Muutoksen merkit alkoivat näkyä jo 1990-luvulla riippumatta siitä, katsotaanko ammatteja vai yksityiskohtaisia tehtäviä. Kehitys alkoi loogisesti. Osaavan työvoiman kysyntä kasvoi samalla kun väestön koulutustaso koheni. Tämä tapahtui heikosti koulutettujen kustannuksella: korkeakoulutusta vaativat ammatit ja tehtävät lisääntyivät ja vähän koulutusta vaativat tehtävät vähentyivät.

Kehityskululle on tarjottu kahta selitystä. Toisen mukaan teknologisen kehityksen luonne suosii korkeasti koulutettuja (englanniksi skill-biased technological change). Kilpaileva selitys, kansainvälisen kaupan kasvu, on saanut vähemmän kannatusta.

Muutos jatkuu, mutta sen kaava on vaihtumassa. Yhdysvalloissa nähtiin ensimmäiset merkit siitä jo vuosituhannen vaihteessa. Korkeapalkkaisten ja korkeakouluopintoja edellyttävien työtehtävien kasvu jatkui ripeänä, mutta kasvu ei näyttänyt enää tapahtuvan pienipalkkaisten vaan erityisesti keskipalkkaisten työtehtävien kustannuksella. Itse asiassa pienipalkkaisille alkoi tarjoutua työtilaisuuksia aikaisempaa paremmin. Tätä ilmiötä kutsutaan työtehtävien kasvun polarisaatioksi.

Viime vuosina ilmiötä on tutkittu paljon. Ristiriitaisiakin tuloksia on löytynyt, eikä kovin voimakkaisiin maailmanlaajuisiin yleistyksiin näyttäisi olevan vielä perusteita. Tulokset näyttävät vaihtelevan maiden välillä varsinkin sen suhteen, mitä on tapahtunut keskipalkkaisten ja matalapalkkaisten tehtävien välillä.

Tutkimustulosten perusteella myös Suomessa on selviä merkkejä polarisaatiosta. Tulokset tosin antavat hieman vaihtelevia tietoja polarisaation voimakkuudesta ja luonteesta. Näyttää kuitenkin siltä, että rajuimmat muutokset keskittyvät ensisijaisesti tiettyihin ammatteihin ja työtehtäviin. Suurin tuho on koskenut perinteisiä teollisuus- ja toimistotehtäviä.

Työtehtävien polarisoitumista on selitetty sillä, että teknologisen kehityksen luonne on muuttunut. Niin sanotut yleiskäyttöiset teknologiat ovat levinneet aikaisempaa useampiin työtehtäviin. Etenkin informaatio- ja kommunikaatioteknologiat (ICT) ovat myllertäneet tehtävärakenteita. ICT:llä on pystytty korvaamaan etenkin monia rutiininomaisia tietotehtäviä. Tyypillisesti nämä tehtävät löytyvät palkkajakauman keskiosista. Toisaalta ICT:n leviäminen ei näytä juuri korvanneen korkeapalkkaisten erityisosaamista, vaan on pikemminkin täydentänyt sitä ja lisännyt tällaisten palkansaajien kysyntää työmarkkinoilla. Myös matalapalkkaisista tehtävistä on merkittävä osa sellaisia, ettei niitä ole ainakaan toistaiseksi voitu helposti korvata ICT:n avulla.

Toinen tekijä, joka näyttää vaikuttaneen työtehtävien polarisaatioon on työtehtävien siirtäminen maan rajojen ulkopuolelle eli ns. offshoring. Jotkut tehtävät ovat toisia helpommin siirrettävissä kehittyviin maihin, mikä tietysti vaikuttaa kehittyneiden maiden tehtävärakenteisiin. Kolmas polarisaatioon vaikuttava tekijä on koulutusjärjestelmässä tapahtunut muutos ja etenkin korkeakoulutuksen nopea ekspansio.

Näiden muutosten vuoksi työmarkkinatutkimuksessa on työtehtäviä alettu tarkastella uusista näkökulmista. Aiemmin tarkasteluja tehtiin ennen kaikkea koulutuksen tason mukaan. Nyttemmin on ryhdytty käyttämään uusia jaotteluja koulutuksen sijasta tai sen täydennykseksi. Työtehtäviä on alettu luokitella sen mukaan, kuinka rutiiniomaisesta tehtävästä on kyse. Myös inhimillisen vuorovaikutuksen merkitys määrittää jakolinjoja erilaisten työtehtävien välillä. Lisäksi työtehtävät poikkeavat toisistaan sen suhteen, kuinka helppoa ne on siirtää maantieteellisesti etäälle.

Polarisaatiokehityksen luonteen ja erityisesti siihen vaikuttaneiden tekijöiden ymmärtäminen näyttäisi olevan edellä kerrottuja näkökohtia tarkastelemalla helpompaa kuin keskittymällä pelkästään tehtävien suorittajan koulutustasoon. Esimerkiksi palkkajakauman keskellä näyttää olevan paljon rutiininomaisia tietotehtäviä, joita tietotekniikka on korvannut tai joita on suhteellisen helppo siirtää kehittyviin maihin. Sen sijaan korkeapalkkaiset tehtävät ovat tyypillisesti vaihtelevia ja/tai inhimillistä vuorovaikutusta edellyttäviä – sellaisia, joita ICT ei korvaa vaan ehkä pikemminkin täydentää. Tällaisten tehtävien siirtäminen kehittyviin maihin ei myöskään yleensä ole yritykselle taloudellisesti kannattavaa. Myös monet matalapalkkaiset tehtävät ovat sillä tavalla vaihtelevia tai inhimillistä vuorovaikutusta edellyttäviä, että niitä on ollut ainakin tähän saakka vaikea korvata koneilla tai tietotekniikalla, ja myös niiden siirtäminen ulkomaille on usein vaikeaa. Tämä selittää sen, miksi nämä tehtävät ovat säilyneet. Kulutuskysynnän rakenteen muuttuminen on jopa lisännyt joidenkin tällaisten tehtävien määrää.

Tärkein kysymys on kuitenkin edelleen hämärän peitossa: mihin tehtävärakenteiden muutos lopulta johtaa? Tutkimukset ovat tähän asti keskittyneet erityisesti Yhdysvaltoihin ja lähinnä muutoksiin yhteiskunnan tasolla. Tämä on ymmärrettävää, koska kyseessä on suhteellisen uusi taloudellinen ilmiö. Henkilöryhmä- ja yksilötason tarkastelut toisivat toivottavaa täydennystä tähän tilannekuvaan.

Polarisaatiokehityksellä näyttäisi olevan myös kiinnostava suhdannepiirre. Taantuman aikana työtehtävien absoluuttinen häviäminen näyttää keskittyvän erityisesti keskipalkkaisiin tehtäviin. Sen sijaan korkea- ja matalapalkkaiset työt säilyvät kohtuullisen hyvin. Taantuman jälkeinen talouskasvu näyttää olevan niin sanotusti ”jobless” erityisesti keskipalkkaisten työtehtävien osalta, ja työpaikkojen luonti keskittyy lähinnä palkkajakauman ylä- ja alapäähän. Tähän viittaavat eräät yhdysvaltalaiset tutkimustulokset.

On edelleen hieman epäselvää, miten tehtävärakenteiden polarisaatio heijastuu palkkakehitykseen. Selvästi näyttää siltä, että korkeapalkkaisimmat ovat kasvattaneet eroa keskituloisiin. Hyvä uutinen on, etteivät kaikkein huonoimmassa asemassa olevat välttämättä putoa palkkakehityksestä. Yhdysvalloissa pienituloiset näyttävät jopa hieman kuroneen kiinni eroa keskituloisiin. Tämä on linjassa sen kanssa, että matalapalkkatehtäviä on syntynyt talouteen lisää.

Toisaalta samaan aikaan monen keskituloisen työtehtävä on kadonnut. Monet pystyvät siirtymään vaativampiin tehtäviin, joissa syntyy arvonlisää enemmän kuin aikaisemmissa tehtävissä. Tältä osin kehitys on talouskasvua vahvistavaa. Monet voivat kuitenkin tippua matalan palkkatason ja matalan tuottavuuden tehtäviin, mikä on kielteistä niin sosiaalisesti kuin talouskasvun kannalta. Valitettavasti näistä asioista ei ole riittävästi tutkimustietoa edes muualta, Suomesta puhumattakaan.

Ylipäätään tehtävärakenteiden muutos vaikuttaa palkansaajien mahdollisuuksiin liikkua tehtävien välillä ja tätä kautta urakehitykseen. Palkkajakauman keskiosan työtehtävien kutistuminen saattaa hankaloittaa erityisesti nuorten uramahdollisuuksia ja etenkin matalapalkkatöiden käyttämistä ponnistuslautana paremmin palkattuihin töihin. Työmarkkinoille pyrkivät saattavat lisäksi kohdata entistä suurempaa kilpailua matalapalkkatöistä, jos merkittävä osa supistuvissa keskipalkkaisissa töissä olevista joutuu hakeutumaan matalampipalkkaisiin töihin. Tutkimatta olevien ilmiöiden listalle voidaan lisätä myös monta muuta tärkeää työmarkkinoiden toimintaan liittyvää kysymystä. Yllä esille nostetut esimerkit riittänevät kuitenkin valaisemaan, että suomalaisten päättäjien tietopohjaa työmarkkinoita ravistelevien muutosten seurauksista on kipeä tarve syventää.

Rita Asplund
Mika Maliranta

Suomessa on pitkälti keskusteltu niin sanotuista Hartz-reformeista ja niiden vaikutuksista. Usein Saksan työmarkkinoita koskevissa kirjoituksissa painotetaan voimakkaasti näkemystä siitä, että työttömyysasteen lasku on saavutettu politiikalla, joka on luonut vain ”huonoja” työpaikkoja ja lisännyt samalla köyhyyttä.

Tässä kolumnissa haluan tuoda Saksan työmarkkinoita koskevaan keskusteluun kaksi näkemystä: Ensiksi, Hartz-reformien aikaan työmarkkinoilla tapahtui myös muita muutoksia, ja toiseksi, kuva työmarkkinoiden muutoksesta on jossain määrin liioiteltu.

Hartz-reformit

Saksassa säädettiin vuosina 2002–2005 neljä lakia, jotka tunnetaan nimellä Hartz-reformit. Laeilla pyrittiin vaikuttamaan sekä työvoiman tarjontaan että työvoiman kysyntään. Tarjontaa pyrittiin lisäämään leikkaamalla työttömyysturvan tasoa ja erityisesti sen kestoa sekä tehostamalla aktiivista työvoimapolitiikkaa. Työvoiman kysyntää puolestaan pyrittiin lisäämään purkamalla osittain työmarkkinasääntelyä.

Työnhakijoiden aktivointi oli Hartz-reformin keskeinen osa. Siihen pyrittiin kiristämällä oikeutta työttömyyskorvaukseen, lisäämällä työnhakijan vastuutta työn etsinnästä, vähentämällä mahdollisuuksia hylätä työtarjouksia sekä leikkaamalla työttömyysturvan tasoa ja kestoa. Reformeihin sisältyi myös erilaisia palkkatukijärjestelmiä.

Työmarkkinasääntelyä koskeneet muutokset koskivat irtisanomissuojaa, vuokratyötä ja määräaikaisia työsopimuksia. Vuokatyöhön liittyvät viimeisetkin rajoitukset poistettiin. Irtisanomissuojaa koskeva lainsäädäntö ei aikaisemmin koskenut alle viiden hengen yrityksiä, mutta Hartz-reformit nostivat tämän luvun kymmeneen. Määräaikaisia työsopimuksia koskeva lainsäädäntö puolestaan koski ennen Harz-reformeja ainoastaan alle 58-vuotiaita työntekijöitä. Hartz-reformien myötä ikäraja laski 52 vuoteen.

Hartz-reformit ovat pääosin vaikuttaneet positiivisesti työttömyyden alenemiseen. Työttömyysturvajärjestelmän muutokset ovat vähentäneet erityisesti ikääntyneiden työttömyyttä.

Palkkatukien on puolestaan osoitettu parantaneen työttömien työllistymistä ja kasvattaneen heidän tulojaan tukiperiodin jälkeen.

Sopimusjärjestelmän murros

Vähemmän huomiota on saanut osakseen sopimusjärjestelmän muuttuminen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että muutos on tapahtunut vähitellen. Seuraavassa nostetaan esille kolme merkittävää muutosta.

1. Järjestäytyminen on laskenut

Työntekijöiden järjestäytyminen on laskenut merkittävästi viimeisten 20 vuoden aikana. Järjestäytymisaste on alentunut 30 prosentista noin 20 prosenttiin. Myös työnantajien järjestäytymisaste laskenut, mutta vieläkin 60 prosenttia palkansaajista työskentelee työnantajaliittoon kuuluvassa yrityksessä. Järjestäytyminen ei kuitenkaan enää tarkoita sitoutumista työehtosopimukseen. Ensiksi, monet yritykset ovat halunneet irrottaa työnantajaliiton jäsenyyden työehtosopimuksen sitovuudesta. Toiseksi, yritykset saavat perustaa erillisen työnantajaliiton, joka ei ole sidottu työehtosopimukseen.

