Suomen julkinen talous ei ole romahtamassa, mutta kestämättömän kehityksen riski on suuri. Finanssipolitiikan välitön lisäkiristäminen ei ole oikea lääke alijäämän supistamiseen, rakenteelliset uudistukset ovat. Työllisyysasteen nousu ja julkisen sektorin tehokkuuden parantaminen ovat avainasioita. Eläkeiän nostamispäätöstä ei pidä enää lykätä. Kuntauudistus on syytä saattaa satamaan suurimmat puutteet karsien. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekavassa uudistushankkeessa on otettava aikalisä. Uusi malli on rakennettava selkeän väliportaan ja kilpailun hyödyntämisen pohjalle.

Julkistamistilaisuuden esitys pdf-tiedostona.
Julkistamistilaisuuden esitys pptx-tiedostona.
Julkaisun kuviot pdf-tiedostona.
Julkaisun kuviot pptx-tiedostona.

Julkaisuvuosi:2013
Sivuja: 3
Hinta: Ei saatavissa ETLAsta
Kieli: suomi

Other articles 617

Kumpikin turvakeino osoittautui tehottomaksi. Markkinakuri ei toteutunut, vaan valtioiden korot yhtäläistyivät ja osa aiemmin korkeista koroista kärsineistä jäsenmaista käytti tätä hyväksi pikemminkin ylläpitämällä reipasta menojen kasvua kuin vahvistamalla julkisen talouden rakenteellista tasapainoa. Yhtä huonosti toimi vakaus- ja kasvusopimus. Alijäämä- ja velkakriteerit osoittautuivat löysiksi ja niitäkin rikottiin. Sopimus ei myöskään turvannut julkista taloutta yksityisen sektorin velkaantumisen aiheuttamalta välilliseltä uhalta julkisen talouden tasapainolle. Kurinpidon epäonnistuminen teki euroalueen haavoittuvaksi ja oli osasyy nyt elettävään kriisiin.

Hyvän talouskasvun vuosina nukkunut markkinakuri alkoi toimia kriisin puhjettua. Sijoittajat heräsivät havaitsemaan, että valtion velkaan liittyy aito riski, mikä on johtanut pääomapakoon ongelmamaista. Tämä on nostanut rajusti korkoja näissä maissa, heikentänyt niiden kasvua ja lisännyt maksukyvyttömyyden uhkaa.  Monien arvioiden mukaan korkoreaktiot ovat ainakin joidenkin maiden osalta ylimitoitettuja.

Markkinarahoituksen kallistuminen ja ehtyminen on johtanut jäsenmaiden väliseen yhteisvastuuseen tavalla, joka rikkoo no-bailout-lausekkeen henkeä. Jäsenmaan maksukyvyttömyyden on pelätty romahduttavan ao. maan rahoitusjärjestelmän ja leviävän dominon tavoin muualle euroalueelle.  Ääritilanteessa seurauksena voisi olla euroalueen hajoaminen, potentiaalisesti katastrofaalisin seurauksin. Tämän epästabiilin kierteen katkaisemiseksi euroalueen jäsenmaat ovat katsoneet välttämättömäksi antaa ongelmamaille rahoitustukea ja Euroopan keskuspankki on ostanut korkeasta korosta kärsivien valtioiden velkakirjoja.

Yhteisvastuuta on syntynyt myös eurojärjestelmän kautta. Pääomapako on ilmennyt ongelmamaiden keskuspankkien velkaantumisena EKP:lle samalla kun pääomapaon kohteena olevien maiden keskuspankeille on syntynyt runsaasti saamisia EKP:lta. Yhteisvastuun kasvulle ei näy välitöntä loppua.  Kyse on pikemminkin siitä kuinka hallittua ja rajattua se on. Ilman pääomapakoa pysäyttäviä politiikkapäätöksiä yhteisvastuu lisääntyy eurojärjestelmän kautta automaattisesti. Eurojärjestelmän yhteisvastuu ei toisaalta ole lainkaan ongelma niin kauan kuin alue pysyy koossa.

Samalla kun rahoitustuki torjuu liian voimakkaaksi koettujen markkinareaktioiden vaikutuksia se vähentää luonnollisesti painetta ongelmamaiden saattaa taloutensa kestävälle pohjalle. Tämän ”moraalikato”-ongelman lieventämiseksi ja tuen takaisinmaksun varmistamiseksi rahoitustukeen on liitetty ehtoja julkisen talouden saneeraamiseksi ja talouden kilpailukykyä ja kasvupohjaa tukevien uudistusten toteuttamiseksi. Ehtojen toteuttamista pyritään valvomaan komission, EKP:n ja IMF:n muodostaman ”troikan” jatkuvan seurannan avulla.

Jäsenmaiden tulevaan taloudenpitoon kohdistuvaa poliittista kontrollia lisätään myös useilla talouspolitiikkasääntöjen uudistuksilla. Jo hyväksytyt kuusi lainsäädäntöuudistusta (ns. six pack) vahvistavat vakaus- ja kasvusopimusta ja luovat uuden makrotaloudellisten epätasapainojen prosessin. Jäsenmaiden finanssipolitiikan rajoituksia ja valvontaa tehostetaan myös kahdella muulla lakiehdotuksella ja jäsenmaiden kansallista lainsäädäntöä koskevalla finanssipoliittisella sopimuksella.

