen vuoden 2010 tasolle, bkt olisi tekemämme simulaation mukaan ollut vuonna2016 2-2,5 % toteutunutta korkeampi ja työllisyys vähintään 40 000 toteutunutta suurempi vuonna 2016.[ii] Jos sopimuspalkkojen jäädyttämisen lisäksi palkkaliukumat olisivat olleet 1 prosentin verran negatiiviset joka vuosi, vuoden 2016 bkt olisi ollut toteutunutta 3-4 % suurempi ja työllisyys vähintään 65 000 suurempi.[iii]

Tulokset tukevat käsitystä, että jo palkkojen jäädytys olisi tuottanut työllisyysmielessä samaa suuruusluokkaa olevan hyödyn kuin varsin iso valuuttakurssin heikkeneminen. Pienet negatiiviset liukumat olisivat johtaneet vielä parempaa työllisyyteen. Joustavan palkanmuodostuksen oloissa EMU-jäsenyys ei siis olisi ollut ongelma.

Eurojäsenyyden taloudelliset hyödyt eivät ole kompensoineet haittoja

EMU-jäsenyyden em. haittaa on punnittava hyötyjä vasten. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että yhteisvaluutta helpottaa euroalueen maiden välitä kauppaa, kun valuutanvaihtokulut ja valuuttariskeiltä suojautumisen kulut jäävät tältä osin pois. Samoin hintavertailut helpottuvat, mikä on omiaan lisäämään kilpailua. Paljon epäselvempää on näiden hyötyjen suuruus. Suomen ja Ruotsin käymä ulkomaankauppa (muiden) euromaiden kanssa ei viittaa siihen, että euron tuoma etu on ollut suuri. Euromaiden osuus Ruotsin ulkomaankaupasta on euroaikana kehittynyt likimain samalla tavalla tai jopa hieman vahvemmin kuin euromaiden osuus Suomen ulkomaankaupassa.

Ennen euroon liittymistä argumentoitiin että, em. mikrotaloudellisten tehokkuusetujen ohella EMU-jäsenyys lisäisi makrotaloudellista vakautta, mikä näkyisi alempana ja vakaampana inflaationa ja alempina korkoina. Inflaatio onkin Suomessa ollut EMU-aikana hitaampaa ja vakaampaa kuin oman rahan aikaan ja korkotaso alempi. Näitä muutoksia ei kuitenkaan voi lukea EMU-jäsenyyden ansioksi. Inflaatio hidastui ja vakautui ja korot kehittyivät jotakuinkin samalla tavalla myös Ruotsissa 1990-luvun jälkipuoliskolla ja viime vuosikymmenellä.

Onkin vaikea päätyä muuhun johtopäätökseen, että oman rahan puuttuminen on EMU-ajan ensimmäisessä kriisissä ollut taloudellisesti pikemminkin haitta kuin hyöty, koska Suomen työmarkkinat eivät ole olleet ”EMU-yhteensopivat”. Jos palkanmuodostus olisi ollut likimain samalla tavalla joustavaa kuin esimerkiksi Saksassa, devalvoitumisskenaariota vastaava osa vuoden 2008 jälkeen koetusta bkt-menetyksestä ja jopa suurempi osa työllisyysmenetyksestä olisi voitu välttää myös EMU-Suomessa. Toisaalta, jos työmarkkinoiden havaittu heikko sopeutuminen ei olekaan ilmaus nimellispalkkajäykkyydestä vaan reaalipalkkajäykkyydestä, oma rahakin olisi voinut tuoda vain hyvin tilapäistä hyötyä kilpailukyvyn palauttamisessa. Valuuttakurssin heikentyminen olisi tällöin johtanut vain nopeampaan inflaatioon ilman työllisyyden paranemista.

EMU-jäsenyys ei selitä kaikkia vaikeuksia

Vaikka työvoimakustannusten puutteellinen sopeutuminen vientikysynnän heikentymiseen onkin tärkeä Suomen työllisyysongelmien syy, se ei ole syypää siihen, että kokonaistuotanto on jäänyt pahoin ennen vuotta 2008 vallinneelta kasvu-uralta. Bkt:n heikko kasvu 2008 lähtien johtuu pääosin tuottavuuden romahduksesta kriisin alussa ja junnaamisesta paikallaan sen jälkeen, ei työpanoksen supistumisesta. Jos työllisten määrä olisi pysynyt vuoden 2008 tasolla ja työn tuottavuuden kasvu työllistä kohden olisi jatkunut samanlaisena kuin ennen kriisiä eli noin 2 % vuosivauhtia, bkt olisi vuonna 2016 ollut yli 20 % toteutunutta korkeampi. Tästä kuilusta työvoimakustannusten riittämätön sopeutuminen selittää edellä todettujen simulointien perusteella enimmillään viidenneksen.