Näiden muutosten voidaan ajatella kasvattaneen työnantajien neuvotteluvoimaa, mikä on saattanut heijastua palkka- ja työllisyyskehitykseen.

2. Työehtosopimusten sitovuus on vähentynyt

Saksassa sitovien ja yleissitovien työehtosopimusten piiriin kuuluvien työntekijöiden osuus on pienentynyt 1990- ja 2000-luvulla. Vuonna 1998 palkansaajista 73 prosenttia eli kolme neljännestä kuului sitovien työehtosopimusten piiriin, mutta vuoteen 2009 mennessä kattavuus oli pudonnut 61 prosenttiin.

Saksassa työehtosopimusten kattavuus on selvästi matalampi kuin useimmissa muissa teollistuneissa maissa.

3. Työehtosopimusten joustavuus on lisääntynyt

Joustavuuden ja vaihtoehtojen lisääntyminen työmarkkinoiden sopimustoiminnassa on muuttanut Saksan työmarkkinoita perusteellisesti. Työehtosopimusten joustavuuden lisääntyminen näkyy erityisesti siinä, että ns. avaamislausekkeet ovat yleistyneet.

Työehtosopimusten avaamislausekkeiden yleistymisen taustalla ovat kasvaneet paineet työehtojen, lähinnä työaikojen ja palkkojen, joustavammalle määräytymiselle yritys- ja työpaikkatasolla. Avaamislausekkeiden perusteella tietyistä työehdoista voidaan sopia yrityksissä toisin kuin sopimuksessa on määrätty.

Monissa tapauksissa avaamislausekkeen käyttö on rajoitettu tilanteisiin, joissa sovituista työehdoista poikkeaminen auttaisi vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa olevia yrityksiä välttämään konkurssin tai turvaamaan työpaikkoja. Joissakin tapauksissa avaamislausekkeen käytöllä voi olla myös laajempia ja yleisempiä perusteita, kuten yrityksen kilpailukyvyn parantaminen. Tällaiset perusteet ovat viime vuosina yleistyneet.

Joustoista sovittaessa yritys voi sitoutua välttämään irtisanomisia ja turvaamaan työntekijöiden työpaikkojen säilymisen tietyn ajanjakson. Vuonna 2010 avaamislausekkeita käytti yli puolet yrityksistä.

Työmarkkinoiden huonontumista on liioiteltu

Onko saksalaisten työmarkkinoiden murros tarjonnut vain kurjistumista palkansaajille, kuten usein asia esitetään? Ovatko uudet työpaikat vain epätyypillisiä ja huonosti palkattuja? Melko tuore tutkimus tarjoaa näihin kysymyksiin vastauksen (Schäfer & Schmidt, 2011).

Työmarkkinoiden rakennetta tarkasteltaessa on olennaista verrata erilaisten työsuhdetyyppien yleisyyttä suhteessa työikäiseen väestöön (15–64 vuotiaisiin). Tämä antaa paremman kuvan väestön taloudellisesta asemasta kuin vertailu vain työllisiin.

Toistaiseksi voimassa olevassa kokoaikaisessa työsuhteessa olevien osuus suhteessa työikäiseen väestöön on vuosien 1993 ja 2008 välillä laskenut noin 40 prosentista hieman alle 40 prosenttiin. Epätyypillisten työsuhteiden osuus ei siis ole juuri kasvanut. Pelkästään työllisiä tarkasteltaessa tulokset näyttävät erilaisilta. ”Normaaleissa työsuhteissa” olevien osuus työllisistä on laskenut 60 prosentista hieman yli 50 prosenttiin samalla ajanjaksolla. Tämä ero selittyy sillä, että työvoiman ulkopuolella olevien osuus työikäisestä väestöstä on pienentynyt merkittävästi.

Samoin havaitaan, että normaali- ja korkeapalkkaisten osuus työikäisistä on hieman noussut, kuten myös matalapalkkaisten osuus. Tämä selittyy jälleen sillä, että työvoiman ulkopuolella ja työttömänä oleminen on pienentynyt.

Entäpä köyhyys? Ovatko uudentyyppisissä työsuhteissa olevat työssäkäyviä köyhiä? Osa heistä on. Vuonna 2008 työllisten suurin köyhyysaste, hieman yli 20 prosenttia, oli ns. mini-jobien haltijoilla. (Mini-job on työ, josta ansaitsee alle 400 € kuukaudessa. Kyseessä on eräs palkkatuen muoto, sillä näistä tuloista ei tarvitse maksaa sosiaaliturvamaksuja.) Samana vuonna työttömien köyhyysaste oli kuitenkin merkittävästi korkeampi, vähän yli 60 prosenttia. Schäfer & Schmidt osoittavat myös, että siirtyminen työvoiman ulkopuolelta matalapalkkatöihin vähentää köyhyyttä.

Hartz-reformeja on kritisoitu siitä, että työmarkkinat ovat jakautuneet kahtia. Sama kahtiajako on ollut olemassa ennenkin, mutta aiemmin jakolinja kulki työllisten ja ei-työllisten välillä. Reformien avulla matalan tuottavuuden työntekijät ovat päässeet työmarkkinoille, mikä oli heille aiemmin hankalaa.

Työmarkkinoiden muutos ei siis ole ollut yhtä dramaattinen kuin usein annetaan ymmärtää. Sekä Hartz-reformit että sopimusjärjestelmän muutos ovat tukeneet työllisyyttä ja vähentäneet työvoiman ulkopuolella olemista. Yksilötasolla tämä on tarkoittanut köyhyysriskin pienenemistä. On kuitenkin kiistanalaista, kummalla on ollut suurempi merkitys. Esimerkiksi Akyol, Neugart, and Pichler (2013) korostavat sopimusjärjestelmän muutoksen merkitystä.

* * *

Kolumni perustuu ammattiliitto Pron, Metallityöväen liiton ja Vapaus Valita Toisin ry:n järjestämässä seminaarissa ”Onko Saksan tie myös Suomen tie?” 27.5.2013 pidettyyn puheenvuoroon, sekä julkaisuihin Kauhanen (2012) ja Kauhanen ja Saukkonen (2011).

Lähteet:

Akyol, M., Neugart, M. and Pichler, S. (2013). Were the Hartz Reforms Responsible for the Improved Performance of the German Labour Market? Economic Affairs, 33(1), 34-47.

Kauhanen, A. (2012). Saksan työttömyysihme Ajankohtaista taloudessa ja tutkimuksessa (Vol. 1/2012): ETLA.

Kauhanen, A. ja Saukkonen, S. (2011). Miksi Saksa menestyy? Talous- ja työmarkkinauudistusten rooli Saksan taloudellisessa menestyksessä 2000-luvulla (Vol. 251). Helsinki: Taloustieto.

Schäfer, H. und Schmidt, J. (2011). Der Niedriglohnsektor in Deutschland: Entwicklung, Struktur und individuelle Erwerbsverläufe IW-Analysen (Vol. 77): Institute der deutschen Wirtschaft Köln.

Nokia Siemens Networksilla palvelujen osuus liikevaihdosta on puolet. Vuonna 2012 NSN:n voitto palveluista oli 332 euroa, siinä missä muiden toimintojen tappio oli pitkälti toista miljardia (HS 3.6.; Nokia 20-F report). Rolls-Royce ja monet muut johtavat teollisuusyritykset ovat samassa tilanteessa: raudassa tulee turpiin, mutta onneksi se avaa portin palveluihin.

Miten tässä nyt näin kävi? Miksi alkutuotannon, teollisuuden ja palvelujen pyhään kolminaisuuteen perustuva ajattelumme heittää näin perusteellisesti häränpyllyä? Miksi ennen jäännöseräksi ja jopa ”tuottamattomaksi työksi” mielletyt palvelut ovat kuin varkain nousseet kansallisen ja yritysten strategian keskiöön?

Syinä ovat digitalisaatio ja arvoketjujen pilkkoutuminen sekä näihin liittyvä kiristyvä kilpailu ja syvenevä erikoistuminen. Yhteisvaikutuksena sekä teollisuus että palvelut ovat Suomessa muuttuneet tavalla, jossa rajanveto näiden sektoreiden välillä on yhä mielivaltaisempaa.

Tarkkaan ottaen johtolauseen väittämä, puolet viennistämme on palveluita, perustuu toukokuun lopulla avattuun OECD-WTO tietokantaan, jossa maailmankauppaa on mitattu jalostusarvopohjaisesti ja siten bkt:n kanssa yhdenmukaisesti. Tällä lähinnä oikeaa olevalla mittaustavalla Suomen palveluvientiosuus on keskimääräistä korkeampi ja kasvanut muita länsimaita voimakkaammin.

Kiinan aktivoiduttua maailmanmarkkinoilla vuoden 1980 paikkeilla teollisuustuotteiden hinnat suhteessa kehittyneiden maiden kustannustasoon ovat romahtaneet 40 prosenttia. Samalla teollinen osaaminen on levinnyt maantieteellisesti. Näiden kehityskaarien seurauksena puhdas tuote, siis ilman brändiä, digitaalisia tai palvelu-ulottuvuuksia, on muuttunut bulkiksi.

Palveluita pidetään monesti Suomessakin matalan koulutus- ja palkkatason työpaikkojen sektorina. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka hajonta palvelujen koulutus- ja palkkatasoissa onkin muuta yrityssektoria suurempaa.

Suomen palvelusektorin työpaikoista puolet on korkeaa koulutus- ja osaamistasoa vaativia. Muidenkin alojen korkean osaamistason sisäisten palvelutehtävien osuus on kasvanut. Nykyisin koko talouden tasolla arviolta lähes yhdeksän kymmenestä Suomessa tehtävästä työtunnista on sellaista työtä, joka ei ole välittömässä yhteydessä fyysiseen valmistukseen.

Vaikka keskimäärin palkat tehtyä työtuntia kohden ovatkin yksityisissä palveluissa alhaisemmat kuin teollisuudessa, niin palveluissa korkeimpien tuntipalkkojen osuus ja absoluuttinen määrä ovat huomattavasti suurempia. Vähintään 40 euron tuntipalkkaan yltää yksityisissä palveluissa 23 000 henkilöä. Vastaavaan tuntikorvaukseen teollisuuden puolella pääsee 6 400 henkilöä.

Kehittyneissä maissa teollisuus on palveluvaltaistunut ja toisaalta palvelut ovat teollistuneet. Teollisuutta tai palveluita hedelmällisempää olisi keskittyä ajattelemaan ylipäätään liiketoimintoja, joilla on aina joku fyysinen, palvelu-, digitaalinen ja aineettomien oikeuksien ulottuvuus.

Suomen kannalta fyysisen valmistuksen lisäämisellä on itseisarvoisesti melko rajallinen merkitys. Valmistuksen kiistaton ja keskeinen merkitys liittyy sen yhteyteen sisäisiin ja ulkoisiin palvelutyötehtäviin ja palveluliiketoimintoihin; tämän linkin voimakkuus vaihtelee: elektroniikan kokoonpanossa linkki on usein olematon ja koneteollisuudessa keskeinen.

Kaikki haikailevat Suomeen 200 000 työpaikkaa lisää (tässä yhteydessä onnittelut McKinsey & Companyn Helsingin toimistolle; laskelmanne on saavuttanut 100 prosentin markkinaosuuden).

Vaikka kansallisen teollisuusstrategian perään on haikailtu oikealta ja vasemmalta, me emme näe mitään mahdollisuutta sellaiselle suoraan valmistukseen liittyvien työtehtävien renessanssille, että tämän saldon täyttämisessä päästäisiin edes hyvään alkuun. Jos teollisuus on tässä yhteydessä ollut lyhytnimi teollisesta osaamispohjasta kumpuaville palvelutehtäville, niin ollaan jo huomattavasti enemmän kartalla.

Palvelut on uusi teollisuus!

Mika Pajarinen, tutkija, Etlatieto Oy (ETLAn tytäryhtiö), mika.pajarinen@etla.fi
Petri Rouvinen, toimitusjohtaja, Etlatieto Oy (ETLAn tytäryhtiö), petri.rouvinen@etla.fi

Tarkennukset/kiitokset:
Kolumnin ajatuksista laajemmin ETLA Muistiossa No 14. Kirjoitus perustuu osin Pajarisen, Rouvisen ja Ylä-Anttilan 13.12.2012 julkaistuun kirjaan Uutta arvoa palveluista Tämä kolumni on laadittu osana Etlatiedon BRIE-ETLA-hanketta, jossa muiden teemojen ohella sivutaan servitization-ilmiötä.

Pekka Himasen Sininen Kirja on kirjoitettu selonteon tarpeisiin. Sen parasta antia ovat luultavasti kohdat, jossa kuvaillaan talouskasvun ”luovan tuhon” mekanismia. Tämä tapahtuu nykyaikaisessa schumpeteriläisen kasvuteorian hengessä.

