Rahaliiton rakenteiden ja toimintatapojen uudistaminen on lähikuukausien tärkeä politiikkakysymys Euroopassa – edellyttäen, että Saksaan syntyy hallitus. Taustana luonnollisesti on, että kriisivuosien uudistuksista ja viime aikojen hyvästä talouskehityksestä huolimatta rahaliitto on yhä haavoittuva.
Varsinainen poliittinen paine tulee Ranskasta, jonka dynaaminen presidentti Macron haluaa edetä EU:n ja euroalueen tiivistämisessä. Saksan näköpiirissä oleva CDU/CSU:n ja SPD:n muodostama suuri koalitio (GroKo) haluaa tukea Macronia. Saksalaiset näkevät hänessä pitkästä aikaa poliitikon, joka pyrkii vakavasti muuttamaan Ranskaa toimivamman talouden ja vastuullisemman talouspolitiikan maaksi. Brexit ja USA:n murheellinen ”Amerikka ensin” -linja yhdessä Kiinan kasvavien valtapyrkimysten ja Venäjän kansallisuhoilun kanssa vain korostavat EU:n yhtenäisyyden merkitystä.
Paine uudistuksiin juuri nyt tulee yhtäältä siitä, että Euroopan parlamentin vaalit keväällä 2019 muodostavat katkoskohdan, joka estää uusien asioiden eteenpäinviennin pitkäksi aikaa. Toisaalta, sekä Ranskan että Saksan hallitusten ”poliittinen pääoma” hupenee ajan mittaan, jolloin minkä tahansa hankalan asian edistäminen vaikeutuu myöhemmin.
EMU:n kehittämistä jarruttanut peruserimielisyys on koskenut kansallisen vastuun ja yhteisvastuun roolia. Saksa ja sen liittolaiset, ml. Suomi, ovat korostaneet kansallisen vastuun roolia, Ranska ja Etelä-Euroopan maat puolestaan yhteisvastuun roolia.
Saksan GroKo-hallitusohjelmasopimus antaa näkyvän roolin Eurooppa-politiikalle. Ohjelmassa alleviivataan yhteistyötä Ranskan kanssa. Useampikin ohjelman kohta indikoi, että uusi hallitus on aiempaa valmiimpi euroalueen uudistuksiin tavalla, joka ottaa Ranskan näkemykset huomioon. Ehkä tärkein on se, että sopimus esittää ”budjettivarojen varaamista taloudelliseen vakauttamiseen, sosiaaliseen konvergenssiin ja rakenneuudistusten tukemiseen, jotka voivat muodostaa lähtökohdan tulevalle euroalueen investointibudjetille”. Ohjelmassa luvataan myös edistää jäsenmaiden julkisen talouden parempaa valvontaa ja talouspolitiikan koordinaatiota. Kolmas merkityksellinen toteamus on halu muuttaa Euroopan vakausmekanismi (EVM) yhteisöoikeuden piiriin kuuluvaksi ja Euroopan parlamentille vastuulliseksi Euroopan valuuttarahastoksi (EVR).
Suomessa on monella taholla pelätty, että Saksan ja Ranskan mahdollinen EMU-kompromissi jättäisi Suomen yksin puolustamaan jäsenmaiden kansallista vastuuta korostavaa linjaa. Hallitusta on patisteltu tämän vuoksi aktiivisuuteen. Aktiivisuusvaatimuksiin on ainakin implisiittisesti sisältynyt myös suositus tinkiä omaksutuista kannoista, jotta Suomi ei ajautuisi sivuraiteelle, pois EU:n ”ytimestä”.
