Borg ja Vartiainen: ei paljon uutta mutta tärkeä fokus

Vihriälä Vesa

Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen tuore raportti toistaa hieman toisin sanoin havainnot, jotka on todettu Suomen talouden tilasta monessa parin viime vuoden aikana laaditussa politiikkapaperissa. Suomi kärsii isosta kilpailukykyvajeesta, työllisyysvajeesta, tuottavuusvajeesta ja julkisen talouden kestävyysvajeesta. Vaikka käsitykset ”vajeiden” suuruusluokasta voivat poiketa toisistaan, kukaan vakavasti otettava henkilö tuskin enää kiistää sitä, että Suomella on hankala rakenteellinen kasvuongelma, että kyse ei ole vain ulkoa tulleesta suhdannenotkahduksesta. Tässä mielessä yhteinen ”tilannekuva” alkaa olla kasassa.

Borgin ja Vartiaisen paperin politiikkajohtopäätöksissäkään ei ole asioita, joita ei olisi jo useaan kertaan nostettu esille monelta taholta. Niiden selkeä fokus on kuitenkin tärkeä kun ajatellaan lähiaikojen päätöksentekoa. Johtopäätökset keskittyvät poliittisesti kaikkein vaikeimpiin uudistuskohteisiin: työmarkkinoiden toimintaan ja työvoiman tarjontaan, jotka ovat keskeisiä työllisyysasteen nostamisen kannalta. Tarvitaan palkanmuodostusta, joka tuottaa toteutunutta paremmin kilpailukykyisen palkkatason ja -rakenteen. Tarvitaan työvoiman tehokkaampaa siirtymistä työttömyydestä työllisyyteen ja huonon tuottavuuden tehtävistä korkeamman tuottavuuden tehtäviin. Tarvitaan pidempiä työuria ja selvästi enemmän työperäistä maahanmuuttoa.

Suomessa elää monta myyttiä, joihin vedoten on haluttu torjua näitä tavoitteita edistävät uudistukset. ”Kun on niin paljon työttömyyttä, työvoiman tarjonnan lisäys vain lisää työttömyyttä”. ”Suomen palkkataso ei ole pulma, ongelma on huono tuottavuus, joka johtuu huonoista yritysjohtajista”. ”Työttömyysturvan kesto ei vaikuta työttömyyteen”. ”Työvoima kyllä liikkuu, jos on työpaikkoja” jne. Näihin harhaan johtaviin argumentteihin vedoten työllisyyttä on haluttu edistää ikävien rakenneuudistusten sijasta pehmein keinoin kehittämällä työelämää ja koulutusta sekä lisäämällä elvyttävällä finanssipolitiikalla kotimaista kysyntää.

Työelämän kehittäminen on hyvä asia. On kuitenkin absurdia ajatella, että huono työllisyys johtuisi siitä, että ihmiset tympääntyvät ja uupuvat surkeiden pomojen pompoteltavina, vaikka tällaistakin varmasti tapahtuu. Koulutusta voidaan aina parantaa, mutta Suomi on jo maailman kärkeä tässä suhteessa. Elvyttävä finanssipolitiikka oli järkevä reaktio vuonna 2008 alkaneen suhdanneshokin pehmentämiseksi, mutta lisäelvytys olisi hyvin riskialtista, kun Suomi ei ole vieläkään päässyt mukaan muun maailman toipumiseen ja julkisen velan kasvun taittumisesta ei ole mitään merkkejä. Pikemminkin menoja pitää sopeuttaa aikaisempaa pienemmiksi tasolle, jonka arvioitu potentiaalinen tuotanto sallii.

Heikon työllisyyskehityksen ymmärtämiseksi on hyvä muistaa, että tuotannosta, tuotantokapasiteetista ja työpaikkojen luomisesta päättävät yritykset ja niihin pääomaa investoivat sijoittajat, kutsuttakoon heitä yrittäjiksi, yritysjohtajiksi tai kapitalisteiksi. Myönteinen päätös syntyy vain jos tällainen päätös kannattaa. Moni suomalainen yrittäjä työllistänee mieluummin Suomessa kuin muualla ja voi jopa tinkiä kannattavuudesta tämän takia. Tämän varaan ei voi kuitenkaan laskea, kun kilpailu on kovaa ja ihmisten ja pääomien liikkuvuus vapaata. Ulkomaiset toimijat katsovat joka tapauksessa vain sijoitusten riskikorjattuja tuottoja, kuten myös Suomen suurimpien sijoituspääomien hallinnoijat, kansalaisten eläkevaroista vastaavat eläkeyhtiöt. Jos Suomessa tuotanto, työllisyys ja investoinnit kehittyvät vuodesta toiseen muita maita heikommin, sen on pakko johtua siitä, että investoinnit ja työllistäminen Suomessa eivät ole kovin houkutteleva vaihtoehto.