Tässä kasvuteoriassa luovalla tuholla tarkoitetaan mekanismia, jossa monopolivoittoja tavoittelevat yritykset luovat ja ottavat käyttöön uutta teknologiaa, joka tuhoaa muiden yritysten aikaisemmin luoman vanhan teknologian synnyttämiä voittoja. Huonosti kannattavien, vanhaa teknologiaa soveltavien yritysten tuotanto korvautuu tehokkaammalla tuotannolla. Tätä kautta voimavarojen käytön keskimääräinen tehokkuus kansantaloudessa paranee.

Vaihtoehtoinen näkökulma perustuisi perinteisempään niin sanottuun eksogeeniseen kasvuteoriaan, jossa teknologinen kehitys nähdään deterministisenä. Tästä näkökulmasta katsottuna luova tuhokin on vain epäkiinnostava tuottavuuskasvun mekanismi – ei siis tuottavuuden kasvun lähde.

Eksogeeninen kasvuteoria tarjoaa pohjan niin sanotulle kasvulaskennalle. Menetelmällä lasketaan, mikä osa talouskasvusta johtuu investoinneista ja mikä työpanoksen määrän ja laadun muutoksista. Se osa kasvusta, joka jää noiden tekijöiden jälkeen selittämättä, tulkitaan tässä laskennassa teknologiseksi kehitykseksi. Teknologinen kehitys on siis jäännöstermi, joka käytännössä pitää sisällään hyvin monenlaisia tekijöitä. Näitä tekijöitä yhdistää se, että teorian mukaan niitä ei voida omin toimin edistää. Eksogeeninen kasvuteoria ei siis vaikuta kovin houkuttelevalta ajattelukehikolta, jos tarkoituksena on miettiä, miten kasvua voitaisiin edistää.

Eksogeeninen kasvuteoria ja kasvulaskenta ovat toki tärkeitä kansantaloustieteen innovaatioita, joiden päälle myöhemmät teoreettiset ja empiirisen kasvututkimuksen edistysaskeleet ovat rakentuneet. Kasvulaskenta on myös melko helppoa sen jälkeen, kun tilastovirasto on suurella työllä laskenut tarpeelliset aikasarjat.

Tilastoaikasarjojen tarkkuus on kasvulaskennan yksi ongelma. Aalto-yliopiston taloustieteen professori Matti Pohjola on käynyt mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta muun muassa vuonna 2007 ilmestyneessä kirjoituksessaan.

Kasvulaskennan toinen ongelma on se, että tuloksille ei voida antaa kausaalitulkintaa. Tämä on havainnollistettu muun muassa Harvardin taloustieteen professori Philippe Aghionin ja Brownin yliopiston taloustieteen professori Peter Howittin vuonna 2008 kirjoittamassa tieteellisessä artikkelissa. Tulkintaongelmaa syntyy siitä, että investoinnit ovat teknologisen kehityksen seuraus.

Ongelmistaan huolimatta kasvulaskenta on kuitenkin edelleen hyvin suosittu. Harvardin taloustieteen professori Dani Rodrik totesi vuonna 2008 blogissaan seuraavasti:
“[…] no World Bank country economic memorandum is apparently complete without a sources-of-growth exercise — I wonder what purpose it really serves”. Maailmanpankin kohdalle voisi sijoittaa myös muita kansainvälisiä tai kotimaisia järjestöjä tai instituutioita.

Viime vuosikymmenten aikana tutkijat ovat pyrkineet menemään yhtä askelta syvemmälle kuin eksogeenisessa kasvuteoriassa. Tämä tapahtuu niin sanotun endogeenisen kasvuteorian avulla. Kysytään, mistä tekijöistä talouskasvun perustana oleva teknologinen kehitys johtuu? Lisäksi kysytään, voiko julkinen valta jotenkin vaikuttaa teknologiseen kehitykseen?

Filosofointiin tai semanttiseen saivarteluun taipuvainen mieli voi tietenkin kysyä syntyjä vieläkin syvempiä. Nämä pohdinnat johtavat lopulta kauas maailmankaikkeuden alkuräjähdykseen. Silloin myös syntyivät differentiaalimatematiikan lait, joita hyödyntäen ekonomistit ovat myöhemmin talouskasvun mekanismeja formaalisti tutkineet. Siinä välissä joidenkin matemaatikkojen piti käydä läpi keksimisen mekanismi, jotta matematiikan lait osattiin kirjoittaa paperille taloustieteilijöille hyödynnettävissä olevaan konkreettiseen muotoon.

Käytännöllisemmästä maallisesta filosofiasta viehättyneet tutkijat ovat kuitenkin politiikan kannalta kiinnostavalla ”välitasolla” ja ovat siis keskittyneet endogeeniseen kasvuteoriaan. On selvitelty, miten sellaiset tekijät kuten tutkimus- ja kehityspanostukset, koulutus, ulkomaiset yritykset tai tuotemarkkinakilpailu vaikuttavat teknologiseen kehitykseen ja tätä kautta kansantalouden tuottavuuden ja tuotannon kasvuun. Perinteinen kasvuteoria on askeleen liian korkealla, jotta tuollaisia kysymyksiä voitaisiin teorian pohjalta tarkastella.

Endogeeninen schumpeteriläinen kasvuteoria, jossa tarkastellaan luovan tuhon mekanismia, on osoittautunut erityisen hedelmälliseksi tarkastelukehikoksi. Aghion, Pennsylvanianin yliopiston taloustieteen professori Ufuk Akcigit ja Howitt ovat laatineet tänä vuonna katsauksen endogeenisen schumpeteriläisen kasvuteorian nykytilanteesta. Jo artikkelin johdannon lukemalla pääsee hyvin selville teorian piirteistä ja eduista.

Schumpeteriläiseen kasvuteoriaan pohjautuva soveltava empiirinen tutkimus edellyttää sekä laajoja yritys- ja henkilötason aineistoja että hyvää tietoteknistä tallennus- ja laskentatehoa. Molemmilta osin tilanne on merkittävästi parantunut meillä ja muualla 1990-luvun alun jälkeen. Ensimmäisestä kuuluu iso kiitos tilastovirastoille, jotka maailmanlaajuisesti ovat aikaisempaa yhteistyöhaluisempia tutkijoiden kanssa. Tilastolain uudistus luultavasti parantaa Suomessa tilannetta entisestään. Toinen on tietoteknologian kehityksen ansiota. 1990-luvun puolivälissä tapahtunut tieto- ja viestintäteknologian vallankumous siis vauhditti sekä talouskasvua että tarjosi entistä parempia välineitä sen tutkimiseen.

Aineistojen ja tietoteknologian osalta Suomi on kulkenut kansainvälisen eturintaman mukana. Tutkimuksen ja tietoteknologian hyödyntämistä on tältä osin Suomessa haitannut opetuksen niukkuus, mutta tilanne on hyvää vauhtia parantumassa. Esimerkiksi schumpeteriläisen kasvuteorian hengessä tehdystä soveltavasta empiirisestä tieteellisestä tutkimuksesta käy Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori Ari Hyytisen ja kirjoittajan tänä vuonna ilmestynyt tutkimus. Siinä tutkitaan yritysten luovaa tuhoa Suomessa. Tarkemmin sanottuna sitä, miten yritykset vaikuttavat talouden tuottavuuden kasvuun elinkaarensa eri vaiheissa.

Kiitos kasvututkimuksen yhden kansainvälisen kärkinimen, MIT:n taloustieteen professorin Daron Acemoglun, uusimman kasvututkimuksen oivalluksia on hyödynnetty myös taloushistorian tutkimuksessa. Viime vuonna hän kirjoitti yhdessä Firenzen yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen professorin James Robinsonin kanssa teoksen Why nations fail? The origins of power, prosperity, and poverty. Se kertoo tarkkanäköisemmin kuin aikaisemmat taloushistorialliset teokset, miksi jotkut maat ovat vauraita ja toiset köyhiä. Erot eivät johdu kulttuurista, maantieteestä tai geeneistä. Syyt ovat kaukana historiassa ja syvällä instituutioiden toiminnassa.

Yksi kirjan opetus on se, että talouskasvu ei ole kestävällä pohjalla ellei kansalaisilla ole tasaveroisia mahdollisuuksia osallistua demokraattiseen päätöksentekoon ja taloudelliseen toimintaan. Tämä pitää sisällään paitsi tarpeettomien kieltojen ja rajoitusten puuttumisen, mutta myös mahdollisuuksien tasa-arvon. Toinen opetus on se, että vaurauden tavoittelu epäonnistuu, jos huono politiikka tai huonosti toimivat instituutiot estävät yritystoiminnan jatkuvan uudistumisen luovan tuhon kautta.

On vaarallista pitää noita kahta tekijää itsestäänselvyyksinä. Yliolkainen suhtautuminen luovaan tuhoon voi johtaa samanlaiseen kurjuuden kierteeseen kuin Kreikassa, Italiassa tai Japanissa. Kreikassa ja Italiassa se on tapahtumassa äkillisesti, Japanissa se on tapahtunut hiipuvasti.

Tulevaisuutta varten valmistauduttaessa ei voida tuudittautua sen varaan, että teknologinen kehitys hoitaa asiat puolestamme, vaan on ennen kaikkea huolehdittava siitä, että luova tuho toimii myös jatkossa. Silloin teknologisen kehityksen tarjoamat mahdollisuudet toteutuvat yhtä menestyksellisesti kuin eturintamamaissa. Vain silloin vaurastumme tasatahtia parhaiden maiden kanssa.

Kirjoittaja toimii ETLA:ssa tutkimusjohtajana ja Jyväskylän yliopistossa osa-aikaisena professorina.

Tasapainottuuko valtiontalous?

Hallitusohjelmassa on esitetty kaksi keskeistä valtiontalouden tasapainoa koskevaa tavoitetta: 1) valtion velan bkt-suhde on saatava laskuun hallituskaudella ja 2) valtiontalouden alijäämä saa olla korkeintaan 1 prosentti BKT:sta hallituskauden lopussa. Vuoden 2012 kehysriihessä sovittiin 1.2 miljardin euron menonleikkauksista ja samansuuruisista veronkorotuksista. Keskeinen sopeutustoimi on kuluvan vuoden alusta toteutunut arvonlisäveron nosto prosenttiyksiköllä. Taloudellista kasvua on pyritty tukemaan kohdennetuilla toimilla, jotka eivät ole aiheuttaneet kovin paljoa menoja tai tulojen menetyksiä.

ETLAn Suhdanteessa 1/2013 esittämän arvion mukaan velkatavoitteen saavuttaminen edellyttää 1.8 miljardin euron suuruista tulojen ja menojen sopeutusta aiemmin päätettyjen lisäksi. Vajetavoite edellyttäisi 4 miljardin euron suuruista sopeutusta. Koska Euroopan ja samalla Suomen taloudellinen kehitys on ollut selvästi aiemmin ennakoitua huonompi, ETLA ei suosittanut edellä mainitun suuruisten sopeutusten toteuttamista, vaan katsoi, että korkeintaan miljardin euron suuruinen sopeutus riittäisi. Sopeutusta voidaan jatkaa seuraavalla hallituskaudella.

Kuluvan vuoden kehysriihessä hallitus sopi vajaan 600 miljoonan euron suuruisesta budjettisopeutuksesta vuosina 2014–2015. Tämän suuruinen sopeutus on nykyisessä suhdannetilanteessa riittävä – olettaen, että nyt ja aiemmin päätetyt sopeutukset toteutetaan. Sopeutuksen toteutuminen riippuu myös siitä, missä määrin ja millä vauhdilla arvioidut noin 480 miljoonan euron suuruiset yhteisöveron alentamisen ns. dynaamiset (kasvua vahvistavat) vaikutukset toteutuvat.

Nykyinen hallitus voi vielä alentaa valtionvelkaa myymällä omistuksiaan osakkuusyhtiöissään (yksityistämällä). Tällä tavalla hallituksen velkatavoite voitaisiin muodollisesti saavuttaa, erityisesti jos yksityistämiset ajoitettaisiin vuoteen 2015. Yksityistämällä ei kuitenkaan saada aikaan pysyvää korjausta, koska se ei vaikuta menojen ja tulojen kasvuvauhtiin – korkomenoja lukuun ottamatta.

Koska koko julkisen talouden ns. EMU-velka uhkaa kohota yli 60 prosentin BKT:hen suhteutettuna, seuraavakin hallitus joutuu vielä lisäsopeutusten eteen, ellei taloudellinen kasvu vahvistu merkittävästi ennustetusta. Seuraavan hallituksen keskeinen keino, menojen leikkauksen ohella, on todennäköisesti arvonlisäveron nosto. Yhden prosenttiyksikön suuruisella korotuksella valtion kassaan voidaan saada lisätuloja noin 700 miljoonaa euroa vuodessa.

Kehysriihi ei aiheuta merkittäviä ennusteen tarkistuksia

Kehysriihessä päätetyt hyödykeverojen korotukset (alkoholi, tupakka, sähkö) kiihdyttävät kuluttajahintojen nousua noin 0.6 prosenttiyksiköllä. Tämän vuoksi kuluttajahintojen nousuennustetta vuodelle 2014 on tarvetta kohottaa Suhdanteessa 1/2013 ennustetusta 1.9 prosentista 2.5 prosentin tuntumaan.