Tuottavuuden heikko kehitys on luultavasti osaksi samaa juurta kuin kokonaistuottavuuden kasvun heikentyminen yleensä kehittyneissä maissa. Osaksi kyse on siitä, että Suomea koskeneet shokit tuhosivat erityisesti korkean tuottavuuden työpaikkoja ICT- ja muussa teknologiateollisuudessa. Suhteellisten työvoimakustannusten merkittäväkään aleneminen tuskin olisi voinut estää juuri tällaisten työpaikkojen huomattavaa vähenemistä, vaikka se em. simulointien valossa olisikin johtanut kokonaistyöllisyyden toteutunutta selvästi parempaan kehitykseen.

EMU-jäsenyyttä ei siten voi pitää syypäänä suurimpaan osaan siitä kuilusta, joka on syntynyt aiemman kasvutrendin ja toteutuneen kasvun välille. Myöskään tulevaisuudessa EMU-jäsenyyden asettamia rajoituksia makrotaloudelliselle sopeutumiselle ei voi pitää pidemmän ajan talouskasvun ja hyvinvoinnin ratkaisevana tekijänä. Nämä rajoitukset vaikuttavat lähinnä talouden lyhyen ajan sopeutumiskykyyn ja työllisyyteen, ei tuottavuuden kasvutrendiin, joka pitkän päälle määrittää taloudellisen kasvun.

Jäsenyydellä oli ja on myös poliittinen merkitys

Taloudellisten etujen tavoittelun ohella poliittiset syyt olivat tärkeitä Suomelle sen hakiessa jäsenyyttä sekä EU:ssa että myös EMU:ssa. Jäsenyyttä vahvasti ajaneen pääministeri Lipposen sanoin Suomi halusi istua niissä pöydissä, joissa Suomea(kin) koskevat päätökset tehdään. Toinen, vähemmän korostettu, mutta ilmeinen poliittinen peruste EU-integraatiolle oli halu olla mahdollisimman tiivis osa Länsi-Euroopan demokraattisten maiden joukkoa, joka antaa jäsenilleen myös turvallisuuspoliittista suojaa, vaikka sotilasliitto ei olekaan.

Kumpaakin perustetta voi pitää pätevänä, vaikka onkin vaikea sanoa kuinka paljon lisäarvoa euroalueeseen kuuluminen toi suhteessa EU-jäsenyyteen. Kun Euroopan turvallisuustilanne on heikentynyt viime vuosina lähinnä Venäjän voimapolitiikkaa uudella tavalla korostavan linjan takia, EU:n turvallisuuspoliittinen merkitys Suomelle on pikemminkin kasvanut kuin vähentynyt. Brexit ja Yhdysvaltain uuden presidentin vähäinen kiinnostus ja vähättelevä suhtautuminen Euroopan demokraattisia maita kohtaan vain lisäävät Euroopan yhtenäisyyden merkitystä Suomelle.

Ero mahdollinen mutta ei ilmainen

Kesään 2015 saakka saattoi ehkä argumentoida, ettei euroalueesta voi erota eroamatta EU:sta. Sen jälkeen, kun merkittävä osa jäsenmaista oli valmis sysäämään Kreikan euroalueen ulkopuolelle, on ilmeistä, että eurosta voi erota EU:n jäsenenä pysyen, vaikka juridista menettelytapaa ei olekaan ennakolta määritelty.

Eroaminen ei ole kuitenkaan ihan helppo asia. Eroavan maan täytyy ottaa käyttöön uusi käteisraha ja luoda oma maksujärjestelmänsä. Nämä vaativat jonkin verran aikaa ja rahaa. Toinen siirtymäkysymys koskee sitä, missä valuutassa eri rahoitussopimukset maan eurosta luopumisen jälkeen ovat. Tähän voi liittyä talouden kannalta hyvinkin haitallista epävarmuutta. On myös sovittava euromaiden keskinäisten sitoumusten järjestämisestä, kuten vakausmekanismi EVM:ään liittyvien vastuiden jaosta.

Jos eroamisen ilmeinen motiivi on se, että talous ei pysty euroalueen jäsenenä pitämään kustannuskehitystä täystyöllisyyden ja ulkoisen tasapainon edellyttämällä uralla, markkinoilla syntyy odotus muuta euroaluetta nopeammasta inflaatiovauhdista. Tämän voi olettaa nostavan korkotasoa kunnes riittävän tiukalla politiikalla nämä odotukset on saatu torjuttua.