Onko tuloksena markkinakurin korvaaminen kokonaan poliittisella kontrollilla euroalueen taloudenpidon saamiseksi kestävälle tolalle ja pitämiseksi sellaisena? Monet ajattelevat näin: Kriisi pakottaa katastrofaalisten seurausten pelossa yhteisvastuuseen ja yhteisvastuu edellyttää poliittista kontrollia.  Euroalue voi pidemmän päällekin toimia kunnolla vain jos julkiset taloudet yhdentyvät ja finanssipolitiikan päätöksenteko siirtyy eurotasolle.  Tarvitaan vähintäänkin valtionvelkojen siirtämistä yhteiselle vastuulle, eurobondeiksi, ja mielellään aidon liittovaltion luomista.

Tämä on loogista päättelyä. Mutta samalla se sivuuttaa olennaisen asian. Kattava yhteisvastuu ja poliittisen päätöksenteon siirtäminen eurotasolle edellyttää suurta poliittista koheesiota. Tällaiseen integraatioon osallistuvien maiden kansalaisten on hyväksyttävä ajatus, että yhteiskunnan keskeisistä asioista mm. sosiaaliturvasta ja verotuksesta päätetään sitovasti kansallisen tason sijasta eurotasolla, jolloin sekä turvan tasolla että verotuksella on huomattava paine lähentyä maiden välillä.  Tällaisesta tilanteesta ollaan kuitenkin hyvin kaukana. Kriisi on itse asiassa vähentänyt tiiviin integraation edellyttämää yhteenkuuluvaisuutta.  Suomalaiset suhtautuvat hyvin kriittisesti vastuisiin, joita Suomen veronmaksajille on syntynyt rahoitustuen yhteydessä. Kreikkalaiset ja espanjalaiset eivät halua Saksan määräävän julkisista menoistaan tai veroistaan.

Jäsenmaissa ei kaiken kaikkiaan ole suurta valmiutta kattavan yhteisvastuun edellyttämään päätöksenteon siirtämiseen eurotasolle. On toki hyvin mahdollista, että yhteisvastuun keskeinen jarrumies Saksa kääntyy kannattamaan jollain tavoin rajattuja eurobondeja, jos se arvioi tämän ainoaksi vaihtoehdoksi euroalueen hajoamiselle. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka tehokkaaksi poliittinen kontrolli voi tällaisessa tilanteessa muodostua niin kauan kuin euroalueella ei ole liittovaltion tapaista valtaa sitovasti puuttua jäsenmaan asioihin.

Kokemus viittaa siihen, että jäsenmaan halu toteuttaa poliittisesti vaikeita uudistuksia heikkenee nopeasti kun markkinapaine hellittää. Kärjekkäin esimerkki tästä on Berlusconin johtaman Italian peräytyminen antamistaan julkisen talouden kohentamiseen tähtäävistä uudistuksista heti kun EKP loppukesästä 2011 alkoi ostaa Italian valtionlainoja. Toisaalta korkojen nouse on poikkeuksetta pakottanut maat uudistustoimiin.

Tästä syystä markkinakuria ei ole syytä heittää romukoppaan. Helppoa markkinakurin uskottava palauttaminen ei kuitenkaan kriisin keskellä ole. Yksi esimerkki on Kreikan velkasaneerauksen lykkääminen seurausvaikutusten pelossa, vaikka monien arvioiden mukaan jo 2010 oli selvää, ettei maa selviä velkataakastaan ilman sen pienentämistä.  Myös toteutettu saneeraus jäi liian pieneksi. Toisaalta Kreikan tapaus osoittaa, ettei velkasaneeraus välttämättä johda kaaokseen, ei ainakaan jos sitä puskuroidaan tukipaketilla pankkisektorin pystyssä pitämiseksi ja välttämättömien julkisten palveluiden rahoittamiseksi ja markkinat ovat siihen varautuneet.

Toinen esimerkki markkinakurin toteuttamisen vaikeudesta keskellä kriisiä on EVM-sopimuksen kirjaus velkasaneerauksesta. Vastoin alkuperäistä ideaa euroalueen päättäjillä ei ollut rohkeutta sisällyttää selvästi maksukyvyttömän maan velkasaneerausta kohdakkoin aloittavan pysyvän vakausmekanismin EVM:n toimenpidepykäliin. Velkasaneerauksen mahdollisuus mainitaan vain sopimuksen johdannossa.

Valtiota koskevan markkinakurin toteuttamiseksi olennainen asia on vähentää mahdollisten velkasaneeraustilanteiden aiheuttamia ongelmia rahoitusjärjestelmälle. Ns. pankkiunioni on tässä suhteessa tärkeä hanke. Se voi parhaimmillaan vakauttaa euroalueen pankkisektorin toimintaa ja tehdä sen immuuniksi jäsenvaltioiden mahdollisille velkasaneerauksille.

Pankkiunionissa pankkien valvonta ja pankkeja koskeva kriisinhallinta ml. osavastuu pankkien pääomittamisesta ja talletussuojan toiminnasta siirtyy euroalueelle.  Tällöin jäsenmaan pankkijärjestelmän toiminta voidaan turvata, vaikka maan talouskehitys olisi huonoa ja erityisesti valtiokaan ei selviytyisi veloistaan.