Kuluttajahintojen nousu vaikuttaa negatiivisesti yksityiseen kulutukseen. Aiemmin ETLA arvioi yksityisen kulutuksen kasvuksi 1.3 prosenttia vuonna 2014. Nopeampi inflaatio alentaisi muiden tekijöiden pysyessä ennallaan yksityisen kulutuksen kasvun alle prosentin. Koska mm. tuloratkaisut ovat auki, tarkkoja uudelleenarvioita ei kannata tässä vaiheessa tehdä.

Kehysriihen keskeinen päätös oli yhteisöveron alentaminen 4.5 prosenttiyksiköllä vuoden 2014 alusta. Hallitus pyrkii sillä edistämään taloudellista kasvua ja työllisyyttä. Tämä toimi parantaa yritysten kannattavuutta ja edistää suomalaisten yritysten investointeja. Se myös houkuttelee maahan ulkomaisia sijoituksia. (Ks. Kotilainen ja Nikula, 2010; Nikula ja Kotilainen, 2012.) Ulkomaiset sijoittajat hyötyvät yhteisöveron alennuksesta eniten, koska osinkoveron kiristyminen ei kohdistu niihin. Alempi yhteisöverokanta myös siirtää yritysten veronmaksua ulkomailta Suomeen (verosuunnittelukanava eli profit shifting -kanava). Vaikutusten tarkkaa ajoitusta ei pystytä arvioimaan, koska se riippuu mm. suhdanteiden kehityksestä. Yhteisöveron alennuksen vaikutus taloudelliseen kasvuun ja työllisyyteen on kuitenkin muutaman vuoden aikavälillä selvästi positiivinen. Se näkyy ensimmäisenä nopeampana viennin ja investointien kasvuna.

Kehysriihen päätösten vaikutuksista kokonaistuotannon kasvuun vuonna 2014 osa on siis negatiivisia ja osa positiivisia. Kulutuksen kasvun edellytykset heikkenevät, mutta viennin ja investointien kasvun mahdollisuudet kohenevat. Nämä kumoavat likimain toisensa, joten kasvuennustetta ei ole aihetta sanottavasti muuttaa. Vuoden 2013 talouskehitykseen kehysriihen päätökset eivät vaikuta merkittävästi, vaikka ne kohentavatkin yritysten luottamusta.

Osinkoverosta sopu piinaviikkojen jälkeen

Yhteisöveron alentamisen vastapainoksi hallitus päätti kiristää osinkoverotusta. Korotuksella ei kuitenkaan pyritty täysimääräiseen kompensaatioon. Kehysriihessä sovittiin listattujen yhtiöiden osinkojen verotuksen kiristämisestä ja listaamattomien yritysten verotuksen rakenteen muutoksesta enemmän kasvua tukevaksi. Koska päätöstä pidettiin laajalti liikaa suursijoittajia ja suuria yrityksiä suosivana, pääsiäisen jälkeen 4.4.2013 sovittiin tarkistuksista.

Lopulta päädyttiin siihen, että listattujen yritysten osingoista 85 prosenttia (aiemmin 70 prosenttia) on verollisia ja loput verottomia. Verokanta on 30 prosenttia, jos pääomatulot eivät ylitä 40 000 euroa. Suuremmilla pääomatuloilla prosentti on 32. Efektiivisesti osinkovero on aiemman 21–22.4 prosentin sijasta 25.5–27.2 prosenttia.

Listaamattoman yhtiön osakkeen matemaattiselle arvolle lasketun kahdeksan prosentin vuotuisen tuoton osalta osinko on 25-prosenttisesti veronalaista tuloa 150 000 euroon saakka. Tämän euromääräisen rajan ylittävästä osingosta 85 prosenttia on jatkossa veronalaista pääomatuloa. Listaamattoman yhtiön kahdeksan prosentin vuotuisen tuoton ylittävä osinko verotetaan myös kokonaan pörssinoteerattujen yhtiöiden tavoin 85 prosenttisesti pääomatulona. Alkuperäisessä kehysriihen esityksessä edellä mainittua 150 000 euron rajaa ei ollut. Nettovarallisuudeltaan varakkaimpien yritysten jakamien osinkojen verotus kiristyy kehyspäätökseen verrattuna.

Summa summarum

Hallituksen kehysriihen päätökset olivat menettelytavoissa tapahtuneesta kompuroinnista huolimatta suhdannetilanteeseen sopivia ja kasvun edellytyksiä vahvistavia. Yhteisöveron alennus oli tarpeellinen toimi sekä verokilpailuun vastaamisen että verorakenteen kehittämisen kannalta. Julkisen talouden tasapainottamista on jatkettava seuraavan hallituksen aikana. Toivottavasti tämä tapahtuu paremmassa suhdannetilanteessa.

Kehysriihen päätökset olivat kuitenkin vain yksi askel Suomen talouden vahvistamisessa. Väestön ikääntymisestä aiheutuva julkisen talouden ns. kestävyysvaje edellyttää yhä pikaisia toimia. Toivottavasti tässä asiassa edetään syksyllä, kun työuria pohtivat työryhmät saavat työnsä päätökseen. Myös julkisen talouden tuottavuutta täytyy kohottaa. Sosiaali- ja terveyspalveluiden tehokas uudistaminen on tässä keskeistä. Valitettavasti hallituksen kaavailut ovat tältä osin sekavia, eikä merkittävää toiminnan tehostumista ole näköpiirissä.

Talouden tuotantoperusta on heikentynyt elektroniikka- ja paperiteollisuuden rakenteellisten vaikeuksien, kiristyvän kilpailun ja heikentyneen kilpailukyvyn vuoksi. Tutkimuksella, tuotekehittelyllä ja markkinoinnin tehostamisella on pyrittävä saamaan uusia tuotteita markkinoille. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman hyvää kustannuskilpailukykyä. Tässä suhteessa syksyn työmarkkinaratkaisut ovat avainasemassa.

Lähteet

ETLA (2013) Suhdanne 1/2013.
Kotilainen, M. ja Nikula, N. (2010) Why do firms invest in the Baltic Sea Region? ETLA Keskusteluaiheita nro 1229.
Nikula, N. ja Kotilainen, M. (2012) Determinants for Foreign Direct Investment in the Baltic Sea Region. ETLA Raportit – Reports 1.
Valtioneuvosto (2013a) Hallitus on sopinut valtiontalouden kehyksistä: Vahva panostus kasvuun, työllisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja vakauteen. Tiedote 135/2013.
Valtioneuvosto (2013b) Hallituspuolueiden puheenjohtajat sopivat tarkistuksista osinkoverouudistukseen.
Valtiovarainministeriö (2013) Valtiontalouden kehykset vuosille 2014–2017.

Eläkesääntöjen sallima joustavuus on tärkeää siksi, että ihmisten olosuhteet ja heidän toiveensa ja tavoitteensa vaihtelevat suuresti. Monet eivät halua jäädä eläkkeelle heti kun voisivat, koska he pitävät tekemästään työstä, tai haluavat lisäansioita. Myös kuukausieläkkeen kasvattaminen voisi olla syy lykätä eläkkeen nostamisen aloittamista.

Vuoden 2005 eläkeuudistuksen jälkeen eläkkeelle jäänti on mahdollista ajoittaa aiempaa joustavammin, mikä on hyvä asia. Eläkkeen noston lykkäämistä ei kuitenkaan aina hyvitetä reilulla tavalla. Itse asiassa pelkkää lykkäämistä hyvitetään nykyisin vasta iästä 68 alkaen. Siitä lähtien eläke kasvaa 0,4 % jokaista lykkäyskuukautta kohden. Ikävälillä 63 – 67 hyvitys tulee korkean karttumaprosentin muodossa, ja edellyttää siis työnteon jatkamista. Superkarttuma tuottaa suuren hyvityksen niille, joiden ansiot ovat iästä 63 alkaen aiemmin kertyneeseen eläkeoikeuteen verrattuna suuret, ja pienen hyvityksen niille, joiden tilanne on päinvastainen. Jos työntekoa ei jatka, lykkäämistä ei hyvitetä lainkaan.

Barr ehdottaa, että jo kertyneen eläkeoikeuden pääoma-arvo säilyisi eläkkeen nostoa lykättäessä. Ikävuoteen 63 mennessä karttunut eläke voisi kasvaa esimerkiksi 0,4 % jokaista lykkäyskuukautta kohden (tarkka luku pitäisi laskea kuolintodennäköisyyksien ja korko-oletusten avulla), eli lähes 5 %, jos eläkkeen nostoa viivästäisi vuodella. Lykkäysvuoden aikana tehty ansiotyö kartuttaisi eläkettä lisää, mutta karttumaprosentti olisi nykyistä 4,5 prosentin superkarttumaa pienempi.

Kun Barr puhuu joustavuuden lisäämistä, hän ei tarkoita varhaista eläköitymistä, vaan valintoja täyden vanhuuseläkeiän jälkeen. Kun vanhuuseläkkeen alaikäraja on saavutettu, kertyneeseen eläkeoikeuteen pitäisi voida suhtautua vähän samaan tapaan kuin omalla pankkitilillä olevaan rahaan, eli eläkettä pitäisi voida nostaa täyttä kuukausieläkettä vähemmän. Nostamatta jätetty summa kasvaisi korkoa edellä kuvatun lykkäyshyvityksen muodossa. Täysi kuukausieläke olisi ikään kuin eläketilin kuukausinostolle asetettu katto. Kattoa ei saisi ylittää, mutta sen alla voisi varallisuuden käyttöä ajoittaa nykyistä vapaammin.

Barrin osittaiseen eläkkeennostoon ehdottamat valintamahdollisuudet, 25 %, 50 % tai 75 %, ovat samat kuin Ruotsin eläkejärjestelmässä. Siellä osittaista nostomahdollisuutta käytetään suhteellisen vähän. Se ei kuitenkaan osoita jouston tarpeettomuutta. Asiallinen korvaus eläkkeen osittaisnostosta tai noston lykkäämisestä loisi merkittäviä lisämahdollisuuksia vanhuusajan taloussuunnitteluun. Niku Määttänen ja Tarmo Valkonen pohtivat raportissa Asunnot eläkkeiksi?² asuntovarallisuuden muuttamista lisäeläkkeeksi. Se voisi tapahtua esimerkiksi niin, että asunto vaihdettaisiin pienempään 63-vuotiaana, hintaerolla elettäisiin vuosi tai useampia, ja eläkettä alettaisiin nostaa vasta sen jälkeen. Lykkäyskorotukset olisivat silloin kasvattaneet kuukausieläkettä, ja kulutusmahdollisuudet olisivat lisääntyneet koko loppuelämän ajaksi.

Parisuhteessa elävien ja yksinasuvien eläkkeitä pohtiessaan Barr suosittaa jälleen lisää valintamahdollisuuksia. Yksinasuvaan verrattuna pariskunta nauttii monista skaalaeduista kulutuksessaan, esimerkiksi kodinkoneiden hankinnassa ja lehtitilauksissa. Leskeksi jäävät menettävät nämä edut. Eläkkeelle jäätäessä pariskunnat voisivat halutessaan jakaa eläkeoikeutensa niin, että puolison kuollessa toinen saisi enemmän kuin puolet pariskunnan kokonaiseläketulosta. Tällöin leski pystyisi paremmin pitämään kulutustasoaan yllä. Halutessaan pariskunnat voisivat myös sopia, että eron yhteydessä eläkeoikeudet jaettaisiin tasan. Tällaiset valinnanmahdollisuudet eivät rasittaisi eläkejärjestelmän taloutta; niissä vain jaettaisiin normaalisti kertyneitä eläkeoikeuksia nykyisestä poikkeavalla tavalla. Nämä ehdotukset vaatisivat perusteellista tutkimusta tuekseen, kuten Barr itsekin toteaa.

Ja lopuksi: elinikien pitenemisen vuoksi eläkkeelle pitäisi jäädä myöhemmin. Kustannussyistä valinta on tehtävä korkeamman eläkeiän tai pienempien kuukausieläkkeiden välillä, ja Barr kannattaa ensimmäistä vaihtoehtoa. Vaikka Suomen eläkejärjestelmä on Barrin mukaan kokonaisuudessaan hyvässä kunnossa, eikä päätöksiä tarvitse tehdä hätiköidysti, hän ei arviota esitellessään antanut kovin paljoa aikaa reagoida piteneviin elinikiin ja muihin väestömuutoksiin: “any solution that does not include later retirement over the medium term will fail”.

¹Barr, Nicholas (2013): The pension system in Finland: Adequacy, sustainability and system design. Evaluation of the Finnish pension system / Part 1, Finnish Centre for Pensions.

²Määttänen, Niku ja Valkonen, Tarmo (2013): Asunnot eläkkeiksi? ETLA Raportit No 5.

