Komission päätös peruuttaa esitys Italian asettamisesta ns. liiallisen alijäämän prosessiin on viimeinen naula EU:n finanssipoliittisen sääntelykehikon arkkuun.
Ns. vakaus- ja kasvusopimuksen idea on ollut pitää yksittäisen jäsenvaltion julkisen talouden alijäämät ja velka hallittuina niin, että maa ei ajaudu julkisen talouden rahoituskriisiin ja aiheuta muille maille vaikeuksia. Sopimus epäonnistui tunnetusti velkaantumisen hillitsemisessä ennen vuonna 2008 alkanutta kriisiä, eikä onnistuessaankaan olisi ollut riittävä ongelmien ennaltaehkäisyyn.
Kriisin aikana sääntöjä uudistettiin eri tavoin. Ehkä tärkein asia oli velkakriteerin korostaminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että tärkeintä on estää velkaantumisen nousu korkealle tasolle ja tällaisen tason määrätietoinen ja uskottava alentaminen, eivät niinkään yksittäisten vuosien alijäämät.
Viime vuosina on jo ollut useita esimerkkejä siitä, etteivät uudistetut säännöt toimi sanottavasti vanhoja paremmin. Italiaa koskeva päätös on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun jäsenmaan selkeään velkakriteerin rikkomiseen ei puututa uudistettujen sääntöjen aikana. Monimutkaista sääntöä hieman yksinkertaistaen Italian pitäisi alentaa julkisen velan suhdetta bkt:hen vähintään 3,5 prosenttiyksiköllä vuodessa. Näin ei tapahtunut 2017, ei tapahdu 2018 eikä voi ennustaa tapahtuvan 2019.
Komissio käynnisti prosessin Italian asettamiseksi liiallisen alijäämän menettelyyn vuotta 2017 koskevan sääntörikkomuksen vuoksi ja koska Italian hallitus ei edes halua korjata tilannetta, vaan on budjetillaan sitä edelleen pahentamassa. Jäsenmailta tuli komission kannalle selvä tuki sekä virkamiestasolla että valtiovarainministerien muodostamassa ECOFIN-neuvostossa.
Tilanne kuitenkin muuttui joulukuun puolivälissä. Ilmeinen syy on se, että presidentti Macron päätti ns. keltaliivimielenosoittajien rauhoittamiseksi finanssipolitiikan toimista, jotka nostavat Ranskan alijäämän 3 % alijäämärajan yläpuolelle. Komissio ja tärkeät jäsenmaat eivät halua vaikeuttaa Macronin asemaa asettamalla Ranskan liiallisen alijäämän menettelyyn, vaikka tälle olisi perusteita. Ranskan pehmeä kohtelu tekee puolestaan vaikeaksi kohdella Italiaa kovakouraisesti. Näin siitä huolimatta, että Italian velkataso on selvästi korkeampi kuin Ranskassa, pyrkimyksiä taloutta vahvistaviin rakenneuudistuksiin ei ole ja markkinat epäilevät ihan eri tavalla Italian velkakestävyyttä.
Kyynikoille tai realisteille, ihan kuinka vain, tuoreimmassa episodissa ei ole mitään uutta. EU:n finanssipoliittisten sääntöjen tulkinta on aina ollut enemmän politiikkaa kuin taloutta tai sääntöjuridiikkaa. Finanssipolitiikan sääntöjen uudelleen vahvistettu hampaattomuus on kuitenkin uudella tavalla ongelmallinen, sen ohella, että ratkaisu on selvä poliittinen voitto populisteille Italiassa ja vähän muuallakin.
Kriisin myötä on voimistunut käsitys, että rahoitusvakauden ylläpitäminen edellyttää yhteisiä toimia, joihin kuuluu myös riskien jakamista jäsenmaiden kesken. On toki paljon erimielisyyttä siitä, kuinka pitkälle menevää tämän riskinjaon tulisi olla. Riskinjakoon kriittisesti suhtautuvatkin maat, kuten Suomi, Hollanti ja Saksa, myöntävät joka tapauksessa sen, että rahoitustukijärjestelmiä ja EKP:n aktiivisuutta paitsi pankkien myös jäsenmaiden maksuvalmiuden turvaamisessa tarvitaan tietyissä oloissa. Tällaisen riskinjaon edellytys kuitenkin on luottamus siihen, että jäsenmaat noudattavat velkakestävyyttä tukevaa politiikkaa ja tämän tueksi luotujen sääntöjen noudattamista valvotaan tehokkaasti. Komission päätös on uusi osoitus siitä, ettei kurinpito toimi, varsinkaan isojen maiden kohdalla. Tämän seurauksena euroalueen vakautta lisäävistä uudistuksista on entistäkin vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen.
Sääntöpolitiikan uskottavuuden uusi kolaus vahvistaa päätelmää, että markkinakuri on ainoa tehokas keino pitää erityisesti isojen euromaiden julkisen talouden hoito kaidalla tiellä. Tämän päätelmän kirkastamista voisi ehkä pitää komission päätöksen myönteisenä puolena, jos sellaista haluaa etsiä. Ongelma vain on, että euroalue on huonosti valmistautunut markkinakurin uskottavuuden edellyttämään velkakestämättömän maan velkasaneeraukseen. Niinpä vahingot sekä maalle itselleen että muille muodostuvat tarpeettoman suuriksi. Saattaa myös olla, että jo Euroopan nykyiset päättäjät pääsevät testaamaan ongelman suuruutta.