Pankkiunioni edellyttää toki sekin jäsenmaiden välistä yhteisvastuuta ja siihen liittyvää kontrollia (yhteistä pankkivalvontaa). Verrattuna yleiseen julkista taloutta koskevaan yhteisvastuuseen ja kontrolliin nämä ovat kuitenkin helpommin rajattavissa.  Pankin omistajat ja velkojat voidaan panna kantamaan vastuuta pankin pääomittamisesta kriisitilanteissa, millä paitsi vähennetään julkisen sektorin taakkaa kriisitilanteissa, myös luodaan oikeat kannusteet riskien välttämiseen pankkitoiminnassa. Samoin pankeilta voidaan vakuutusperiaatteella kerätä varoja pääomitustarpeita ja talletussuojaa varten. Valvonnan siirtäminen eurotasolle ei myöskään ole suuri demokratiakysymys, koska pankkitoimintaa koskeva valvonta ei puutu samalla tavoin kansalaisten arkiasioihin kuin valtion menoja ja veroja koskeva päätöksenteko.

Pankkiunionin hyöty ajankohtaisen kriisin ratkaisemisessa voi kuitenkin jäädä vähäiseksi. Muut jäsenmaat eivät ole kovinkaan halukkaita kantamaan jo toteutuneita tappioita eikä pankeilta ole vielä ehditty kerätä kriisinhoitoa varten rahastoja. Myös velkojan vastuun toteuttaminen nopealla aikataululla on riskialtista, vaikkei ehkä ihan mahdotonta.

Mutta mikä takaa, että markkinakuria on ”sopivasti” niin, että se luo oikeita kannustimia varovaiseen käyttäytymiseen mutta ei lyö yli ja tee sellaisenaan maksukyvyttömästä valtiosta liian voimakkaiden korkoreaktioiden takia maksukyvytöntä?  Varmuudella ei mikään.  Viranomaiset eivät pääse pakoon sitä, että niiden on arvioitava, milloin on tarpeen puuttua markkinoiden toimintaan. EKP:n lupaus ehdollisista interventioista valtionlainamarkkinoilla on tässä suhteessa hyvin harkittu ratkaisu, ei riskitön, mutta järkevä.

Tarvitaan kuitenkin pysyviä institutionaalisia ratkaisuja, jotka eivät sulje pois valtion velkajärjestelyä mutta rajoittavat tällaisen suuruusluokkaa ja kielteisiä seurausvaikutuksia.  Tämän filosofian mukaisesti velkajärjestelytilanteessa yksityisten sijoittajien tulisi osallistua taakan kantoon, mutta rahoitustukijärjestelyiden tulisi rajoittaa sen mittakaavaa ja eristää mahdollisimman pitkälle pankkisektori ja muiden jäsenmaiden valtionlainamarkkinat kielteisiltä vaikutuksilta. Tukijärjestelyt toimivat tällöin eräänlaisena katastrofivakuutuksena. Eräät esillä olleet ajatukset laajentaa EVM kapasiteettia eivät oikein hyvin istu tähän filosofiaan.  Äskettäinhän on mm. esitetty, että rahoitustukimekanismi ottaisi kantaakseen ensimmäiset tappiot valtionlainoista ja yksityiset sijoittajat vasta tietyn ylärajan ylittävät tappiot. Toimittaisiin juuri päinvastoin kuin silloin kun julkinen yhteisvastuu toimii katastrofivakuuttajana.

Istuva hallitus lupaa ohjelmassaan ryhtyä kuluvalla vaalikaudella uusiin sopeutustoimiin eli menojen leikkauksiin ja verojen korotuksiin, jos valtiontalouden alijäämä näyttää asettuvan yli 1 prosenttiin BKT:sta eikä valtionvelan kansantuoteosuus käänny laskuun. Ensimmäinen kriteeri edellyttäisi noin 5 miljardin euron lisäsäästöjä.

Tällaiset lisäsäästöt ovat suhdannepoliittisesti kyseenalaisia tilanteessa, jossa kasvunäkymät ovat heikot. Ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Suomen julkinen velka ei ole räjähtämässä juuri nyt ja valtio saa markkinoilta rahaa edulliseen hintaan. Suomella pitäisi siis olla mahdollisuus korjata kestävyysvajetta välittömien leikkausten tai veronkiristysten sijasta toimenpiteillä, jotka vahvistavat julkisen talouden rahoituspohjaa ja vähentävät menopaineita pitkällä aikajänteellä. Tällaisia politiikkatoimia kutsutaan usein ”rakenteellisiksi” uudistuksiksi, koska niiden vaikutus julkisen talouden tasapainoon perustuu pääasiassa siihen, että politiikkatoimet aiheuttavat muutoksia eri talousyksiköiden käyttäytymisessä: työvoiman tarjonta kasvaa, investoinnit lisääntyvät, tuotanto organisoidaan tehokkaammin, kansalaiset muuttavat elintapojaan terveellisemmiksi (jolloin he tarvitsevat vähemmän sairaanhoitopalveluita) ja niin edelleen.

Mutta mitä erilaisten rakenteellisten uudistusten vaikutuksista tiedetään? Voidaanko luottaa siihen, että tällaisilla toimilla todellakin pystytään pienentämään kestävyysvajetta. Jos voidaan, millaiset toimet ovat tehokkaimpia ja/tai tuottavat varmimmin tuloksia? Seuraavassa tarkastelemme lyhyesti eräiden keskeisten esillä olleiden rakenneuudistusten vaikutuksia.