Kumpikin turvakeino osoittautui tehottomaksi. Markkinakuri ei toteutunut, vaan valtioiden korot yhtäläistyivät ja osa aiemmin korkeista koroista kärsineistä jäsenmaista käytti tätä hyväksi pikemminkin ylläpitämällä reipasta menojen kasvua kuin vahvistamalla julkisen talouden rakenteellista tasapainoa. Yhtä huonosti toimi vakaus- ja kasvusopimus. Alijäämä- ja velkakriteerit osoittautuivat löysiksi ja niitäkin rikottiin. Sopimus ei myöskään turvannut julkista taloutta yksityisen sektorin velkaantumisen aiheuttamalta välilliseltä uhalta julkisen talouden tasapainolle. Kurinpidon epäonnistuminen teki euroalueen haavoittuvaksi ja oli osasyy nyt elettävään kriisiin.

Hyvän talouskasvun vuosina nukkunut markkinakuri alkoi toimia kriisin puhjettua. Sijoittajat heräsivät havaitsemaan, että valtion velkaan liittyy aito riski, mikä on johtanut pääomapakoon ongelmamaista. Tämä on nostanut rajusti korkoja näissä maissa, heikentänyt niiden kasvua ja lisännyt maksukyvyttömyyden uhkaa.  Monien arvioiden mukaan korkoreaktiot ovat ainakin joidenkin maiden osalta ylimitoitettuja.

Markkinarahoituksen kallistuminen ja ehtyminen on johtanut jäsenmaiden väliseen yhteisvastuuseen tavalla, joka rikkoo no-bailout-lausekkeen henkeä. Jäsenmaan maksukyvyttömyyden on pelätty romahduttavan ao. maan rahoitusjärjestelmän ja leviävän dominon tavoin muualle euroalueelle.  Ääritilanteessa seurauksena voisi olla euroalueen hajoaminen, potentiaalisesti katastrofaalisin seurauksin. Tämän epästabiilin kierteen katkaisemiseksi euroalueen jäsenmaat ovat katsoneet välttämättömäksi antaa ongelmamaille rahoitustukea ja Euroopan keskuspankki on ostanut korkeasta korosta kärsivien valtioiden velkakirjoja.

Yhteisvastuuta on syntynyt myös eurojärjestelmän kautta. Pääomapako on ilmennyt ongelmamaiden keskuspankkien velkaantumisena EKP:lle samalla kun pääomapaon kohteena olevien maiden keskuspankeille on syntynyt runsaasti saamisia EKP:lta. Yhteisvastuun kasvulle ei näy välitöntä loppua.  Kyse on pikemminkin siitä kuinka hallittua ja rajattua se on. Ilman pääomapakoa pysäyttäviä politiikkapäätöksiä yhteisvastuu lisääntyy eurojärjestelmän kautta automaattisesti. Eurojärjestelmän yhteisvastuu ei toisaalta ole lainkaan ongelma niin kauan kuin alue pysyy koossa.

Samalla kun rahoitustuki torjuu liian voimakkaaksi koettujen markkinareaktioiden vaikutuksia se vähentää luonnollisesti painetta ongelmamaiden saattaa taloutensa kestävälle pohjalle. Tämän ”moraalikato”-ongelman lieventämiseksi ja tuen takaisinmaksun varmistamiseksi rahoitustukeen on liitetty ehtoja julkisen talouden saneeraamiseksi ja talouden kilpailukykyä ja kasvupohjaa tukevien uudistusten toteuttamiseksi. Ehtojen toteuttamista pyritään valvomaan komission, EKP:n ja IMF:n muodostaman ”troikan” jatkuvan seurannan avulla.

Jäsenmaiden tulevaan taloudenpitoon kohdistuvaa poliittista kontrollia lisätään myös useilla talouspolitiikkasääntöjen uudistuksilla. Jo hyväksytyt kuusi lainsäädäntöuudistusta (ns. six pack) vahvistavat vakaus- ja kasvusopimusta ja luovat uuden makrotaloudellisten epätasapainojen prosessin. Jäsenmaiden finanssipolitiikan rajoituksia ja valvontaa tehostetaan myös kahdella muulla lakiehdotuksella ja jäsenmaiden kansallista lainsäädäntöä koskevalla finanssipoliittisella sopimuksella.

Onko tuloksena markkinakurin korvaaminen kokonaan poliittisella kontrollilla euroalueen taloudenpidon saamiseksi kestävälle tolalle ja pitämiseksi sellaisena? Monet ajattelevat näin: Kriisi pakottaa katastrofaalisten seurausten pelossa yhteisvastuuseen ja yhteisvastuu edellyttää poliittista kontrollia.  Euroalue voi pidemmän päällekin toimia kunnolla vain jos julkiset taloudet yhdentyvät ja finanssipolitiikan päätöksenteko siirtyy eurotasolle.  Tarvitaan vähintäänkin valtionvelkojen siirtämistä yhteiselle vastuulle, eurobondeiksi, ja mielellään aidon liittovaltion luomista.

Tämä on loogista päättelyä. Mutta samalla se sivuuttaa olennaisen asian. Kattava yhteisvastuu ja poliittisen päätöksenteon siirtäminen eurotasolle edellyttää suurta poliittista koheesiota. Tällaiseen integraatioon osallistuvien maiden kansalaisten on hyväksyttävä ajatus, että yhteiskunnan keskeisistä asioista mm. sosiaaliturvasta ja verotuksesta päätetään sitovasti kansallisen tason sijasta eurotasolla, jolloin sekä turvan tasolla että verotuksella on huomattava paine lähentyä maiden välillä.  Tällaisesta tilanteesta ollaan kuitenkin hyvin kaukana. Kriisi on itse asiassa vähentänyt tiiviin integraation edellyttämää yhteenkuuluvaisuutta.  Suomalaiset suhtautuvat hyvin kriittisesti vastuisiin, joita Suomen veronmaksajille on syntynyt rahoitustuen yhteydessä. Kreikkalaiset ja espanjalaiset eivät halua Saksan määräävän julkisista menoistaan tai veroistaan.

Jäsenmaissa ei kaiken kaikkiaan ole suurta valmiutta kattavan yhteisvastuun edellyttämään päätöksenteon siirtämiseen eurotasolle. On toki hyvin mahdollista, että yhteisvastuun keskeinen jarrumies Saksa kääntyy kannattamaan jollain tavoin rajattuja eurobondeja, jos se arvioi tämän ainoaksi vaihtoehdoksi euroalueen hajoamiselle. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka tehokkaaksi poliittinen kontrolli voi tällaisessa tilanteessa muodostua niin kauan kuin euroalueella ei ole liittovaltion tapaista valtaa sitovasti puuttua jäsenmaan asioihin.

Kokemus viittaa siihen, että jäsenmaan halu toteuttaa poliittisesti vaikeita uudistuksia heikkenee nopeasti kun markkinapaine hellittää. Kärjekkäin esimerkki tästä on Berlusconin johtaman Italian peräytyminen antamistaan julkisen talouden kohentamiseen tähtäävistä uudistuksista heti kun EKP loppukesästä 2011 alkoi ostaa Italian valtionlainoja. Toisaalta korkojen nouse on poikkeuksetta pakottanut maat uudistustoimiin.

Tästä syystä markkinakuria ei ole syytä heittää romukoppaan. Helppoa markkinakurin uskottava palauttaminen ei kuitenkaan kriisin keskellä ole. Yksi esimerkki on Kreikan velkasaneerauksen lykkääminen seurausvaikutusten pelossa, vaikka monien arvioiden mukaan jo 2010 oli selvää, ettei maa selviä velkataakastaan ilman sen pienentämistä.  Myös toteutettu saneeraus jäi liian pieneksi. Toisaalta Kreikan tapaus osoittaa, ettei velkasaneeraus välttämättä johda kaaokseen, ei ainakaan jos sitä puskuroidaan tukipaketilla pankkisektorin pystyssä pitämiseksi ja välttämättömien julkisten palveluiden rahoittamiseksi ja markkinat ovat siihen varautuneet.

Toinen esimerkki markkinakurin toteuttamisen vaikeudesta keskellä kriisiä on EVM-sopimuksen kirjaus velkasaneerauksesta. Vastoin alkuperäistä ideaa euroalueen päättäjillä ei ollut rohkeutta sisällyttää selvästi maksukyvyttömän maan velkasaneerausta kohdakkoin aloittavan pysyvän vakausmekanismin EVM:n toimenpidepykäliin. Velkasaneerauksen mahdollisuus mainitaan vain sopimuksen johdannossa.

Valtiota koskevan markkinakurin toteuttamiseksi olennainen asia on vähentää mahdollisten velkasaneeraustilanteiden aiheuttamia ongelmia rahoitusjärjestelmälle. Ns. pankkiunioni on tässä suhteessa tärkeä hanke. Se voi parhaimmillaan vakauttaa euroalueen pankkisektorin toimintaa ja tehdä sen immuuniksi jäsenvaltioiden mahdollisille velkasaneerauksille.

Pankkiunionissa pankkien valvonta ja pankkeja koskeva kriisinhallinta ml. osavastuu pankkien pääomittamisesta ja talletussuojan toiminnasta siirtyy euroalueelle.  Tällöin jäsenmaan pankkijärjestelmän toiminta voidaan turvata, vaikka maan talouskehitys olisi huonoa ja erityisesti valtiokaan ei selviytyisi veloistaan.

Pankkiunioni edellyttää toki sekin jäsenmaiden välistä yhteisvastuuta ja siihen liittyvää kontrollia (yhteistä pankkivalvontaa). Verrattuna yleiseen julkista taloutta koskevaan yhteisvastuuseen ja kontrolliin nämä ovat kuitenkin helpommin rajattavissa.  Pankin omistajat ja velkojat voidaan panna kantamaan vastuuta pankin pääomittamisesta kriisitilanteissa, millä paitsi vähennetään julkisen sektorin taakkaa kriisitilanteissa, myös luodaan oikeat kannusteet riskien välttämiseen pankkitoiminnassa. Samoin pankeilta voidaan vakuutusperiaatteella kerätä varoja pääomitustarpeita ja talletussuojaa varten. Valvonnan siirtäminen eurotasolle ei myöskään ole suuri demokratiakysymys, koska pankkitoimintaa koskeva valvonta ei puutu samalla tavoin kansalaisten arkiasioihin kuin valtion menoja ja veroja koskeva päätöksenteko.

Pankkiunionin hyöty ajankohtaisen kriisin ratkaisemisessa voi kuitenkin jäädä vähäiseksi. Muut jäsenmaat eivät ole kovinkaan halukkaita kantamaan jo toteutuneita tappioita eikä pankeilta ole vielä ehditty kerätä kriisinhoitoa varten rahastoja. Myös velkojan vastuun toteuttaminen nopealla aikataululla on riskialtista, vaikkei ehkä ihan mahdotonta.

Mutta mikä takaa, että markkinakuria on ”sopivasti” niin, että se luo oikeita kannustimia varovaiseen käyttäytymiseen mutta ei lyö yli ja tee sellaisenaan maksukyvyttömästä valtiosta liian voimakkaiden korkoreaktioiden takia maksukyvytöntä?  Varmuudella ei mikään.  Viranomaiset eivät pääse pakoon sitä, että niiden on arvioitava, milloin on tarpeen puuttua markkinoiden toimintaan. EKP:n lupaus ehdollisista interventioista valtionlainamarkkinoilla on tässä suhteessa hyvin harkittu ratkaisu, ei riskitön, mutta järkevä.

Tarvitaan kuitenkin pysyviä institutionaalisia ratkaisuja, jotka eivät sulje pois valtion velkajärjestelyä mutta rajoittavat tällaisen suuruusluokkaa ja kielteisiä seurausvaikutuksia.  Tämän filosofian mukaisesti velkajärjestelytilanteessa yksityisten sijoittajien tulisi osallistua taakan kantoon, mutta rahoitustukijärjestelyiden tulisi rajoittaa sen mittakaavaa ja eristää mahdollisimman pitkälle pankkisektori ja muiden jäsenmaiden valtionlainamarkkinat kielteisiltä vaikutuksilta. Tukijärjestelyt toimivat tällöin eräänlaisena katastrofivakuutuksena. Eräät esillä olleet ajatukset laajentaa EVM kapasiteettia eivät oikein hyvin istu tähän filosofiaan.  Äskettäinhän on mm. esitetty, että rahoitustukimekanismi ottaisi kantaakseen ensimmäiset tappiot valtionlainoista ja yksityiset sijoittajat vasta tietyn ylärajan ylittävät tappiot. Toimittaisiin juuri päinvastoin kuin silloin kun julkinen yhteisvastuu toimii katastrofivakuuttajana.

Seuraavana päivänä saavutettiin hallituksen kehysriihessä yksimielisyys 1.2 miljardin euron veronkorotuksista ja 1.2 miljardin euron menoleikkauksista. Yhteensä 2.4 miljardin euron suuruisen paketin veronkiristykset painottuvat jäljellä olevan hallituskauden alkupäähän ja säästöt loppupäähän. Lisäksi vuonna 2016 toteutuvat 300 miljoonan euron suuruiset sopeutustoimet.

