Rinteen hallitusohjelma lisää julkisia menoja merkittävästi. Lisäys ajoittuu suhdannetilanteeseen väärin – paitsi siinä tapauksessa, että toivottu normaali taloustilanne kääntyy taantumaksi. Silloin puolestaan ohjelman rahoitukselta putoaa pohja pois, sillä kansainvälinen taantuma laskee myytäväksi tarkoitetun omaisuuden arvoa.
Valtion omaisuuden myynti on merkittävässä roolissa Rinteen hallitusohjelman rahoituksessa. Suomen valtio on kansainvälisesti vertailtuna suuri omistaja, joten periaatteessa julkisen omistuksen vähentämiselle on tilaa eikä suunniteltu myyntimäärä koske suurtakaan osuutta koko omaisuudesta.
Myynti myös tuottaa hyvin, jos talous säilyy hallitusohjelman toivomassa ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa” eikä taantumaa tule. Tällöin hallitus rahoittaa valtion omaisuuden myynnillä kolmen miljardin euron ”tulevaisuusinvestoinnit”. Lisäksi hallitus lisää menoja reilun miljardin verran pysyväisluonteisilla korotuksilla, jotka puolestaan rahoitetaan veronkorotuksilla ja paremmalla työllisyydellä.
Menojen lisääminen ajoittuu kuitenkin suhdannepoliittisesti väärin. Hallitus tulee – kaikkien oppien ja kokemusten vastaisesti – lisänneeksi menoja korkeasuhdanteessa (Ramey 2019). Kestävyysvajeesta kärsivän talouden pitäisi ennemminkin hyvänä aikana kasvattaa puskureita (Yared 2019).
Menolisäykset eivät myöskään juurikaan kiihdytä kasvua tulevaisuudessa. Selkeimmin kasvuodotuksia sisältyy Business Finlandin innovaatioavustusten lisäämiseen. Myös VTT:n pääomitus ja Suomen Akatemian lippulaivahankkeet voivat parantaa kasvunäkymiä, joskin vasta erittäin pitkällä aikavälillä.
Pysyviksi povattuihin menolisäyksiin sisältyy indeksikorotuksia yliopistoille ja muita pieniä lisäpanostuksia, joilla lienee myös pitkän aikavälin kasvuvaikutuksia. Yhteensä tuotantopotentiaalia kasvattavia satsauksia on hallitusohjelmassa kuitenkin vain vajaa 400 miljoonaa euroa.
Lisäksi hallitus panostaa noin 500 miljoonan euron verran hankkeisiin, jotka kansantalouden tilinpidon mukaan ovat investointeja eivätkä kulutusta. Tällaisia ovat esimerkiksi kertainvestoinnit raideliikenteeseen, laajakaistaohjelmaan, Kansallisteatterin korjaamiseen ja liikuntapaikkojen rakentamiseen. Nämä satsaukset nostavat talouskasvua, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, lähinnä elvytysluonteisesti lyhyellä aikavälillä, jos vain vapaata (rakennus)työvoimaa löytyy eivätkä julkiset satsaukset ole pois yksityisistä.
Muut yli 3 000 miljoonan euron kerta- ja pysyväisluonteiset lisäpanostukset ovat julkisen kulutuksen lisäämistä. Niiden tarpeellisuutta pitää pohtia vertaamalla yhteiskunnan tämän hetken epäkohtia ja pitkän aikavälin haasteita. Jos tämän hetken ongelmat ovat pahoja, rahat kannattaa käyttää nyt, kestävyysvajeesta huolimatta. Sen sijaan, jos tämän hetken ongelmat eivät ole pahoja, kannattaa lievittää tulevien sukupolvien taakkaa, joka on väistämättä suuri ikääntymisen vuoksi.
Menolisäykset sopisivat paremmin taantumaan, joka on hyvinkin mahdollinen lähivuosina. Nykykirjauksilla kuitenkin hallitusohjelmasta tulee jättielvyttävä ja jättivelkaannuttava, koska omaisuuden myynniltä putoaa taantumassa pohja pois.
Hallitusohjelman kirjausten perusteella taantumankaan ei anneta horjuttaa miljardin euron pysyviksi tarkoitettuja menolisäyksiä, jos kotimainen politiikka muuten tuottaa hyviä työllisyystoimia. Taantumassa kuitenkin menojen lisäys siirtyy lisävelaksi, koska verotulot laskevat ja työllisyystavoite jää toteutumatta. Työllisyystavoitetta on käytännössä mahdoton toteuttaa ilman kansainvälisen talouden vetoa.
Hallitusohjelmassa ei ole myöskään varauduttu kertaluonteisten ”tulevaisuusinvestointien” perumiseen. Taantumassa omaisuuden arvo laskee, joten omaisuuden myynnin sijaan hallituksen on tällöin rahoitettava myös tulevaisuuspanostukset lisävelalla. Muuten panostukset pitäisi kattaa aiottua suuremmilla omaisuuden myynneillä.