Em. seikat ovat ainakin jossain määrin hankalia, mutta tuskin ylivoimaisia esteitä eurosta eroamiselle. ”Poliittiset siirtymäkustannukset” voivat sen sijaan olla paljon ongelmallisempia. Suomen tapaisen, vaikeuksistaan huolimatta taloutta vastuullisesti hoitaneen maan ero heikentäisi EMU:n ja ylipäätään EU-integraation uskottavuutta paljon enemmän kuin esimerkiksi Kreikan ero, joka ehkä toimisi jopa toiseen suuntaan. Varsinkin Saksa, jonka keskeinen pyrkimys on pitää EU ja euroalue mahdollisimman yhtenäisenä, kokisi Suomen eropyrkimyksen nykyisessä tilanteessa todennäköisesti hyvin ikävänä osoituksena eurooppalaisen solidaarisuuden puutteesta.  Saksan ja muiden EU-maiden halu tukea eurosta irrottautunutta Suomea sen kannalta tärkeissä taloudellisissa ja poliittisissa kysymyksissä voisi heiketä dramaattisesti. Eurosta eronnut Suomi olisi muiden maiden solidaarisuuden suhteen heikommassa asemassa kuin Suomi, joka ei koskaan olisi liittynyt euroon.

Jälkiviisautta?

Edellä todetut havainnot EMU-jäsenyyden taloudellisista haasteista voisi ehkä kuvitella jälkiviisaudeksi. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Monissa analyyseissä ennen jäsenyydestä päättämistä tuotiin esiin epäsymmetristen shokkien potentiaaliset ongelmat, jos työmarkkinat eivät toimi riittävän joustavasti. Mm. pääministerin asettama Jukka Pekkarisen johtama asiantuntijaryhmä alleviivasi tarvetta työvoimakustannusten uudenlaiseen joustoon, ml. koordinoituun alentamiseen kriisitilanteissa.[iv]

Valtioneuvoston EMU-selonteossakin keväällä 1997 tämä epäsymmetristen shokkien haaste myönnettiin, mutta sitä ei pidetty ylivoimaisena. Valtioneuvoston tiedonannossa vuotta myöhemmin epäsymmetristen shokkien ongelman arveltiin lieventyvän kun talous monipuolistuu. Tiedonannossa viitattiin lisäksi ”konsensushakuiseen yhteistyöperinteeseen eri työmarkkinajärjestöjen välillä, mikä lisää mahdollisuuksia reagoida nopeasti koko kansantaloutta kohtaaviin häiriöihin”. Tähän liittyen todettiin työmarkkinajärjestöjen sopineen puskurirahastosta työvoimakustannusten sopeuttamiseksi kriisitilanteissa.

Silloin tällöin on myös väitetty, ettei Suomella ollut tosiasiassa vaihtoehtoa pitäytyä aidosti itsenäisen rahapolitiikan toteuttamiseen. Yksi argumentti oli, että liittyessään EU:hun Suomi samalla sitoutui euroalueeseen, kunhan se täyttäisi jäsenyyden edellytyksenä olevat taloudelliset kriteerit. Ruotsin jääminen pois euroalueesta osoittaa tämän väitteen vääräksi ja tämä oli selvää jo päätösvaiheessa.[v]

Toinen, erityisesti jäsenyyttä ajaneen hallituksen väite oli, että vaihtoehto EMU-jäsenyydelle olisi jääminen ERM2-tyyppiseen kiinteiden kurssien järjestelmään, jollaisen kaltaisista järjestelmistä oli hyvin huonot kokemukset sekä Suomessa että muualla. Aidon rahapoliittisen autonomian tarjoava kelluvan kurssin järjestelmä ei tämän mukaan voisi olla mahdollinen Suomen kaltaiselle pienelle maalle. Ruotsin esimerkki osoittaa jälleen, ettei tämä väite pitänyt paikkaansa ja tämäkin asia tuli monessa puheenvuorossa esille jo keväällä 1997.[vi]

Eropohdinnan sijaan huomio työmarkkinoiden kehittämiseen

Taloudellisesta näkökulmasta Suomi teki virheen liittyessään euroalueeseen ilman uudistuksia, jotka olisivat varmistaneet työmarkkinoiden riittävän joustavuuden. Kun otetaan huomioon se, että eroamiseen liittyisi ainakin jonkinasteisia taloudellisia ja todennäköisesti suuria poliittisia haittoja, eroamispohdintojen sijasta huomio kannattaa kiinnittää työmarkkinoiden kehittämiseen. Suomi selviää euroalueen osana ihan kelvollisesti, jos työmarkkinamme toimivat hyvin. Joustavat työmarkkinat ovat myös paras työllisyyden turva, kun teknologia koko ajan tuhoaa olemassa olevia työpaikkoja ennalta vaikeasti arvioitavalla tavalla.