Perusväitteemme on, että eräiden tärkeiden rakenneuudistusten vaikutuksista tiedetään jo niin paljon, että niiden hyödyllisyyteen kestävyysvajeen vähentämisessä voidaan varsin hyvin luottaa. Monien uudistusideoiden vaikutusarviot ovat puutteellisempia, mutta tämäkään ei ole syy toimettomuuteen. Jos uudistukset näyttävät hyödyllisiltä teoreettisin perustein, niitä kannattaa usein kokeilla. Hyvin suunnitellun seurantatutkimuksen perusteella voidaan sitten päättää, kannattaako politiikkaa jatkaa, laajentaa, modifioida vai onko se syytä lopettaa.

Eläkeuudistus lisää työvoiman tarjontaa varttuneessa päässä

Eläkkeelle siirtymistä voidaan pyrkiä myöhentämiään monilla toimenpiteillä. Vanhuuseläkkeen ikärajojen lisäksi voidaan muuttaa varhaiseläkkeitä ja niitä koskevia ikärajoja sekä eläkkeiden karttumasäännöksiä. Samanaikaisesti toteutettuina monet yksittäiset uudistukset vahvistavat toistensa vaikutuksia työuriin. Esimerkiksi vanhuuseläkeiän nostaminen vaikuttaa todennäköisesti erillisenä toimenpiteenä suhteellisen vähän työuriin, koska se lisää varhaiseläkkeiden käyttöä. Jos samalla rajoitetaan varhaiseläkkeelle siirtymistä, vanhuuseläkeiän nostaminen vaikuttaa enemmän työuriin (Hakola ja Määttänen, 2009).

Seuraavassa tarkastellaan toimenpidekokonaisuutta, johon sisältyy työttömyysputken poistaminen, osa-aikaeläkkeen heikentäminen, alimman vanhuuseläkeiän nostaminen nykyisestä 62 vuodesta 64 vuoteen ja kannustinkarttuman alarajan nostamisesta 63 vuodesta 65 vuoteen. Tavoitteena on arvioida, kuinka paljon kestävyysvajetta on mahdollista pienentää tällaisen työn tarjontaa lisäävän eläkeuudistuksen avulla.

Osa-aikaeläkettä ajatellaan leikattavan niin, että maksettu osa-aikaeläke vähennetään myöhemmästä vanhuuseläkkeestä. Osa-aikaeläkkeelle olisi siis mahdollista jäädä uudistuksen jälkeenkin, mutta mahdollisuutta hyödyntävät joutuisivat vastaavasti tinkimään tulevasta vanhuuseläkkeestään. Poikkeuksena olisivat kaikkein pienituloisimmat, jotka saisivat joka tapauksessa takuueläkkeen suuruisen vanhuuseläkkeen. Uudistuksen jälkeen niin kutsuttu täyden vanhuuseläkkeen ikäraja nousisi 65 vuoteen. Jos vanhuuseläkettä nostaisi jo 64-vuotiaana, siihen sovellettaisiin samaa varhennusvähennystä, jota nyt sovelletaan 62-vuotiaisiin.

Arvio uudistuksen työuravaikutuksista perustuu julkaisussa Hakola ja Määttänen (2009) kuvattuun stokastiseen elinkaarimalliin. Mallin tuottamat työllisten, työttömien, vanhuuseläkeläisten ja osa-aikaeläkeläisten osuudet eri ikäryhmissä vastaavat suhteellisen hyvin vuoden 2006 tulonjakoaineistosta laskettuja osuuksia. Mallin uusin versio huomioi myös vuonna 2009 ns. sosiaalitupossa sovitut uudistukset.

Vastaavia malleja käytetään usein eläkeuudistusten valmisteluun, sillä niiden on osoitettu kuvaavan hyvin eläkejärjestelmän vaikutuksia työuriin. Hakola ja Määttänen (2007) käyttivät oleellisesti samaa mallia vuoden 2005 eläkeuudistuksen tarkasteluun. Koska mallissa on jakauma erilaisessa taloudellisessa asemassa olevia ihmisiä, sillä voidaan tutkia erilaisia jakaumavaikutuksia. Malli esimerkiksi tuotti ennusteen eläkeuudistuksen vaikutuksista eläkkeellesiirtymisikien jakaumaan (Hakola ja Määttänen 2007, kuvio 5). Vertailu toteutuneeseen kehitykseen (esimerkiksi työeläkkeelle siirtyneiden määrä iän mukaan 2003 ja 2011) osoittaa, että malli ennusti eläkeuudistuksen vaikutuksen eläkkeellesiirtymisikiin ainakin pääpiirteissään oikein. Malli esimerkiksi ennusti oikein, että korkein eläkepiikki siirtyy ikävuoden 63 kohdalle ja että eläkkeelle siirtyminen lisääntyy myös ikävuosina 62 ja 64. Malli myös ennusti oikein sen, että eläkkeelle siirtyminen ikävuosina 66–68 lisääntyy vain hieman. Tutkimusta tehtäessä ei ollut käytössä mitään tietoja uudistuksen toteutuneista vaikutuksista eläkkeelle siirtymiseen.