Samoin käy taantuman varalle rakennetulle elvytyspaketille. Miljardin euron elvytyspaketti rahoitetaan ”talousarvion ulkopuolisilla rahastoilla, finanssisijoituksilla ja verojen tarkistuksilla”. Kun omaisuutta ei haluta myydä alennuksella, on taantumassa joko kiristettävä verotusta tai otettava lisää velkaa. Jäljelle jää käytännössä velkaantuminen, koska verojen kiristäminen vähentää vastaavasti elvytyspaketin tehoa, kun toinen käsi antaa ja toinen ottaa.
Vaikka menolisäyksiä ei taantumassa tehtäisikään, velkaantuminen lisääntyy ilman erillisiä päätöksiäkin sosiaaliturvamenojen lisääntyessä ja verotulojen huvetessa. Suomessa nämä automaattiset vakauttajat ovat kohtuullisen suuret kansainvälisesti vertailtuna.
Hallitusohjelma myös sitoutuu tasapainoiseen julkiseen talouteen kautensa loppuun mennessä, joten vääntö siitä, missä määrin taantuma sallii tästä tavoitteesta luopumisen, on varmasti kova.
Toisaalta hallitus tuskin haluaa lähteä Italian tielle uhmaamaan EU:n vakaussääntöjä, toisaalta paineet vaalikampanjoissa annettujen menolupausten pitämiseen ovat suuret.
Samalla velkaantumisen vähättely on nostanut päätään matalan korkotason myötä. Suomen valtion 10-vuotinen lainakorko kolkuttelee näin kesäkuun lopussa vuoden 2016 pohjalukemia ja on jopa hivenen miinuksella.
MIT:n professori ja entinen IMF:n pääekonomisti on lisännyt vettä myllyyn huomauttamalla, että talouskasvu on ollut Yhdysvalloissa usein korkotasoa nopeampaa (Blanchard 2019). Tällöin velkataakka kevenee ajan myötä melkein automaattisesti. Blanchard ei kuitenkaan itsekään suosita velkaantumisen jatkamista edes Yhdysvalloille. Syitä on useita.
Talouskasvun ja korkotason välinen suhde näyttää olevan erittäin heiluvainen, eikä velka käytännössä aina vähene, vaikka talous kasvaa korkotasoa nopeammin (Wyplosz 2019). Talouskasvun painuminen korkotasoa alemmas puolestaan johtaa helposti pahaan kierteeseen.
Esimerkiksi alijäämäinen julkinen talous heikentää tilannetta. Mitä suurempi alijäämä on, sitä enemmän talouskasvun on ylitettävä korkotaso, jotta velkataakka hellittää. Suomessa julkinen talous on edelleen alijäämäinen pitkästä nousukaudesta huolimatta, eikä ennusteiden mukaan tasapainoa saavuteta kuluvankaan hallituskauden aikana.
Velkaantuminen on myös sitä riskialttiimpaa, mitä suurempi velan lähtötaso on (Alcidi ja Gros 2018). Esimerkiksi Italiassa elvytyspaketti nykytilanteessa ennemminkin haittaisi kuin auttaisi kasvua ja työllisyyttä, koska velan korko nousisi lisävelan vuoksi niin voimakkaasti (Blanchard ja Zettelmeyer (2018).
Lisäksi velkataakka on sitä riskialttiimpi mitä vähemmän rahapolitiikka voi tukea elvytystä. Suomen on turha toivoa, että EKP voisi lähteä elvyttämään Suomen velkaongelman vuoksi. Suomi on kuitenkin vain 2 % euroalueen koosta.
Matala korkotaso ei myöskään pienennä Suomen kestävyysvajetta, sillä samalla se tarkoittaa myös alhaisempaa tuottoa varallisuudelle. Koska Suomessa on eläkevarallisuutta enemmän kuin julkista velkaa, tuottotason pysyminen pitkään alhaisena vain pahentaisi kestävyysvajetta.
Hallituksen kannattaa vähintäänkin valmistautua tinkimään pysyvistä menolupauksistaan, sillä omaisuuden myyminen hyvän sään aikaan voi osoittautua liian optimistiseksi toiveeksi. Myös menojen ajoituksessa pitää olla tarkkana.
Kirjallisuus:
Alcidi ja Gros (2018), “Debt Sustainability Assessments: The state of the art”, In-Depth Analysis, Requested by the Econ Committee of the European Parliament.
Blanchard (2019), “Public Debt and Low Interest Rates”, Presidential Address at the American Economic Association annual meeting,
Blanchard ja Zettelmeyer (2018), The Italian Budget: A Case of Contractionary Fiscal Expansion? PIIE
Ramey (2019). Ten Years After the Financial Crisis: What Have We Learned from the Renaissance in Fiscal Research? The Journal of Economic Perpectives, 33, 2
Wyplosz (2019). Olivier in Wornderland. VOX CEPR Policy Portal, 17.6.2019.
Yared (2019). Risin Government Debt: Causes and Solutions for a Decades-Old Trend. The Journal of Economic Perpectives, 33, 2.