Suomen houkuttelevuuden parantamiseksi on vaikea löytää muuta lääkettä kuin tehdä työvoimakustannukset edullisemmiksi suhteessa tuotannossa syntyvään arvonlisäykseen ja vähentää työvoiman palkkaamiseen liittyviä riskejä. Puhutaan siis yleiskorotuksista pidättäytymisestä moneksi vuodeksi, suuremmasta joustavuudesta yritystasolla palkkojen, työaikojen ja työtehtävien määrittämisen osalta, sekä palkkaamisen riskejä vähentävistä irtisanomissuojan heikennyksistä. Puhutaan myös työvoiman tarjonnan lisäämisestä niin, että yritykset voivat luottaa saavansa osaavaa ja kustannuksiltaan kilpailukykyistä työvoimaa myös 5-10 vuoden aikajänteellä, eikä vain tänä vuonna. Samaa tavoitetta palvelee rakennetyöttömyyden vähentäminen ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoa lyhentämällä.

Tällainen puhe kuulostaa kipeältä monen palkansaajan näkökulmasta. Useimmat tarpeelliset uudistukset ovat monien palkansaajien välittömien lyhytaikaisten etujen vastaisia. Kyse ei kuitenkaan ole vaativammista asioista kuin millä Ruotsi ja Saksa ovat saaneet työllisyytensä ratkaisevasti Suomea paremmalle uralle. Erityisesti kyse ei ole siitä, että Suomen työmarkkinainstituutiot pitäisi muuttaa amerikkalaisiksi. Kuten Borg ja Vartiainenkin toteavat, tarvittavat uudistukset voidaan tehdä Suomen konsensusperinteen pohjalta jos tahtoa on.

Borgin ja Vartiaisen viesti on, että parhaimmillaankin kilpailukyvyn palauttamiseen siedettävälle tasolle ja työllisyyden tuntuvampaan kohenemiseen kuluu puoli vuosikymmentä. Tämä on pitkä aika. Olisikin ollut hyvä, jos raportissa olisi pohdittu sopeutumisen nopeuttamista työnantajamaksuja tilapäisesti alentamalla ja/tai säännöllistä työaikaa pidentämällä ilman vastaavaa palkankorotusta. Kumpikaan näistä ei ole helppo tai ongelmaton toimenpide, mutta tuskin täysin mahdotonkaan, kuten Etlan parin kuukauden takaisessa ”Muistioita hallitukselle” -paperissa käy ilmi. Tällaisten vaihtoehtojen pohdinta olisi lopputuloksesta riippumatta alleviivannut sitä, että Suomen työmarkkinajärjestelmä ei ole kyennyt muuntumaan EMU-jäsenyyden edellyttämälle tolalle.

Toinen seikka, jota raportissa jää kaipaamaan, on keskustelu politiikan valmisteluprosessista. Suomessa on viime vuosilta runsaasti kokemusta siitä, kuinka hallitus on antanut intressijärjestöjen torpedoida tai ainakin pahoin viivyttää uudistushankkeita taikka toisaalta ujuttaa huonosti harkittuja toimia hallituksen valmisteluun. Samoin on erittäin huonoja esimerkkejä siitä, kuinka poliittiset päättäjät ovat sekaantuneet asiantuntijoiden valmistelutyöhön ja aikaansaaneet kaoottisen valmisteluprosessin. Kun Ruotsissa näyttäisi olevan parempi traditio kummassakin suhteessa, olisi raportin laatijoilla ollut oiva tilaisuus pohtia hyvän politiikkavalmistelun ominaisuuksia ja antaa sitä koskevia suosituksia.

Työmarkkinoihin ja työvoiman tarjontaan välittömästi liittyvien toimien rinnalla tarvitaan toki muutakin kasvupolitiikkaa, mm. verotuksen painopisteen siirtämistä pois työn verotuksesta, kannustinloukkujen purkamista työn ja pääoman verotuksesta, sekä asuntopolitiikkaa, joka tukee työvoiman uudelleen kohdentumista. Toimivaan kasvuohjelmaan kuuluu myös kansalaisille helpommin markkinoitavia asioita, kuten digitaalistrategiaa, rahoitusjärjestelmän kehittämistä, sääntelyn järkeistämistä, kilpailupolitiikkaa, infrastruktuurin valikoitua kohdentamista jne. Mutta ilman Borgin ja Vartiaisen raportissa tarkasteltua työmarkkinoita koskevaa kovaa ydintä kasvupolitiikasta puhuminen on tuuleen huutamista ja näin ennen vaaleja äänestäjien harhauttamista.