Viittaukset:

EMU-asiantuntijaryhmä (1997), Rahaliitto ja Suomi – talouden haasteet. Valtioneuvoston kanslian julkai­susarja 1997/24.

Iloniemi J. (1997), EMU – politiikkaa vaiko taloutta? PTT Katsaus 2/1997.

Kotilainen M., Alho K. ja Erkkilä M. (1994). Suomen valmistautuminen EMU-jäsenyyteen. Etla B103.

Lehmus M. ja Vihriälä V. (2016), Palkkasopeutuksen merkitys Suomen kriisin helpottajana. https://www.etla.fi/julkaisut/palkkasopeutuksen-merkitys-suomen-kriisin-helpottajana/

PTT Katsaus 2/1997.

Talous- ja rahaliitto – Suomen vaihtoehdot ja kansallinen päätöksenteko. Valtioneuvoston selonteko 20.5.1997. VNS 4/1997 vp

Valtioneuvoston tiedonanto Suomen osallistumisesta euroalueeseen 24.2.1998. VNT 1/1998 vp

Vihriälä V. (1997b), Vaihtoehtoina Emu tai kelluva markka. Helsingin Sanomat, vieraskynä 23.5.

[i] Simuloinnin on tehnyt Markku Lehmus Etlan makromallilla. Tällainen simulointi olettaa, että palkkojen reagoimattomuus talouden tilanteeseen johtuu nimellispalkkajäykkyydestä, ei reaalipalkkajäykkyydestä. Nimellinen jäykkyys tarkoittaa sitä, että palkansaajat eivät ole halukkaita alentamaan euromääräisiä palkkojaan, mutta hyväksyvät reaalipalkkojen alenemisen hintatason nousun kautta. Reaalipalkkajäykkyys puolestaan tarkoittaa sitä, että palkansaajat vaativat ja saavat läpi palkkojen nousun kun hinnat nousevat.

[ii] Lehmus ja Vihriälä (2016). Oletusta, että palkkatason nousu olisi pysähtynyt vasta 2011, vaikka kriisi alkoi jo 2008 syksyllä, voi perustella sillä, että aluksi kysynnän romahdusta saattoi pitää globaalin kriisin aiheuttamana symmetrisenä häiriönä. Tähän paras ratkaisu oli finanssi- ja rahapolitiikan koordinoitu keventäminen, kuten tapahtuikin. Vuoteen 2011 mennessä voisi kuitenkin olettaa käyneen selväksi, että Suomen vientimenetykset olivat monia muita maita paljon suurempia ja tilanteen korjaaminen edellytti kilpailukyvyn parantamista.

[iii] Saksassa palkkaliukumat olivat keskimäärin 1 % negatiiviset eli todelliset keskimääräiset palkat nousivat tämän verran vähemmän kuin ammattiliittojen sopimat taulukkopalkat vuosina 2005 – 2009

[iv] EMU-asiantuntijaryhmä (1997). Työvoimakustannusten joustavuuden merkitystä EMU-oloissa korostettiin myös Etlan EMU-jäsenyyden vaikutuksia arvioineessa aiemmassa raportissa (Kotilainen, Alho ja Erkkilä 1994). Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos laati jäsenyyskeskusteluun liittyen katsauksen EMU:n haitoista ja hyödyistä (PTT 1997). Oma, tässä katsauksessa esille tullut päätelmäni oli, että Suomen ei ole taloudellisia perusteita rynnätä EMU:n jäseneksi ensimmäisten joukossa juuri sen vuoksi, että pidin Suomen kykyä sopeutua epäsymmetrisiin shokkeihin puutteellisena. Toisaalta totesin ratkaisun olevan viime kädessä poliittinen.

[v] Mm. kokenut diplomaatti Jaakko Iloniemi (1997) totesi selvästi, että Suomi voisi halutessaan jäädä EMU:n ulkopuolelle. Hän ei kuitenkaan pitänyt sitä viisaana, erityisesti poliittisista syistä.

[vi] Keväällä 1997 annetussa selonteossaan hallitus rajasi kelluvan kurssin järjestelmän pois vaihtoehtojen joukosta varsin epämääräisin perusteluin: ”valuutan kelluttamiseen liittyisi talouspoliittisesti huomattavia rajoituksia ja ongelmia eikä se ole hallituksen noudattaman politiikan mukainen”. Tämä linjaus herätti tuoreeltaan kritiikkiä, ks. esim. Vihriälä (1997b).