Hallituksen päätökset tukevat merkittävästi valtiontalouden tasapainottamista. Ne vahvistavat myös Suomen kansainvälistä luottokelpoisuutta. Toimenpiteiden konkreettiseen toteuttamiseen ja niiden vaikutusten ajoittumiseen liittyy kuitenkin yhä jonkin verran epävarmuutta.

Verojen osalta on sovittu arvonlisäveron yleisestä korotuksesta yhdellä prosenttiyksiköllä vuoden 2013 alusta sekä useista tuloverojen korotuksista, jotka toteutuvat vuosina 2013–2015. Tuloveroasteikkojen inflaatiotarkistuksista luovutaan sekä vuonna 2013 että vuonna 2014. Yli 100 000 euroa ansaitseville luodaan verotaulukoihin uusi veroluokka ja yli 1 miljoonan euron perintöjen verotusta kiristetään. Suurten eläkkeiden verotusta kiristetään vastaamaan palkkatulojen verotusta. Vuonna 2013 toteutetaan uusi pankkivero ja vuonna 2014 sähköntuotannon ns. windfall-vero. Sosiaalivakuutusmaksujen korotuksia jatketaan vuosina 2013-2015. Arvonlisäveron korotuksen tuotoksi arvioidaan 750 miljoonaa ja tuloveroasteikkojen tarkistuksista luopumisen vaikutukseksi vajaat 800 miljoonaa euroa.

Menojen osalta suurin yksittäinen säästö kohdistuu kuntien valtionosuuksiin, joita leikataan yhteensä 520 miljoonaa euroa vuosina 2014 – 2015. Sen vastineeksi hallitus aikoo kohdistaa kyseisinä vuosina kuntasektorille yhteisöveron ja jäteveron tuottoja 260 miljoonaa euroa aiempaa enemmän. Leikkauksia toteutetaan lisäksi muun muassa lapsilisiin, yksityisen sairaanhoidon korvauksiin ja kehitysapuun.

Taloudessa kehysriihen päätökset vaikuttavat eniten yksityiseen kulutukseen, jonka kasvua sekä arvonlisä- että tuloverojen kiristykset hidastavat. Vuonna 2013 yksityisen kulutuksen määrän arvioidaan kasvavan vain prosentin aiemmin ennustetun 1.5 prosentin sijasta. Tuloveron korotukset voivat alentaa yksityistä kulutusta ennustetusta myös vuonna 2014. Nettovaikutus riippuu tulevista palkkaratkaisuista. Kokonaistuotannon kasvuksi vuonna 2013 arvioidaan 2.3 prosenttia aiemmin ennustetun 2.6 prosentin sijasta.

Arvonlisäveron korotus voimistaa kuluttajahintojen nousua. Kun kevään Suhdanteessa kuluttajahintojen nousuksi vuonna 2013 arvioitiin 1.8 prosenttia, kehysriihen jälkeen arvio on 2.6 prosenttia.

Valtiontalouden tasapaino kohenee kehysratkaisun ansiosta tuntuvasti. Kuntien valtionosuuksien leikkaaminen kuitenkin heikentää kuntien rahoitusasemaa ja johtanee kunnallisverotuksen kiristymiseen.

Hallitusohjelman tavoite valtionvelan ja samalla ns. EMU-velan BKT-osuuden kääntämisestä laskuun toteutunee. Vaikeammin toteutettavissa on sen sijaan hallitusohjelman toinen tavoite, valtiontalouden alijäämän supistaminen hallituskauden aikana korkeintaan 1 prosenttiin BKT:sta. Valtiovarainministeriön 4. huhtikuuta julkaiseman ennusteen mukaan velkatavoite toteutuu, mutta vajetavoite ei. VM:n mukaan alijäämä on vuonna 2015 yhä 1.9 prosenttia BKT:sta. Rahana ero tavoitteeseen vastaa paria miljardia euroa.

Valtiontalouden tasapainottaminen riippuu keskeisesti talouden kasvusta ja siitä, miten päätettyjä toimenpiteitä toteutetaan. Jos näissä suhteissa onnistutaan hyvin, myös yhden prosentin vajetavoite voi toteutua vuonna 2015. Tätä edistää se, että toimenpiteet on suunniteltu etupainotteisiksi.

Keskipitkälle aikavälille kohdistuvien toimien lisäksi työmarkkinajärjestöt ovat sopineet toimista, joilla pyritään pienentämään väestön ikääntymisestä aiheutuvaa ns. kestävyysvajetta. Työurien kannalta keskeiset uudistukset ovat varhennetun vanhuuseläkkeen poistaminen, osa-aikaeläkkeen alaikärajan nostaminen yhdellä vuodella 60 vuoteen ja työttömyysturvan lisäpäivärahaoikeuden alaikärajan nostaminen myös yhdellä vuodella 61 vuoteen. Lisäksi työeläkemaksua sovittiin korotettavaksi 0.4 prosenttiyksikköä sekä 2015 että 2016. ETLAn arvion mukaan nämä pienentävät kestävyysvajetta noin puolella prosenttiyksiköllä, mistä puolet tulee työeläkemaksujen nostamisesta.

Lisäksi hallitus on päättänyt toteuttaa eräitä toimia, joilla pyritään vahvistamaan Suomen tuotannollista perustaa. Näitä toimia ovat mm. T&K-verokannustimen käyttöönotto, pääomasijoittamisen kasvukannuste sekä teollisuuden kaksinkertainen poistomahdollisuus vuoden 2014 loppuun asti. Näiden toimien vaikutukset eivät ehdi sanottavasti vaikuttamaan kokonaistaloudelliseen kehitykseen ennusteen aikajänteellä.

Arviomme perustuu julkaisussa Hakola ja Määttänen (2009) kuvattuun stokastiseen elinkaarimalliin. Mallissa edellä kuvattu toimenpidekokonaisuus nostaa 55–68 -vuotiaiden työllisyysastetta 43 prosentista 46 prosenttiin. Tehdyt työtunnit lisääntyvät hieman yli 4 prosenttia. Työvuosiksi käännettynä tämä tarkoittaa, että 55–68 -vuotiaat tekevät uudistuksen seurauksena keskimäärin noin neljä kuukautta enemmän kokopäivätyötä (osa-aikatyössä vietetty vuosi vastaa mallissa puolta kokopäivätyössä vietettyä vuotta). Toisin sanoen työurat pitenevät noin neljällä kuukaudella.

Työllisyysasteet 55–59 -vuotiaiden ja 60–68-vuotiaiden ikäryhmissä ovat mallissa ennen uudistusta 68 ja 29 prosenttia. Uudistuksen jälkeen vastaavat luvut ovat 71 ja 31 prosenttia. Sekä 55–59 -vuotiaiden että 60–68 -vuotiaiden työtunnit kasvavat noin 4 prosenttia. 55–59 -vuotiaiden ja 60–68-vuotiaiden työttömyysasteet ovat mallissa ennen uudistusta 12 ja 8 prosenttia. Uudistuksen jälkeen vastaavat luvut ovat 8 ja 9 prosenttia. Osa-aikaeläkkeiden käyttö loppuu uudistuksen seurauksena lähes kokonaan.

Toimenpidekokonaisuuden vaikutusta työuriin rajoittaa jo se, että vain suhteellisen pieni osa eläkeikää lähestyvistä ihmisistä on työttömyysputkessa tai osa-aikaeläkkeellä. Varhennetun vanhuuseläkkeen poistaminenkin vaikuttaa lähinnä vain työttömyysputken houkuttelevuuteen. Työttömyysputkesta on oikeus siirtyä vanhuuseläkkeelle 62 vuoden iässä ilman varhennusvähennystä. Lisäksi uudistuksen seurauksena osa osa-aikaeläkevuosista korvautuu työttömyysvuosilla.

Toimenpidekokonaisuus kasvattaa 55–68 -vuotiaiden palkkasummaa 3,5 prosenttia, eli jonkin verran vähemmän kuin mitä työtunnit lisääntyvät. Tämä tarkoittaa, että uudistus pidentää erityisesti keskimääräistä pienempituloisten työuria. Tämä vaikutus vähentää uudistuksen hyötyjä julkisen talouden kannalta.

Kestävyysvajeen laskemista varten mallin ennustamat työuravaikutukset on syötetty ETLAn limittäisten sukupolvien FOG-malliin. Toimenpidekokonaisuus pienentää kestävyysvajetta kasvattamalla työpanoksen kasvun kautta verotuloja ja pienentämällä eläke- ja työttömyysmenoja. Olettaen, että työpanoksen kasvu ohjautuu yksityiselle sektorille, pienenee koko julkisen talouden (johon sisältyy myös työeläkejärjestelmä) kestävyysvaje 0,5 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tästä vaikutuksesta noin puolet seuraa työurien pidentymisestä ja puolet työeläkemaksun nostamisesta.

Tekemässämme arviossa ei ole mukana muita työttömyysturvaan tehtäviä uudistuksia kuin työttömyysputken alarajan siirto. Se ei myöskään sisällä työelämätyöryhmän esittämien uudistusten vaikutuksia. Esimerkiksi työterveyshuollon kehittäminen ja työhyvinvoinnin edistäminen vaikuttavat työurien pituuteen, mutta nähdäksemme määrällisen arvion esittäminen näiden vaikutusten suuruudesta on mahdotonta.

Työuravaikutusten arvioimisesta

Edellä kuvatuissa laskelmissa käytetty elinkaarimalli sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen eläkkeen määräytymistä koskevista säännöistä ja työttömyysturvasta. Työn tarjontakäyttäytymisen taustalla olevat parametrit on valittu siten, että nykyisten etuussääntöjen puitteissa ihmiset käyttäytyvät mallissa mahdollisimman samalla tavalla kuin todellisuudessakin. Mallin tuottamat työllisten, työttömien, vanhuuseläkeläisten ja osa-aikaeläkeläisten osuudet eri ikäryhmissä vastaavat suhteellisen hyvin vuoden 2006 tulonjakoaineistosta laskettuja osuuksia. Mallia ei ole sovitettu uudempaan aineistoon. Mallin uusin versio huomioi kuitenkin vuonna 2009 ns. sosiaalitupossa sovitut uudistukset.

Vastaavia malleja käytetään usein eläkeuudistusten valmisteluun, sillä niiden on osoitettu kuvaavan hyvin eläkejärjestelmän vaikutuksia työuriin. Hakola ja Määttänen (2007) käyttivät oleellisesti samaa mallia vuoden 2005 eläkeuudistuksen tarkasteluun. Koska mallissa on jakauma erilaisessa taloudellisessa asemassa olevia ihmisiä, sillä voidaan tutkia erilaisia jakaumavaikutuksia. Malli esimerkiksi tuotti ennusteen eläkeuudistuksen vaikutuksista eläkkeellesiirtymisikien jakaumaan (Hakola ja Määttänen 2007, kuvio 5). Vertailu toteutuneeseen kehitykseen (esimerkiksi työeläkkeelle siirtyneiden määrä iän mukaan 2003 ja 2011) osoittaa, että malli ennusti eläkeuudistuksen vaikutuksen eläkkeellesiirtymisikiin ainakin pääpiirteissään oikein.

Kolumnin kirjoittamiseen ovat osallistuneet Jukka Lassila, Niku Määttänen ja Tarmo Valkonen.

Viittaukset:

Hakola, Tuulia ja Niku Määttänen (2007), Vuoden 2005 eläkeuudistuksen vaikutus eläkkeelle siirtymiseen ja eläkkeisiin – arviointia stokastisella elinkaarimallilla, Eläketurvakeskuksen Tutkimuksia 2007:1.

Hakola, Tuulia ja Niku Määttänen (2009), Pension system, unemployment insurance and employment at older ages in Finland, Prime Minister’s Office publications, 2/2009.

Istuva hallitus lupaa ohjelmassaan ryhtyä kuluvalla vaalikaudella uusiin sopeutustoimiin eli menojen leikkauksiin ja verojen korotuksiin, jos valtiontalouden alijäämä näyttää asettuvan yli 1 prosenttiin BKT:sta eikä valtionvelan kansantuoteosuus käänny laskuun. Ensimmäinen kriteeri edellyttäisi noin 5 miljardin euron lisäsäästöjä.

Tällaiset lisäsäästöt ovat suhdannepoliittisesti kyseenalaisia tilanteessa, jossa kasvunäkymät ovat heikot. Ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Suomen julkinen velka ei ole räjähtämässä juuri nyt ja valtio saa markkinoilta rahaa edulliseen hintaan. Suomella pitäisi siis olla mahdollisuus korjata kestävyysvajetta välittömien leikkausten tai veronkiristysten sijasta toimenpiteillä, jotka vahvistavat julkisen talouden rahoituspohjaa ja vähentävät menopaineita pitkällä aikajänteellä. Tällaisia politiikkatoimia kutsutaan usein ”rakenteellisiksi” uudistuksiksi, koska niiden vaikutus julkisen talouden tasapainoon perustuu pääasiassa siihen, että politiikkatoimet aiheuttavat muutoksia eri talousyksiköiden käyttäytymisessä: työvoiman tarjonta kasvaa, investoinnit lisääntyvät, tuotanto organisoidaan tehokkaammin, kansalaiset muuttavat elintapojaan terveellisemmiksi (jolloin he tarvitsevat vähemmän sairaanhoitopalveluita) ja niin edelleen.