Saman elinkaarimallin perusteella edellä kuvattu toimenpidekokonaisuus nostaisi 55–68 -vuotiaiden työllisyysastetta 43 prosentista 49 prosenttiin. Tehdyt työtunnit lisääntyisivät 14 prosentilla. Tämän voi kääntää myös työvuosiksi: Mallissa 55–68 -vuotiaat tekevät ennen uudistusta keskimäärin 6,1 kokopäiväistä työvuotta (osa-aikatyössä vietetty vuosi vastaa mallissa puolta kokopäivätyössä vietettyä vuotta). Uudistuksen toteuttamisen jälkeen he tekevät täyspäivätyötä keskimäärin 7,1 vuotta. Näin laskien työurat siis pitenisivät toimenpidekokonaisuuden vaikutuksesta keskimäärin yhdellä vuodella. Uudistus vähentäisi työn tarjontaa ennen 55. ikävuotta. Tämä vaikutus jäisi kuitenkin suhteellisen pieneksi.

Työllisyysasteet 55–59 -vuotiaiden ja 60–68-vuotiaiden ikäryhmissä ovat mallissa ennen uudistusta 68 ja 29 prosenttia. Uudistuksen jälkeen vastaavat luvut ovat 73 ja 44 prosenttia. 55–59 -vuotiaiden työtunnit kasvavat 7 prosenttia ja 60–68 -vuotiaiden työtunnit 21 prosenttia. 55–59 -vuotiaiden ja 60–68-vuotiaiden työttömyysasteet ovat mallissa ennen uudistusta 12 ja 8 prosenttia. Uudistuksen jälkeen vastaavat luvut ovat 7 ja 5 prosenttia. Osa-aikaeläkkeiden käyttö loppuu uudistuksen seurauksena mallissa lähes kokonaan.

Työkyvyttömyyseläkeläisten suhteellisen suuri määrä pienentää huomattavasti uudistuksen vaikutusta työn tarjontaan, sillä heidän osaltaan uudistus ei mallissa pidennä työuria lainkaan. Lisäksi uudistuksen seurauksena osa osa-aikaeläke- ja vanhuuseläkevuosista korvautuu työttömyysvuosilla. Uudistus pidentää mallissa erityisesti keskimääräistä pienempituloisten työuria. Sen seurauksena 55–68 -vuotiaiden palkkasumma kasvaa vain kymmenen prosenttia. Tämäkin vähentää uudistuksen hyötyjä julkisen talouden kannalta.

Kestävyysvajeen laskemista varten mallin ennustamat työuravaikutukset on syötetty ETLAn limittäisten sukupolvien FOG-malliin. Toimenpidekokonaisuus pienentää kestävyysvajetta kasvattamalla työpanoksen kasvun kautta verotuloja ja pienentämällä eläke- ja työttömyysmenoja. Olettaen, että työpanoksen kasvu ohjautuu yksityiselle sektorille, pienenee koko julkisen talouden (johon sisältyy myös työeläkejärjestelmä) kestävyysvaje 1,1 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Työeläkejärjestelmän taloustilanne paranee koska ikääntyneiden kasvava työpanos kasvattaa maksupohjaa, ja kannustinkarttuman alkamisiän siirtyminen 65. ikävuoteen pienentää lisätyöskentelyn vaikutusta tuleviin eläkkeisiin. TyEL-maksun korotuspaine pienenee pysyvästi 2 prosenttiyksikköä.

Työttömyysturvaa kannustavammaksi, vuorotteluvapaata rajoitettava

Työttömyysturvajärjestelmää muuttamalla on mahdollista tehostaa työttömien kannustimia työllistyä ja näin lisätä tehtyjen työtuntien määrää kansantaloudessa. Monet tutkimukset antavat tukea tälle päätelmälle. Työttömyyden väheneminen parantaa merkittävästi julkisen talouden tasapainoa, koska se samanaikaisesti lisää verotuloja ja vähentää tulonsiirtomenoja.

Suuri osa työttömyysjaksoista osuu ihmisille, jotka eivät ole pitkäaikaistyöttömiä tai pysyvästi heikossa asemassa työmarkkinoilla. Heidän osaltaan työttömyysturva auttaa rahoittamaan paremman työpaikan etsintää. Sekä yritys että työnhakija ja tätä kautta koko talous hyötyvät siitä, että työntekijä löytää työpaikan, jossa hänen oma tuottavuutensa on parhaimmillaan. Työpaikan etsintä on eräänlainen investointi, jonka tukemiselle julkisin varoin on taloustieteelliset perusteet. Tästä syystä työttömyysturva voi olla kohtuullisen hyvä työttömyysjakson alussa. Toisaalta työttömyysturvan pitäisi asteittain alentua, jotta se ei tukisi pitkittyvää työttömyyttä. Sen pitäisi myös kannustaa alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Mielenkiintoinen ehdotus on myös työttömyyskorvausten tason sitominen työmarkkinatilanteeseen siten, että noususuhdanteessa korvaukset pienenisivät ja taantumassa suurenisivat. Tämä vahvistaisi järjestelmän vakuutusluonnetta.

Uudistustarve on ajankohtainen erityisesti nyt kun yritysten ja toimialojen rakennemuutos samaan aikaan sekä tuhoaa vanhoja että luo uusia työpaikkoja. Talouden kannalta optimaalisen työttömyysturvan mitoitusta ja rakennetta on hyvin vaikea arvioida, mutta sen perusrakenne on edellä kuvatun tapainen.