Huoli siitä, että Saksa ja Ranska sopivat ensin asioista keskenään ja asettavat muut sitten enemmän tai vähemmän tapahtuneen tosiasian eteen, ei ole aiheeton. Tällaista on tapahtunut aiemminkin. Päähuolen ei kuitenkaan pitäisi olla se, poikkeaako Suomen linja siitä, mistä Saksa ja Ranska ovat keskenään valmiit sopimaan. Paljon tärkeämpää on se, saadaanko aikaiseksi sellainen uudistus, joka aidosti parantaa EMU:n vakautta. Tällaiseen uudistukseen näyttäisi nyt olevan paremmat edellytykset kuin vielä vähän aikaa sitten. Huomio pitäisi kiinnittää näiden mahdollisuuksien hyödyntämiseen viisaalla tavalla.
Neljätoista saksalaista ja ranskalaista ekonomistia julkisti tammikuussa yhteisen ehdotuksen EMU:n kehittämiseksi. Ehdotuksen perusidea on vahvistaa samanaikaisesti markkinakuria ja sen pakottamaa kansallista vastuuta talouspolitiikasta ja toisaalta luoda tehokkaampaa riskinjakoa.
Markkinakurin edellytykseksi ryhmä toteaa selkeästi määritellyn mahdollisuuden siihen, että maksukyvyttömän jäsenvaltion velkoja leikataan tarpeellisessa määrin velkakestävyyden saavuttamiseksi. Jotta velkajärjestely ei johtaisi pankkijärjestelmän romahdukseen, on lisäksi tarpeen rajoittaa pankkien sijoituksia kotivaltionsa valtionpapereihin.
Riskinjakoa koskevat ehdotukset sisältävät pankkiunioniin kuuluvan (osittain) yhteisen talletussuojan sekä fiskaalisen varautumisjärjestelmän pankkien kriisinratkaisun tueksi. Yhteinen talletussuoja kuten myös ns. pääomamarkkinaunionin edistäminen lisäävät euromaiden yksityisten sektoreiden välistä riskinjakoa.
Lisäksi ryhmä esittää euromaiden välistä fiskaalista suhdannetasausjärjestelmää. Jäsenvaltiot maksaisivat järjestelmään vuosittain 0,1 % BKT:sta vastaavan summan ja saisivat näin kootusta rahastosta tulonsiirron, jos maan työttömyysaste nousisi yli 2 prosenttiyksikköä vuodessa. Ryhmän esityksessä on myös joukko muita ehdotuksia, jotka koskevat mm. finanssipoliittisen kurinalaisuuden valvontaa ja turvallisten vaateiden luomista ilman yhteisvastuuta.
Ryhmän esitys ei ole tärkeä sen vuoksi, että sen elementit olisivat kauttaaltaan briljantteja tai uusia. Tärkeys tulee ensinnäkin siitä, että kokonaisuus on varsin tasapainoinen. Arvostetut ranskalaisekonomistit tunnustavat markkinakurin ja sen edellytyksenä olevan velkasaneerausmahdollisuuden merkityksen ja saksalaisekonomistit riskinjaon hyödyllisyyden. Toiseksi, ryhmä on ollut yhteydessä sekä Ranskan että Saksan poliittisiin päättäjiin ja virkamiehistöön, eikä ole saanut näiden taholta tyrmäystä. Näistä syistä ryhmän esityksillä voi hyvinkin olla huomattava vaikutus siihen, millaisen uudistuksen taakse Ranska ja Saksa ovat valmiit asettumaan.
Tätä käsitystä tukevat myös muutamat julkiset reaktiot. Ranskan valtiovarainministeri on tuominnut automaattisen velkajärjestelyn, jos jäsenmaa joutuu hakemaan tukea EVM:ltä. Sen sijaan hän ei tuominnut velkajärjestelyn mahdollisuutta yleensä. Useat italialaiset päättäjät ja ekonomistit ovat puolestaan kritisoineet rajusti koko saksalais-ranskalaista ehdotusta juuri velkasaneerausmahdollisuuden osalta. Tätä kritiikkiä tuskin olisi, jos ehdotusta pidettäisiin vain akateemisena sormiharjoituksena.