Mutta mitä erilaisten rakenteellisten uudistusten vaikutuksista tiedetään? Voidaanko luottaa siihen, että tällaisilla toimilla todellakin pystytään pienentämään kestävyysvajetta. Jos voidaan, millaiset toimet ovat tehokkaimpia ja/tai tuottavat varmimmin tuloksia? Seuraavassa tarkastelemme lyhyesti eräiden keskeisten esillä olleiden rakenneuudistusten vaikutuksia.

Perusväitteemme on, että eräiden tärkeiden rakenneuudistusten vaikutuksista tiedetään jo niin paljon, että niiden hyödyllisyyteen kestävyysvajeen vähentämisessä voidaan varsin hyvin luottaa. Monien uudistusideoiden vaikutusarviot ovat puutteellisempia, mutta tämäkään ei ole syy toimettomuuteen. Jos uudistukset näyttävät hyödyllisiltä teoreettisin perustein, niitä kannattaa usein kokeilla. Hyvin suunnitellun seurantatutkimuksen perusteella voidaan sitten päättää, kannattaako politiikkaa jatkaa, laajentaa, modifioida vai onko se syytä lopettaa.

Eläkeuudistus lisää työvoiman tarjontaa varttuneessa päässä

Eläkkeelle siirtymistä voidaan pyrkiä myöhentämiään monilla toimenpiteillä. Vanhuuseläkkeen ikärajojen lisäksi voidaan muuttaa varhaiseläkkeitä ja niitä koskevia ikärajoja sekä eläkkeiden karttumasäännöksiä. Samanaikaisesti toteutettuina monet yksittäiset uudistukset vahvistavat toistensa vaikutuksia työuriin. Esimerkiksi vanhuuseläkeiän nostaminen vaikuttaa todennäköisesti erillisenä toimenpiteenä suhteellisen vähän työuriin, koska se lisää varhaiseläkkeiden käyttöä. Jos samalla rajoitetaan varhaiseläkkeelle siirtymistä, vanhuuseläkeiän nostaminen vaikuttaa enemmän työuriin (Hakola ja Määttänen, 2009).

Seuraavassa tarkastellaan toimenpidekokonaisuutta, johon sisältyy työttömyysputken poistaminen, osa-aikaeläkkeen heikentäminen, alimman vanhuuseläkeiän nostaminen nykyisestä 62 vuodesta 64 vuoteen ja kannustinkarttuman alarajan nostamisesta 63 vuodesta 65 vuoteen. Tavoitteena on arvioida, kuinka paljon kestävyysvajetta on mahdollista pienentää tällaisen työn tarjontaa lisäävän eläkeuudistuksen avulla.

Osa-aikaeläkettä ajatellaan leikattavan niin, että maksettu osa-aikaeläke vähennetään myöhemmästä vanhuuseläkkeestä. Osa-aikaeläkkeelle olisi siis mahdollista jäädä uudistuksen jälkeenkin, mutta mahdollisuutta hyödyntävät joutuisivat vastaavasti tinkimään tulevasta vanhuuseläkkeestään. Poikkeuksena olisivat kaikkein pienituloisimmat, jotka saisivat joka tapauksessa takuueläkkeen suuruisen vanhuuseläkkeen. Uudistuksen jälkeen niin kutsuttu täyden vanhuuseläkkeen ikäraja nousisi 65 vuoteen. Jos vanhuuseläkettä nostaisi jo 64-vuotiaana, siihen sovellettaisiin samaa varhennusvähennystä, jota nyt sovelletaan 62-vuotiaisiin.

Arvio uudistuksen työuravaikutuksista perustuu julkaisussa Hakola ja Määttänen (2009) kuvattuun stokastiseen elinkaarimalliin. Mallin tuottamat työllisten, työttömien, vanhuuseläkeläisten ja osa-aikaeläkeläisten osuudet eri ikäryhmissä vastaavat suhteellisen hyvin vuoden 2006 tulonjakoaineistosta laskettuja osuuksia. Mallin uusin versio huomioi myös vuonna 2009 ns. sosiaalitupossa sovitut uudistukset.

Vastaavia malleja käytetään usein eläkeuudistusten valmisteluun, sillä niiden on osoitettu kuvaavan hyvin eläkejärjestelmän vaikutuksia työuriin. Hakola ja Määttänen (2007) käyttivät oleellisesti samaa mallia vuoden 2005 eläkeuudistuksen tarkasteluun. Koska mallissa on jakauma erilaisessa taloudellisessa asemassa olevia ihmisiä, sillä voidaan tutkia erilaisia jakaumavaikutuksia. Malli esimerkiksi tuotti ennusteen eläkeuudistuksen vaikutuksista eläkkeellesiirtymisikien jakaumaan (Hakola ja Määttänen 2007, kuvio 5). Vertailu toteutuneeseen kehitykseen (esimerkiksi työeläkkeelle siirtyneiden määrä iän mukaan 2003 ja 2011) osoittaa, että malli ennusti eläkeuudistuksen vaikutuksen eläkkeellesiirtymisikiin ainakin pääpiirteissään oikein. Malli esimerkiksi ennusti oikein, että korkein eläkepiikki siirtyy ikävuoden 63 kohdalle ja että eläkkeelle siirtyminen lisääntyy myös ikävuosina 62 ja 64. Malli myös ennusti oikein sen, että eläkkeelle siirtyminen ikävuosina 66–68 lisääntyy vain hieman. Tutkimusta tehtäessä ei ollut käytössä mitään tietoja uudistuksen toteutuneista vaikutuksista eläkkeelle siirtymiseen.

Saman elinkaarimallin perusteella edellä kuvattu toimenpidekokonaisuus nostaisi 55–68 -vuotiaiden työllisyysastetta 43 prosentista 49 prosenttiin. Tehdyt työtunnit lisääntyisivät 14 prosentilla. Tämän voi kääntää myös työvuosiksi: Mallissa 55–68 -vuotiaat tekevät ennen uudistusta keskimäärin 6,1 kokopäiväistä työvuotta (osa-aikatyössä vietetty vuosi vastaa mallissa puolta kokopäivätyössä vietettyä vuotta). Uudistuksen toteuttamisen jälkeen he tekevät täyspäivätyötä keskimäärin 7,1 vuotta. Näin laskien työurat siis pitenisivät toimenpidekokonaisuuden vaikutuksesta keskimäärin yhdellä vuodella. Uudistus vähentäisi työn tarjontaa ennen 55. ikävuotta. Tämä vaikutus jäisi kuitenkin suhteellisen pieneksi.

Työllisyysasteet 55–59 -vuotiaiden ja 60–68-vuotiaiden ikäryhmissä ovat mallissa ennen uudistusta 68 ja 29 prosenttia. Uudistuksen jälkeen vastaavat luvut ovat 73 ja 44 prosenttia. 55–59 -vuotiaiden työtunnit kasvavat 7 prosenttia ja 60–68 -vuotiaiden työtunnit 21 prosenttia. 55–59 -vuotiaiden ja 60–68-vuotiaiden työttömyysasteet ovat mallissa ennen uudistusta 12 ja 8 prosenttia. Uudistuksen jälkeen vastaavat luvut ovat 7 ja 5 prosenttia. Osa-aikaeläkkeiden käyttö loppuu uudistuksen seurauksena mallissa lähes kokonaan.

Työkyvyttömyyseläkeläisten suhteellisen suuri määrä pienentää huomattavasti uudistuksen vaikutusta työn tarjontaan, sillä heidän osaltaan uudistus ei mallissa pidennä työuria lainkaan. Lisäksi uudistuksen seurauksena osa osa-aikaeläke- ja vanhuuseläkevuosista korvautuu työttömyysvuosilla. Uudistus pidentää mallissa erityisesti keskimääräistä pienempituloisten työuria. Sen seurauksena 55–68 -vuotiaiden palkkasumma kasvaa vain kymmenen prosenttia. Tämäkin vähentää uudistuksen hyötyjä julkisen talouden kannalta.

Kestävyysvajeen laskemista varten mallin ennustamat työuravaikutukset on syötetty ETLAn limittäisten sukupolvien FOG-malliin. Toimenpidekokonaisuus pienentää kestävyysvajetta kasvattamalla työpanoksen kasvun kautta verotuloja ja pienentämällä eläke- ja työttömyysmenoja. Olettaen, että työpanoksen kasvu ohjautuu yksityiselle sektorille, pienenee koko julkisen talouden (johon sisältyy myös työeläkejärjestelmä) kestävyysvaje 1,1 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Työeläkejärjestelmän taloustilanne paranee koska ikääntyneiden kasvava työpanos kasvattaa maksupohjaa, ja kannustinkarttuman alkamisiän siirtyminen 65. ikävuoteen pienentää lisätyöskentelyn vaikutusta tuleviin eläkkeisiin. TyEL-maksun korotuspaine pienenee pysyvästi 2 prosenttiyksikköä.

Työttömyysturvaa kannustavammaksi, vuorotteluvapaata rajoitettava

Työttömyysturvajärjestelmää muuttamalla on mahdollista tehostaa työttömien kannustimia työllistyä ja näin lisätä tehtyjen työtuntien määrää kansantaloudessa. Monet tutkimukset antavat tukea tälle päätelmälle. Työttömyyden väheneminen parantaa merkittävästi julkisen talouden tasapainoa, koska se samanaikaisesti lisää verotuloja ja vähentää tulonsiirtomenoja.

Suuri osa työttömyysjaksoista osuu ihmisille, jotka eivät ole pitkäaikaistyöttömiä tai pysyvästi heikossa asemassa työmarkkinoilla. Heidän osaltaan työttömyysturva auttaa rahoittamaan paremman työpaikan etsintää. Sekä yritys että työnhakija ja tätä kautta koko talous hyötyvät siitä, että työntekijä löytää työpaikan, jossa hänen oma tuottavuutensa on parhaimmillaan. Työpaikan etsintä on eräänlainen investointi, jonka tukemiselle julkisin varoin on taloustieteelliset perusteet. Tästä syystä työttömyysturva voi olla kohtuullisen hyvä työttömyysjakson alussa. Toisaalta työttömyysturvan pitäisi asteittain alentua, jotta se ei tukisi pitkittyvää työttömyyttä. Sen pitäisi myös kannustaa alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Mielenkiintoinen ehdotus on myös työttömyyskorvausten tason sitominen työmarkkinatilanteeseen siten, että noususuhdanteessa korvaukset pienenisivät ja taantumassa suurenisivat. Tämä vahvistaisi järjestelmän vakuutusluonnetta.

Uudistustarve on ajankohtainen erityisesti nyt kun yritysten ja toimialojen rakennemuutos samaan aikaan sekä tuhoaa vanhoja että luo uusia työpaikkoja. Talouden kannalta optimaalisen työttömyysturvan mitoitusta ja rakennetta on hyvin vaikea arvioida, mutta sen perusrakenne on edellä kuvatun tapainen.

Monissa tapauksissa työllistyneiden tuottavuus on osoittautunut verraten alhaiseksi. Silloin työtuntien lisäys ei johda odotettuun tuotannon kasvuun. Ääritapauksissa työn tuottavuus jää alhaisemmaksi kuin alan vähimmäispalkka sosiaaliturvamaksuineen, jolloin työlle on vaikea löytää kysyntää ilman huomattavaa julkista tukea. Matalan tuottavuuden työntekijöiden osalta kyse on myös tarjontaongelmasta. Tulonsiirtojen menettäminen ja progressiivinen verotus synnyttävät yhdessä kannustinloukun, johon joutuneelle lisäkorvaus työmarkkinoille osallistumisesta jää vähäiseksi. Näiden ihmisten työllistyminen olisi kuitenkin hyödyllistä sekä julkiselle taloudelle että työllistyvien omalle työuralle. Siksi kannustinloukkujen purkamista kannattaa jatkaa kaihtamatta kepin käyttöä porkkanan ohella.

Työvoiman tarjontaan voidaan toki vaikuttaa muutoinkin kuin työttömyysturvajärjestelmää rukkaamalla. Tutkimusten mukaan useat työuran pidentämiseen tarkoitetut tukimuodot, kuten vuorotteluvapaa ja osa-aikaeläke, vähentävät tehtyjä työtunteja. Ruotsissa on saatu hyviä kokemuksia sairauspoissaolojen vähentämisestä sairauspäivärahakäytäntöjä muuttamalla.