Monissa tapauksissa työllistyneiden tuottavuus on osoittautunut verraten alhaiseksi. Silloin työtuntien lisäys ei johda odotettuun tuotannon kasvuun. Ääritapauksissa työn tuottavuus jää alhaisemmaksi kuin alan vähimmäispalkka sosiaaliturvamaksuineen, jolloin työlle on vaikea löytää kysyntää ilman huomattavaa julkista tukea. Matalan tuottavuuden työntekijöiden osalta kyse on myös tarjontaongelmasta. Tulonsiirtojen menettäminen ja progressiivinen verotus synnyttävät yhdessä kannustinloukun, johon joutuneelle lisäkorvaus työmarkkinoille osallistumisesta jää vähäiseksi. Näiden ihmisten työllistyminen olisi kuitenkin hyödyllistä sekä julkiselle taloudelle että työllistyvien omalle työuralle. Siksi kannustinloukkujen purkamista kannattaa jatkaa kaihtamatta kepin käyttöä porkkanan ohella.

Työvoiman tarjontaan voidaan toki vaikuttaa muutoinkin kuin työttömyysturvajärjestelmää rukkaamalla. Tutkimusten mukaan useat työuran pidentämiseen tarkoitetut tukimuodot, kuten vuorotteluvapaa ja osa-aikaeläke, vähentävät tehtyjä työtunteja. Ruotsissa on saatu hyviä kokemuksia sairauspoissaolojen vähentämisestä sairauspäivärahakäytäntöjä muuttamalla.

Syrjäytymisen ehkäisyä varhaiskasvatusta kehittämällä ja peruskoulua uudistamalla

Nuorten syrjäytyminen on vakava ongelma paitsi sosiaalisesti myös julkisen talouden kestävyyden kannalta. Eurofoundin laskelmien mukaan pelkästään kansantuotteen menetykset ja tarvittavat tulonsiirrot maksavat yhteiskunnalle vuosittain arviolta 14 000 euroa syrjäytynyttä nuorta kohti. Nobel-palkittu James Heckman on osoittanut, että varsinkin varhaiskasvatukseen kannattaa panostaa. Sekä Euroopan Komissio että OECD tähdentävät, että sekä varhaiskasvatuksen kehittämisen että perusasteen koulutuksen uudistamisen keskeiseksi tavoitteeksi on otettava lasten ja nuorten syrjäytymisen vähentäminen. Oikein toteutettuina nämä toimet tuottavat pitkällä aikavälillä hyviä tuloksia myös julkisen talouden tasapainon näkökulmasta.

Peruskoulujärjestelmää on Suomessa uudistettu varsin vähän. Tämä saattaa osaksi johtua siitä, että Suomi on tähän asti menestynyt hienosti koulutaitoja mittaavassa OECD:n kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa. Peruskoulun kehittämistarpeesta kertovat kuitenkin tilastot, jotka osoittavat, että merkittävä osa peruskoulun suorittaneista jää ilman keskiasteen jatko-opintopaikkaa tai ei edes hae sellaista. Vuonna 2010 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 8,9 prosenttia ei jatkanut tutkintotavoitteista opiskelua, verrattuna 7,4 prosenttiin vuonna 2005. Peruskoulun varaan jäävät nuoret ovat erityisen suuressa syrjäytymisvaarassa. Esimerkkejä tarvittavista toimista ovat tehokkaampi opintojen ohjaus viimeisellä luokalla ja Tanskan mallin mukaisen varoitus/seurantajärjestelmän käyttöönotto.

Sekä julkisen talouden kestävyyden että kansantalouden kasvun kannalta on myös tärkeää, että nuoret siirtyvät tehokkaasti koulutusjärjestelmän sisällä jatko-opintoihin ja valmistuttuaan pysyvästi työelämään. Tilanteet vaihtelevat tapauskohtaisesti, joten kaavamaisin ratkaisuin voidaan tuskin edistää näitä siirtymiä. Kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat ratkaisut löytyvät paremmin, kun oppilaitoksille ja oppilaille luodaan oikeanlaiset kannustimet. Tällä suunnalla on Suomessa tehty monenlaisia kiinnostavia uudistuksia ja monia on edelleen vireillä. Esimerkiksi ammatillisessa peruskoulutuksessa on otettu käyttöön tulosrahoitusjärjestelmä. Se palkitsee koulutuksen järjestäjiä, kun näiden opiskelijat ovat valmistuneet ja työllistyneet (tai jatkaneet opintojaan) muita paremmin. Samantyyppistä järjestelmää on suunniteltu myös ammatilliseen täydennyskoulutukseen ja ammattikorkeakouluihin. Nykytilanteessa viisas strategia on varmistaa uudistusten tehokas toimeenpano ryntäämättä kokonaan uusien avausten perään. Päätettyjen toimien vaikutusta pitää seurata ja selvittää, ja tulosten pohjalta järjestelmiä pitää tarpeen vaatiessa korjata tai täydentää.

Julkinen palvelutuotanto tehokkaammaksi kilpailulla ja kannusteilla

Tuottavuutta on mahdollista parantaa kolmella tavalla: lisäämällä tuotokseen määrää, parantamalla tuotoksen laatua tai vähentämällä panosten määrää. Julkisen talouden tasapainon kannalta ei ole yhdentekevää, millä tavalla julkisen sektorin tuottavuus paranee. Julkinen talous vahvistuu, jos määrältään ja laadultaan sama tuotos pystytään tuottamaan vähemmin panoksin (olettaen että panosten hinta ei nouse samassa suhteessa kuin tuottavuus paranee).