Saksalais-ranskalainen ehdotus on varsin hyvä pohja Suomen lähikuukausien politiikalle. Sen ohella, että siinä painotetaan velkajärjestelyn mahdollisuuden ja pankkien valtionriskien rajoittamisen tärkeyttä, on paino riskinjaon osalta pääosin yksityistä riskinjakoa toteuttavissa pankkiunionissa ja pääomamarkkinaunionissa. Nämä painotukset ovat järkeviä ja vastaavat Suomen jo omaksumia kantoja.
Hankalin asia Suomelle on fiskaalinen suhdannetasausjärjestelmä, jota Suomi on perustellusti vastustanut. Tällaisen tasausjärjestelmän apu taantumassa oleville maille on vähäinen, mutta järjestelmään sisältyy riski siitä, että kannustimet välttämättömiin sopeutustoimiin heikkenevät ja samalla myös riski pysyviin tulonsiirtoihin.
Suomen ei pidä rynnätä vesittämään järkeviä kantojaan. Suomen kannattaa hyväksyä vain sellainen uudistus, joka mahdollistaa valtioiden velkasaneerauksen ja pankkien (valtionvelka)riskien tehokkaan rajoittamisen. Jos hyvä tulos näissä asioissa edellyttää joustoa muualla, joustamista ei pidä suoralta kädeltä torjua. Esimerkiksi EVM:n/EVR:n päätöksenteon yksimielisyysvaatimuksesta voisi itse tukiratkaisuissa luopua. Tämä ei olisi suuri uhraus; enemmistöpäätös on jo nykyäänkin mahdollista hätätilanteessa.
En sulkisi kokonaan pois myöskään uuden ”fiskaalisen kapasiteetin” luomista, jos tulos on muutoin hyvä ja kapasiteetin koko ja käyttötarkoitukset järkevät, ja jos näitä koskevat ratkaisut jäävät jäsenmaiden yksimielisyyttä edellyttäviksi. Saksan GroKo-hallitusohjelman valossa on ehkä mahdollista, että erillisen suhdannetasausjärjestelmän sijasta voitaisiin päätyä jonkinlaiseen rajattuun investointeja turvaavaan järjestelyyn. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi nykyisen Euroopan strategisten investointien rahaston (ESIR/EFSI) laajentamista, minkä ongelmat olisivat luultavasti hallittavissa.
Suomen kannattaa nyt painaa päälle hyvän, markkinakuria vahvistavan uudistuksen aikaansaamiseksi. Tämä ei ole helppoa sen paremmin asiallisesti kuin poliittisestikaan. Juuri nyt on kuitenkin paras aika yrittää tällaista uudistusta; hyvän talouskehityksen oloissa markkinakuria vahvistavat, järkevästi suunnitellut pelisääntöjen muutokset aiheuttavat vähiten riskiä paniikkireaktioista. Kunnollisen ratkaisun syntymistä saattaa auttaa se, että markkinakuria vierastavat maat tuskin voivat odottaa Saksaan niiden näkökohdille myötämielisempää hallitusta kuin se, mikä nyt on muodostumassa.
Koska tärkeiden periaatteiden muuttamiseksi tarvitaan yksimielisyyttä, pienenkin maan sana painaa, kuten Tasavallan Presidentti valtiopäivien avajaisissa muistutti. Jos kunnon uudistuksesta ei kuitenkaan päästä yhteisymmärrykseen, Suomen ei pidä olla mukana huonoissa järjestelyissä. Tällainen oman tien kulkeminen ei estä muita etenemästä. Ns. tehostetun yhteistyön puitteissa vähintään yhdeksän jäsenmaata voi hyvin perustaa esimerkiksi fiskaalisen tasausjärjestelmän ilman Suomea, jos sellaista hyvänä pitävät. Jos Suomi toimii ratkaisuhakuisesti, on vaikea syyttää epäsolidaarisuudesta, vaikka emme lähdekään mukaan hölmöihin ratkaisuihin.