Syrjäytymisen ehkäisyä varhaiskasvatusta kehittämällä ja peruskoulua uudistamalla

Nuorten syrjäytyminen on vakava ongelma paitsi sosiaalisesti myös julkisen talouden kestävyyden kannalta. Eurofoundin laskelmien mukaan pelkästään kansantuotteen menetykset ja tarvittavat tulonsiirrot maksavat yhteiskunnalle vuosittain arviolta 14 000 euroa syrjäytynyttä nuorta kohti. Nobel-palkittu James Heckman on osoittanut, että varsinkin varhaiskasvatukseen kannattaa panostaa. Sekä Euroopan Komissio että OECD tähdentävät, että sekä varhaiskasvatuksen kehittämisen että perusasteen koulutuksen uudistamisen keskeiseksi tavoitteeksi on otettava lasten ja nuorten syrjäytymisen vähentäminen. Oikein toteutettuina nämä toimet tuottavat pitkällä aikavälillä hyviä tuloksia myös julkisen talouden tasapainon näkökulmasta.

Peruskoulujärjestelmää on Suomessa uudistettu varsin vähän. Tämä saattaa osaksi johtua siitä, että Suomi on tähän asti menestynyt hienosti koulutaitoja mittaavassa OECD:n kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa. Peruskoulun kehittämistarpeesta kertovat kuitenkin tilastot, jotka osoittavat, että merkittävä osa peruskoulun suorittaneista jää ilman keskiasteen jatko-opintopaikkaa tai ei edes hae sellaista. Vuonna 2010 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 8,9 prosenttia ei jatkanut tutkintotavoitteista opiskelua, verrattuna 7,4 prosenttiin vuonna 2005. Peruskoulun varaan jäävät nuoret ovat erityisen suuressa syrjäytymisvaarassa. Esimerkkejä tarvittavista toimista ovat tehokkaampi opintojen ohjaus viimeisellä luokalla ja Tanskan mallin mukaisen varoitus/seurantajärjestelmän käyttöönotto.

Sekä julkisen talouden kestävyyden että kansantalouden kasvun kannalta on myös tärkeää, että nuoret siirtyvät tehokkaasti koulutusjärjestelmän sisällä jatko-opintoihin ja valmistuttuaan pysyvästi työelämään. Tilanteet vaihtelevat tapauskohtaisesti, joten kaavamaisin ratkaisuin voidaan tuskin edistää näitä siirtymiä. Kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat ratkaisut löytyvät paremmin, kun oppilaitoksille ja oppilaille luodaan oikeanlaiset kannustimet. Tällä suunnalla on Suomessa tehty monenlaisia kiinnostavia uudistuksia ja monia on edelleen vireillä. Esimerkiksi ammatillisessa peruskoulutuksessa on otettu käyttöön tulosrahoitusjärjestelmä. Se palkitsee koulutuksen järjestäjiä, kun näiden opiskelijat ovat valmistuneet ja työllistyneet (tai jatkaneet opintojaan) muita paremmin. Samantyyppistä järjestelmää on suunniteltu myös ammatilliseen täydennyskoulutukseen ja ammattikorkeakouluihin. Nykytilanteessa viisas strategia on varmistaa uudistusten tehokas toimeenpano ryntäämättä kokonaan uusien avausten perään. Päätettyjen toimien vaikutusta pitää seurata ja selvittää, ja tulosten pohjalta järjestelmiä pitää tarpeen vaatiessa korjata tai täydentää.

Julkinen palvelutuotanto tehokkaammaksi kilpailulla ja kannusteilla

Tuottavuutta on mahdollista parantaa kolmella tavalla: lisäämällä tuotokseen määrää, parantamalla tuotoksen laatua tai vähentämällä panosten määrää. Julkisen talouden tasapainon kannalta ei ole yhdentekevää, millä tavalla julkisen sektorin tuottavuus paranee. Julkinen talous vahvistuu, jos määrältään ja laadultaan sama tuotos pystytään tuottamaan vähemmin panoksin (olettaen että panosten hinta ei nouse samassa suhteessa kuin tuottavuus paranee).

Tilanne on epäselvempi, jos tuottavuus paranee tuotoksen lisäyksen kautta. Tuotoksen määrän lisääntyminen ja varsinkin sen laadun parantuminen voi lisätä julkisen sektorin toiminnan vaikuttavuutta tavalla, joka tuottaa kokonaissäästöjä. Esimerkiksi laadukkaampi perusasteen koulutus voi vähentää syrjäytymistä, mikä vähentää julkisen talouden menoja ja lisää verotuloja pitkällä aikavälillä. Tai terveyden tehokkaampi edistäminen voi vähentää sairaanhoitokuluja tuonnempana. Ilman tämänkaltaista linkkiä tuottavuuden paranemisen tuottama tuotoksen lisäys ei kohenna julkisen talouden tasapainoa, vaikka se lisääkin yleistä hyvinvointia.

Julkisen talouden kestävyyslaskelmien lähtökohtana on väestökehitykseen sidoksissa oleva palvelutarve ja palvelutuotannon hinta, joka määräytyy pääosin työvoimakustannusten mukaan. Tuottavuuden paranemisen arvioidaan vähentävän tarvittavia panoksia ja sitä kautta kustannuksia. Samalla vapautuu työvoimaa muuhun tuotantoon. Tähän mekanismiin perustuu ETLAn arvio siitä, miten julkisten palvelujen tuottavuuden kasvu vaikuttaa kestävyysvajeeseen. FOG-mallilla tehdyn laskelman mukaan 0,25 % vuosittainen tuottavuuden kasvu vähentää panoskustannuksia niin, että julkisen talouden kestävyysvaje pienenee noin prosenttiyksiköllä (Lassila ja Valkonen, 2011). Vaikutus on siis varsin merkittävä.

Ongelmaksi jää löytää keinot ja kannusteet, joilla paljolti henkilökohtaisiin palveluihin perustuvan tuotannon tuottavuutta saadaan jatkuvasti parannetuksi. Potentiaalia on ilmeisesti paljon. Toisaalta ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva ajatus tuotannon yksikkökoon kasvattamisesta ei näyttäisi sellaisenaan auttavan paljon (Loikkanen ja Susiluoto, 2005). Yksi keino on asettaa kunnan palvelutuotanto soveltuvin osin alttiiksi kilpailulle yksityisen tuotannon kanssa. Esimerkkinä on palvelusetelien käytön laajentaminen.

Innovaatiopanostuksia ja työvoiman liikkuvuutta lisäävät toimet ovat hyvää kasvupolitiikkaa

Talouskasvun yksinkertaisen yhtälön mukaan se on työpanoksen määrän muutoksen ja työn tuottavuuden muutoksen summa. Aina viime vuosiin saakka, eli niin kauan kuin työikäinen väestö ja työvoiman määrä ovat kasvaneet, työpanoksen määrä (tehdyt työtunnit) on vaikuttanut positiivisesti talouden kasvuun – vielä 2000 -luvullakin keskimäärin 0,2 prosenttiyksikköä vuodessa.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa dramaattisesti. Työikäinen väestö pienentyy noin 150 000 henkilöllä 2010-luvun aikana ja työpanoksen muutos alkaa vähentää talouskasvua. Jos osallistumisasteet ja vuotuinen työaika säilyvät ennallaan, työpanoksen vähentyminen hidastaa kasvua lähes 0.5 prosenttiyksikköä vuodessa. Talouskasvu on kokonaan tuottavuuskasvun varassa.

Kuitenkin lähtökohdat myös tuottavuuskasvun jatkumiselle ovat heikot. ICT-sektorin ja metsäteollisuuden kaltaisten korkean tuottavuuden alojen osuus taloudessa on pienentynyt ja pienentyy edelleen. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella tuottavuuskasvua keskeisesti tukeneen ICT-sektorin osuus bkt:sta on pudonnut jo lähes puoleen 2000-luvun alkuun verrattuna. Vastaavasti perinteisesti heikomman tuottavuuden alat (palvelualat, ml. julkiset palvelut) ovat lisänneet ja lisäävät osuuttaan. Toimialojen ja sektoreiden välinen rakennemuutos näyttää väistämättä vaikuttavan lähivuosina negatiivisesti tuottavuuskasvuun.

Tuottavuuskasvun taustalla on viime kädessä aina teknologinen muutos. Teknologinen kehitys muuntuu tuottavuuskasvuksi paitsi uusina tuotteina ja tehokkaampina prosesseina yritysten sisällä, myös siten, että talouden rakenteet muuttuvat. Rakennemuutosta on periaatteessa kolmenlaista: sektoreiden välistä muutosta, yritysten ja niiden toimipaikkojen välistä sekä yritysten ja muiden organisaatioiden sisäistä tehtävärakenteiden muutosta. Tehtävärakenteiden muutos tarkoittaa sitä, että ihmiset siirtyvät korkeamman vaatimustason ja samalla korkeamman tuottavuus- ja palkkatason tehtäviin. Tämän kaltainen muutos on vaikuttanut tutkimusten mukaan merkittävästi Suomen teollisuuden tuottavuuskasvuun 2000-luvulla (Maliranta, 2010).

On todennäköistä, että tehtävärakenteiden muutokset lisäävät tuottavuuskasvua edelleen myös lähivuosina. Siitä tulee todennäköisesti yksi tärkeimmistä tuottavuuskasvun lähteistä. Sen edellytyksenä kuitenkin on, että yritysrakenteiden muutos ja kansainvälistyminen jatkuvat ja että työntekijöiden liikkuvuus työmarkkinoilla – siirtyminen työtehtävästä toiseen – ei ainakaan pienene.

Koska teknologian kehitys on viime kädessä talous- ja tuottavuuskasvun tärkein tekijä, innovaatiotoiminnan edellytyksiä tulisi ylläpitää ja parantaa. Tutkimukset osoittavat, että t&k -panosten muutokset vaikuttavat tuottavuuden muutoksiin melko pitkällä, 3 – 5 vuoden, viipeellä (Ali-Yrkkö ja Maliranta, 2006). Yrityssektorin t&k-panokset ovat nyt pienentymässä merkittävästi ICT-sektorin tutkimustoiminnan vähentymisen vuoksi. Suuri määrä t&k -resursseja on jäämässä vajaakäyttöön – tuottavuusvaikutukset näkyisivät usean vuoden kuluttua. Viisasta politiikkaa – sekä suhdanne- että rakennepolitiikkaa – olisi varmistaa näiden resurssien mahdollisimman korkea käyttöaste talouden muilla sektoreilla.

T&k –investointien kasvun tuottavuusvaikutuksista on enemmän näyttöä kuin perinteisten kiinteiden investointien tuottavuusvaikutuksista. Siksi niille tulisi antaa merkittävä sija politiikka-agendalla.

Yksityisen sektorin tuottavuuskasvun nopeutuminen ei välttämättä helpota suoraviivaisesti kestävyysvajetta. Veropohjan kasvu sellaisenaan vahvistaa ilman muuta julkista taloutta. Toisaalta tuottavuuden nousua seuraavat palkankorotukset siirtyvät lähes väistämättä myös julkiselle sektorille. Samoin sosiaalietuuksien kytkentä ansiotasoon vähentää yksityisen sektorin tuottavuuden positiivista vaikutusta julkisen talouden tasapainoon. Onkin erittäin epätodennäköistä, että kestävyysvaje voidaan kuroa umpeen pelkästään yksityisen sektorin tuottavuuden kasvua nopeuttamalla. Tuottavuus- ja talouskasvua on kuitenkin syytä tavoitella. Se kasvattaa hyvinvointia ja auttaa osaltaan myös julkisen talouden tasapainottamista.

Kolumnin tekemiseen ovat osallistuneet Rita Asplund, Jukka Lassila, Mika Maliranta, Niku Määttänen, Timo Nikinmaa, Tarmo Valkonen, Vesa Vihriälä ja Pekka Ylä-Anttila.

Viittaukset:

Ali-Yrkkö Jyrki ja Mika Maliranta (2006), Impact of R&D on productivity – Firm-level evidence from Finland. ETLA Discussion Papers no. 1031.

Hakola, Tuulia ja Niku Määttänen (2007), Vuoden 2005 eläkeuudistuksen vaikutus eläkkeelle siirtymiseen ja eläkkeisiin – arviointia stokastisella elinkaarimallilla, Eläketurvakeskuksen Tutkimuksia 2007:1.

Hakola, Tuulia ja Niku Määttänen (2009), Pension system, unemployment insurance and employment at older ages in Finland, Prime Minister’s Office publications, 2/2009.

Lassila Jukka ja Tarmo Valkonen (2011), Julkisen talouden rahoituksellinen kestävyys Suomessa, ETLA Keskusteluaiheita nro 1237.

Loikkanen Heikki A., Ilkka Susiluoto (2005), Paljonko verorahoilla saa? Kuntien peruspalvelutarjonnan kustannustehokkuuden erot ja niitä selittävät tekijät vuosina 1994–2002. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimusjulkaisut, nro 50.

Maliranta, Mika (2010), Tehtävärakenteiden muutos palkkojen ja tuottavuuden kasvun lähteenä. Teoksessa Asplund ja Kauhanen (toim.), Suomalainen palkkarakenne: muutokset, syyt, seuraukset. Taloustieto. ETLA B 245.

OECD (2011), Equity and Quality in Education – Supporting Disadvantaged Students and Schools