Tilanne on epäselvempi, jos tuottavuus paranee tuotoksen lisäyksen kautta. Tuotoksen määrän lisääntyminen ja varsinkin sen laadun parantuminen voi lisätä julkisen sektorin toiminnan vaikuttavuutta tavalla, joka tuottaa kokonaissäästöjä. Esimerkiksi laadukkaampi perusasteen koulutus voi vähentää syrjäytymistä, mikä vähentää julkisen talouden menoja ja lisää verotuloja pitkällä aikavälillä. Tai terveyden tehokkaampi edistäminen voi vähentää sairaanhoitokuluja tuonnempana. Ilman tämänkaltaista linkkiä tuottavuuden paranemisen tuottama tuotoksen lisäys ei kohenna julkisen talouden tasapainoa, vaikka se lisääkin yleistä hyvinvointia.

Julkisen talouden kestävyyslaskelmien lähtökohtana on väestökehitykseen sidoksissa oleva palvelutarve ja palvelutuotannon hinta, joka määräytyy pääosin työvoimakustannusten mukaan. Tuottavuuden paranemisen arvioidaan vähentävän tarvittavia panoksia ja sitä kautta kustannuksia. Samalla vapautuu työvoimaa muuhun tuotantoon. Tähän mekanismiin perustuu ETLAn arvio siitä, miten julkisten palvelujen tuottavuuden kasvu vaikuttaa kestävyysvajeeseen. FOG-mallilla tehdyn laskelman mukaan 0,25 % vuosittainen tuottavuuden kasvu vähentää panoskustannuksia niin, että julkisen talouden kestävyysvaje pienenee noin prosenttiyksiköllä (Lassila ja Valkonen, 2011). Vaikutus on siis varsin merkittävä.

Ongelmaksi jää löytää keinot ja kannusteet, joilla paljolti henkilökohtaisiin palveluihin perustuvan tuotannon tuottavuutta saadaan jatkuvasti parannetuksi. Potentiaalia on ilmeisesti paljon. Toisaalta ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva ajatus tuotannon yksikkökoon kasvattamisesta ei näyttäisi sellaisenaan auttavan paljon (Loikkanen ja Susiluoto, 2005). Yksi keino on asettaa kunnan palvelutuotanto soveltuvin osin alttiiksi kilpailulle yksityisen tuotannon kanssa. Esimerkkinä on palvelusetelien käytön laajentaminen.

Innovaatiopanostuksia ja työvoiman liikkuvuutta lisäävät toimet ovat hyvää kasvupolitiikkaa

Talouskasvun yksinkertaisen yhtälön mukaan se on työpanoksen määrän muutoksen ja työn tuottavuuden muutoksen summa. Aina viime vuosiin saakka, eli niin kauan kuin työikäinen väestö ja työvoiman määrä ovat kasvaneet, työpanoksen määrä (tehdyt työtunnit) on vaikuttanut positiivisesti talouden kasvuun – vielä 2000 -luvullakin keskimäärin 0,2 prosenttiyksikköä vuodessa.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa dramaattisesti. Työikäinen väestö pienentyy noin 150 000 henkilöllä 2010-luvun aikana ja työpanoksen muutos alkaa vähentää talouskasvua. Jos osallistumisasteet ja vuotuinen työaika säilyvät ennallaan, työpanoksen vähentyminen hidastaa kasvua lähes 0.5 prosenttiyksikköä vuodessa. Talouskasvu on kokonaan tuottavuuskasvun varassa.

Kuitenkin lähtökohdat myös tuottavuuskasvun jatkumiselle ovat heikot. ICT-sektorin ja metsäteollisuuden kaltaisten korkean tuottavuuden alojen osuus taloudessa on pienentynyt ja pienentyy edelleen. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella tuottavuuskasvua keskeisesti tukeneen ICT-sektorin osuus bkt:sta on pudonnut jo lähes puoleen 2000-luvun alkuun verrattuna. Vastaavasti perinteisesti heikomman tuottavuuden alat (palvelualat, ml. julkiset palvelut) ovat lisänneet ja lisäävät osuuttaan. Toimialojen ja sektoreiden välinen rakennemuutos näyttää väistämättä vaikuttavan lähivuosina negatiivisesti tuottavuuskasvuun.

Tuottavuuskasvun taustalla on viime kädessä aina teknologinen muutos. Teknologinen kehitys muuntuu tuottavuuskasvuksi paitsi uusina tuotteina ja tehokkaampina prosesseina yritysten sisällä, myös siten, että talouden rakenteet muuttuvat. Rakennemuutosta on periaatteessa kolmenlaista: sektoreiden välistä muutosta, yritysten ja niiden toimipaikkojen välistä sekä yritysten ja muiden organisaatioiden sisäistä tehtävärakenteiden muutosta. Tehtävärakenteiden muutos tarkoittaa sitä, että ihmiset siirtyvät korkeamman vaatimustason ja samalla korkeamman tuottavuus- ja palkkatason tehtäviin. Tämän kaltainen muutos on vaikuttanut tutkimusten mukaan merkittävästi Suomen teollisuuden tuottavuuskasvuun 2000-luvulla (Maliranta, 2010).

On todennäköistä, että tehtävärakenteiden muutokset lisäävät tuottavuuskasvua edelleen myös lähivuosina. Siitä tulee todennäköisesti yksi tärkeimmistä tuottavuuskasvun lähteistä. Sen edellytyksenä kuitenkin on, että yritysrakenteiden muutos ja kansainvälistyminen jatkuvat ja että työntekijöiden liikkuvuus työmarkkinoilla – siirtyminen työtehtävästä toiseen – ei ainakaan pienene.

