Oppivelvollisuusiän nostaminen vuodella kaatui hallituksen budjettiriihessä säästökohteiden etsinnän käydessä kuumimmillaan. Toisille tahoille lopputulos oli helpotus, toisille pettymys, oletettavasti kuitenkin varsin eri syistä.
Etenkin loppusuoralla julkista keskustelua dominoivat toimenpiteen arvioidut kustannusvaikutukset, joista oltiin yllättävän eri mieltä. Liian syrjälle jäi kysymys siitä, mihin oppivelvollisuusiän korottamisella oikeasti tähdätään. Ja jatkokysymyksenä: onko kovin mekaaniselta tuntuva toimenpide tässä kontekstissa edes välttämättä tehokkain ratkaisu? Kuitenkin toimen implementointi ja vaikuttavuus ovat kiinteästi yhteydessä sen kustannuksiin.
Keitä 16-vuotiaita koulun penkillä jatkaminen ylimääräisellä oppivelvollisuusvuodella voisi auttaa? Olemassa olevien tilastoaineistojen pohjalta tällaisia nuoria ei ole ihan helppo tunnistaa. Miksi näin?
Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, koulunkäynti on yleistä ja suurin osa nuorista suorittaa jossain vaiheessa vähintään keskiasteen tutkinnon. Itse asiassa valtaosa peruskoulun päättäneistä nuorista siirtyy suoraan jatko-opintoihin ja suorittaa kohtuuajassa toisen asteen tutkinnon. Näiden nuorten kohdalla oppivelvollisuusiän nostamisella ei ole merkitystä.
Toinen varteenotettava ryhmä peruskoulun päättäneiden nuorten joukossa koostuu niistä nuorista, jotka jatkavat opintojaan suoraan peruskoulusta mutta keskeyttävät ne yleensä jo ensimmäisen jatko-opintovuoden jälkeen. Syitä on varmasti monenlaisia mutta työpaikan löytäminen näyttää olevan monella nuorella tärkein selitys koulun varhaiselle keskeyttämiselle. Toisaalta moni näistä nuorista palaa muutaman vuoden päästä päätoimisiksi opiskelijoiksi. Myöskään näiden nuorten kohdalla oppivelvollisuuden ulottamisella 17-vuotiaisiin ei olisi näkyvää merkitystä.
Kolmas silmiinpistävä ryhmä peruskoulun päättäneistä nuorista pitää syystä tai toisesta välivuoden mutta menee sen jälkeen tyypillisesti jatko-opiskelijoiksi. Välivuotta nämä nuoret viettävät enimmäkseen joko töissä tai kokonaan työvoiman ja myös koulutuksen ulkopuolella. Tämä viittaa ainakin jonkinasteiseen kouluväsymykseen ja haluun kokeilla jotain muuta peruskoulun jälkeisiä vaihtoehtoja mietittäessä. Tälle nuorisoryhmälle oppivelvollisuusiän korottamisella vuodella olisi välitön mutta mahdollisesti hyvinkin epämotivoiva vaikutus. Oletettavasti välivuoden pitäminen siirtyisi vuodella eli se pidettäisiin 17- eikä 16-vuotiaana.
Kaikille näille peruskoulun päättäneille nuorisoryhmille on siis yhteistä, että jatko-opintoihin siirrytään vilkkaasti, mutta hieman eri tahdissa. Tämä monelle nuorelle nähtävästi varsin tärkeä joustomahdollisuus poistuisi oppivelvollisuusiän nostamisen myötä. Lisäksi kestäväpohjaista ratkaisua kaipaavan ongelman ydin on pikemmin siinä, että toisen asteen tutkinto jää liian monelta suorittamatta. Päällimmäinen ongelma ei siis ole toisen asteen opintojen aloittaminen, vaan niiden loppuunsaattaminen.
Neljäs selkeästi erottuva ryhmä ei pyri lainkaan jatko-opintoihin peruskoulun päättymisen jälkeen. Nämä nuoret eivät siirry jatko-opintoihin suoraan peruskoulun jälkeen eivätkä myöskään myöhemmässä vaiheessa edes lyhyeksi ajaksi. Nämä nuoret, jotka kattavat karkeasti arvioiden alle neljä prosenttia 16-vuotiaista (runsaat 2 000 nuorta), kärsivät mitä ilmeisimmin paitsi kouluväsymyksestä, myös muista erityistoimia vaativista ongelmista. Oppivelvollisuusiän nostaminen vuodella vaikuttaisi keskeisellä tavalla eritoten näiden nuorten koulunkäyntiin, mutta varsinkaan heidän kohdallaan perinteisessä koulutuksessa jatkaminen vielä vuoden verran ei ole suinkaan paras tarjottava ratkaisu.
Kaiken kaikkiaan on siis varsin hankalaa tunnistaa niitä 16-vuotiaita, jotka aidosti hyötyisivät oppivelvollisuusiän nostamisesta vuodella. Toisaalta päätelmä ei ole kovin yllättävä. Nuorten ja erityisesti peruskoulun varassa olevien nuorten ryhmä on hyvin heterogeeninen. Siksi heille kohdistettavat toimet tulee räätälöidä tarkasti heidän tarpeitaan vastaaviksi. Kaikkien 16-vuotiaiden perinteisen koulunkäynnin pitkittäminen yhdellä vuodella ei tarjoa tähän ratkaisua. Ongelmia kokevien nuorten ohjaaminen läpi koulutuksen ja edelleen työelämään on haasteellinen ja suhteellisen kallis prosessi, eikä siksi kovin suosittu politiikkakeino. Nuorille kohdistettavat yleistoimet ovat huomattavasti edullisempi vaihtoehto, mutta vaikutuksiltaan ne jäävät helposti heikoiksi. Tämä koskee niin nuorille kohdennettuja koulutuspoliittisia kuin myös työvoimapoliittisia toimia.
Rita Asplund 16.9.2014
***
Kirjoittaja kiittää Antti Kauhasta ja Pekka Vanhalaa hyödyllisistä kommenteista ja korjauksista.
Lisää aiheesta raportissa Asplund, Rita – Koistinen, Pertti: Nuorten työllistyminen ja työllisyys työvoimapolitiikan valossa (ETLA Raportit – Reports 32).
