 |
|
|
 |
Tulonjaon muutos kertoo teknologisesta kehityksestä
Talouden kasvua vahvistanut rakennemuutos on lisännyt pääomatulojen kansantulo-osuutta. Pääomatulojen osuus kansantulosta on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen ja palkkojen osuus on vastaavasti laskenut. Monet pitävät tätä kehitystä epäoikeudenmukaisena. Syynä kehitykseen pidetään maltillisten palkankorotusten linjaa, jonka mielekkyys on jopa asetettu kyseenalaiseksi - etenkin siksi, että yritykset eivät näytä käyttävän voittojaan investointeihin. Globalisoituneessa taloudessa yritysten on sopeuduttava muuttuneeseen kilpailutilanteeseen ja teknologisen kehityksen vaatimuksiin. Suomen kansantalous ajautui 1980-luvun jälkipuoliskolla murrokseen, joka huipentui 1990-luvun alun talouskriisiin. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen on yhä kesken. Murros on tervehdyttänyt taloutemme rakenteita perusteellisesti. Toimialarakenteet ovat muuttuneet, varsinkin elektroniikkateollisuuden osuus tuotannosta ja työpaikoista on kasvanut. Vähintään yhtä tärkeitä ovat kuitenkin olleet toimialojen sisällä tapahtuneet yritys- ja toimipaikkarakenteiden muutokset. Työvoimaa on siirtynyt korkean kokonaistuottavuuden yrityksiin ja toimipaikkoihin, toisin sanoen yrityksiin, jotka käyttävät tehokkaasti työ- ja pääomapanoksia. Rakennemuutos on parantanut toimialojen tehokkuutta. OECD:n tuottavuustilastojen mukaan Suomi oli 1990-luvun lopulla kärkikolmikossa jo 12 toimialalla. Juuri tällaista muutosta on tavoiteltu, koska se vahvistaa taloutemme pitkän aikavälin kasvuedellytyksiä. Pääomatulojen osuuden kasvu johtuu pitkälti tästä työvoiman uudelleen kohdentumisesta. Toisaalta myös palkkasummalla mitattuna nopeimmin ovat kasvaneet yritykset, joiden kannattavuus ja osingonmaksukyky ovat olleet hyviä. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut yhtenäistä yritys- ja toimipaikkatasolla. Suuressa osassa yrityksiä työn tuottavuus on kasvanut hitaammin kuin palkat eli palkkojen (työn) osuus yrityksen tuotannon arvosta on kasvanut. Kun työvoimakustannusten nousu on monena vuonna ylittänyt tuottavuuden kasvun, myös kannattavuus on heikentynyt. Tällaiset yritykset ajautuvat ennen pitkää saneerattaviksi tai lopettavat kokonaan toimintansa. Onneksemme Suomeen on samaan aikaan syntynyt myös paljon korkean kokonaistuottavuuden toimipaikkoja ja yrityksiä, jotka ovat luoneet täysin uusia työpaikkoja. Korkea tuottavuus on usein saavutettu merkittävillä investoinneilla tutkimukseen ja kehitykseen. Erilaiset aineettomat investoinnit ovatkin lisääntyneet Suomessa poikkeuksellisen voimakkaasti viimeisten 20 vuoden aikana. Kun sekä aineettomat investoinnit (tutkimus ja tuotekehitys) että kiinteät investoinnit (koneet, laitteet ja rakennukset) lasketaan yhteen, havaitaan, että investointiaste on pysynyt Suomen teollisuudessa melko vakaana viimeiset 30 vuotta. Teollisuuden investointiaste ei siis ole juuri alentunut, vain investointien rakenne on muuttunut. Vaikka yritysten kiinteiden investointien suhde tuotannon arvoon on Suomessa pudonnut, se on kuitenkin vakiintunut suurin piirtein Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tasolle. Aineettomien investointien ansiosta kiinteää pääomaa käytetään Suomessa aikaisempaa tehokkaammin. Yritysaineistoihin perustuvissa tutkimuksissa on havaittu, että investoinnit tutkimukseen ja kehitykseen sekä tieto- ja viestintäteknologian käyttö lisäävät tuottavuutta niin teollisuudessa kuin monilla palvelualoillakin. Tehottoman pääoman aika on ohi. Työllisyyskehitys oli Suomessa laman jälkeen sangen ripeää. Teollisuuden työpaikkojen määrä kasvoi nopeimman rakennemuutoksen aikana vuosina 1993 – 2001 runsaalla 70 000:lla, koko yrityssektorilla kasvu oli yli 300 000 työpaikkaa. Teollisuuden työllisyys kasvoi lähinnä ammattitaitoa vaativilla, korkean palkkatason ja korkean teknologian aloilla. Aivan viime vuosina teollisuuden työpaikat ovat tosin taas vähentyneet. Palvelusektorilla työllisyys on sen sijaan edelleen kasvanut. Kansainväliset vertailut osoittavat, että työvoiman kysyntä ei ole Suomessa niin vähäistä kuin usein annetaan ymmärtää. Meillä tehdään enemmän työtunteja työikäistä väestöä kohti kuin EU-maissa keskimäärin. Esimerkiksi Hollanti ja Tanska ovat Suomen jäljessä, eikä Ruotsikaan ole kaukana edellämme. Jos palkankorotukset olisivat olleet Suomessa merkittävästi suurempia, korkean kokonaistuottavuuden yrityksiin olisi todennäköisesti syntynyt vähemmän uusia työpaikkoja. Työpaikkoja olisi hävinnyt nopeasti erityisesti alhaisen kokonaistuottavuuden yrityksistä, koska työvoimakustannusten nousu olisi heikentänyt niiden kannattavuutta ja toimintaedellytyksiä. Palkkojen kansantulo-osuuden lasku Suomessa ei ole ollut mitenkään ainutlaatuista. Sama on koettu muissakin Pohjoismaissa. Niissä on ollut periaatteena, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa riippumatta yrityksen kokonaistuottavuudesta. Kun palkkamaltin avulla on tavoiteltu hyvää työllisyyttä, kaikkein tehokkaimpien yritysten kannattavuus on ollut erittäin hyvä. Järjestelmän yksi etu on, että se kannustaa yrityksiä parantamaan tehokkuuttaan. Tämä on erityisen tärkeää teknologisen murroksen aikana. On mielenkiintoista havaita, että OECD:n tilastojen mukaan kokonaistuottavuuden kasvu on 1990-luvun jälkipuoliskolla ollut vahvaa nimenomaan Pohjoismaissa. Se kertoo myönteisestä rakennemuutoksesta, joka osittain liittyy pohjoismaiseen työmarkkinajärjestelmään. Tämä talouden kasvuedellytyksiä vahvistanut rakennemuutos on samalla lisännyt pääomatulojen osuutta kansantulosta. Kolumni perustuu tekstiin, joka julkaistiin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 28.9.2004. |
|