Koska teknologian kehitys on viime kädessä talous- ja tuottavuuskasvun tärkein tekijä, innovaatiotoiminnan edellytyksiä tulisi ylläpitää ja parantaa. Tutkimukset osoittavat, että t&k -panosten muutokset vaikuttavat tuottavuuden muutoksiin melko pitkällä, 3 – 5 vuoden, viipeellä (Ali-Yrkkö ja Maliranta, 2006). Yrityssektorin t&k-panokset ovat nyt pienentymässä merkittävästi ICT-sektorin tutkimustoiminnan vähentymisen vuoksi. Suuri määrä t&k -resursseja on jäämässä vajaakäyttöön – tuottavuusvaikutukset näkyisivät usean vuoden kuluttua. Viisasta politiikkaa – sekä suhdanne- että rakennepolitiikkaa – olisi varmistaa näiden resurssien mahdollisimman korkea käyttöaste talouden muilla sektoreilla.

T&k –investointien kasvun tuottavuusvaikutuksista on enemmän näyttöä kuin perinteisten kiinteiden investointien tuottavuusvaikutuksista. Siksi niille tulisi antaa merkittävä sija politiikka-agendalla.

Yksityisen sektorin tuottavuuskasvun nopeutuminen ei välttämättä helpota suoraviivaisesti kestävyysvajetta. Veropohjan kasvu sellaisenaan vahvistaa ilman muuta julkista taloutta. Toisaalta tuottavuuden nousua seuraavat palkankorotukset siirtyvät lähes väistämättä myös julkiselle sektorille. Samoin sosiaalietuuksien kytkentä ansiotasoon vähentää yksityisen sektorin tuottavuuden positiivista vaikutusta julkisen talouden tasapainoon. Onkin erittäin epätodennäköistä, että kestävyysvaje voidaan kuroa umpeen pelkästään yksityisen sektorin tuottavuuden kasvua nopeuttamalla. Tuottavuus- ja talouskasvua on kuitenkin syytä tavoitella. Se kasvattaa hyvinvointia ja auttaa osaltaan myös julkisen talouden tasapainottamista.

Kolumnin tekemiseen ovat osallistuneet Rita Asplund, Jukka Lassila, Mika Maliranta, Niku Määttänen, Timo Nikinmaa, Tarmo Valkonen, Vesa Vihriälä ja Pekka Ylä-Anttila.

Viittaukset:

Ali-Yrkkö Jyrki ja Mika Maliranta (2006), Impact of R&D on productivity – Firm-level evidence from Finland. ETLA Discussion Papers no. 1031.

Hakola, Tuulia ja Niku Määttänen (2007), Vuoden 2005 eläkeuudistuksen vaikutus eläkkeelle siirtymiseen ja eläkkeisiin – arviointia stokastisella elinkaarimallilla, Eläketurvakeskuksen Tutkimuksia 2007:1.

Hakola, Tuulia ja Niku Määttänen (2009), Pension system, unemployment insurance and employment at older ages in Finland, Prime Minister’s Office publications, 2/2009.

Lassila Jukka ja Tarmo Valkonen (2011), Julkisen talouden rahoituksellinen kestävyys Suomessa, ETLA Keskusteluaiheita nro 1237.

Loikkanen Heikki A., Ilkka Susiluoto (2005), Paljonko verorahoilla saa? Kuntien peruspalvelutarjonnan kustannustehokkuuden erot ja niitä selittävät tekijät vuosina 1994–2002. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimusjulkaisut, nro 50.

Maliranta, Mika (2010), Tehtävärakenteiden muutos palkkojen ja tuottavuuden kasvun lähteenä. Teoksessa Asplund ja Kauhanen (toim.), Suomalainen palkkarakenne: muutokset, syyt, seuraukset. Taloustieto. ETLA B 245.

OECD (2011), Equity and Quality in Education – Supporting Disadvantaged Students and Schools

Due to its sharpness and depth, the current global financial and economic crisis has initiated a wide debate on the supposed self-correcting properties of the market economy, on the need for more effective regulation and supervision of financial markets, and on the role of macroeconomic stabilization policies. It has led to a re-evaluation of the role of monetary and fiscal policy. It calls into question the virtues of unfettered globalization, underlining the need for global institutions and cooperation. It throws new light on the costs and benefits of the welfare state and its risk- sharing mechanisms. The crisis is opening up a broad agenda of essential policy issues for renewed consideration.

This is a report on the global financial and economic crisis from the point of view of small open economies with particular reference to the Nordic economies. The report discusses a number of important questions: Why were the Nordic countries hit hard by a crisis, which apparently had little if anything to do with the stability of their own financial systems or with their competitiveness in global markets? What have the Nordics done and what could they do to alleviate the domestic consequences of the crisis? What are the lessons of the crisis with regard to monetary policy and the different choices of monetary regime across the Nordic region? Is there need and scope for expansionary fiscal policy in small open economies even though fiscal multipliers may be small and large budget deficits may threaten public debt sustainability? How can fiscal consolidation and a resumption of economic growth best be reconciled? Should the Nordic countries reconsider their outward-looking growth model in view of a more unstable global economy? Is the Nordic socio-economic model an asset or a liability in the light of the crisis?

The report offers an in-depth analysis of the macroeconomic issues faced by small open economies in a turbulent world economy. It outlines the main elements of the policies that should guide the Nordic countries in their search for less vulnerability and more resilience.

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 264
Hinta: 38€
Kieli: Englanti
ETLA B 242